Yliasiamies Anna Talasniemi kirjoittaa apurahahakemuksista välittyneestä myötätunnosta ja rohkeudesta sekä aavistusten vaalijoista ja hitaasta työstä.

Syksyn, Suomen ja maailman synkkyydessä on antanut toivoa yli 6 000 apurahahakemuksen kanssa työskentely. Olen perehtynyt etenkin Koneen Säätiölle saapuneisiin taiteen ja kulttuurin hakemuksiin, ja niistä välittynyt myötätunto sekä ajattelun ja tekemisen rohkeus ovat kulkeneet lävitseni kuin hyökyaalto. Epätoivokin on ollut läsnä, mutta siihen on muu syy.

Tuntuu kuin maailma itse kutsuisi kannanottoihin, aktiiviseen tekemiseen ja olemaan osa muutosta.

Juuri nyt ajankohtaisia aiheita, kuten pakolaistilannetta, ympäristökriisiä, talouskysymyksiä ja rasismia käsitelläänkin lukuisissa hakemuksissa ja apurahan saaneissa hankkeissa. Niissä tehdään näkyväksi stereotypioita, puretaan ennakkoluuloja, autetaan ymmärtämään erilaisuuksia, pyritään erimielisten dialogiin, tunnetaan ja autetaan tuntemaan empatiaa, kurkotetaan tulevaisuuteen toiveikkaana.

Usein ihmettelen, että miten maailma pysyy kasassa kaiken vihan ja piittaamattomuuden kanssa; hakemuksia lukiessa ihmettelin vähemmän.

Vuosi sitten lähetimme myöntökirjeiden mukana kortin, jossa oli Saaren kartanossa kutsutaiteilijana silloin työskennelleen Jonimatti Joutsijärven aforismi:

”Hautomatta ei synny lintuja.”

Otimme aforismin osaksi säätiön uutta strategiaa kuvaamaan hitauden merkitystä. Uusien asioiden ja oivallusten syntyminen on aikaa vievää, ja siksi rahoitamme monia hankkeita myös useiden vuosien ajan.

Koneen Säätiönkin rahoituksella työskennellyt – ja pian taas työskentelevä – Laura Lindstedt kertoi kirjoittaneensa Finlandia-voittoisaa romaaniaan kahdeksan vuotta. Ihailen pitkäjänteisyyttä, jota työ vaatii. Ihailen myös uuden ajattelua ja kuvittelua, jota Laura Lindstedt ja muut taiteilijat ja tutkijat tekevät.

Lindstedt sanoi Hesarin haastattelussa elokuussa: ”–– Ei maksa vaivaa kirjoittaa jotain, mikä on jo kirkasta ja selvää, mikä on ajateltu valmiiksi.” (HS 23.8.2015) Useimmat meistä tyytyvät valmiiksi ajateltuun, valmiiksi tehtyyn, valmiiksi kirjoitettuun. Iloitsen siitä, että uuden ajattelijoita, ei-kirkkaan ja epäselvän kanssa työskenteleviä ja epämääräisyyksien ja aavistusten vaalijoiltakin on.

Apurahan saanut Heli Meklin kuvaa suunnitelmaansa: ”Hakemalla rahoitusta työskentelylle ilman selkeää kuvaa lopputulemasta, antamalla tilaa aavistuksille, haluan antaa arvon taiteellisen työn näkymättömille osille sekä aktiivisen epämääräisyyden vaalimiselle.” Jatkoapurahan saanut Akseli Virtanen kirjoittaa ”rajattomuudesta tai epämääräisyydestä, joka luonnehtii aina uuden syntyä” ja kuinka siitä ”nousee rahoitetun hankkeen energia”.

Iso osa työstä on näkymätöntä. Munia haudotaan, mutta mitään ei tapahdu. Vaatii uskoa, taitoa ja rohkeutta elää epämääräisyyden, paradoksien ja hitauden kanssa. Taiteilijoiden ja tutkijoiden intohimo, sitoutuminen ja pitkäjänteinen – apurahansaaja Jaana Kokon sanoin ”kvartaalitaloutta hankaava” – ote tekemiseen on jotain, mitä tämä maailma tarvitsee lintujen synnyttämiseksi.

Etsimme apurahahakemusten joukosta taiteen ja tieteen rohkeita avauksia. Johannes Ekholm, yksi syksyn apurahansaajista, tiivistää hakemuksessaan hienosti hakemuksista yleisemminkin välittyvän iloon ja tulevaisuuteen tähtäävän, samalla yleisiä ajatusmalleja kyseenalaistavan, tunnelman:

”–– uskon, että progressiivinen taide ei jämähdä kriittiseen asentoon murjottamaan, vaan kurottaa muualle, mihin tahansa mistä löytyy iloa ja halua tuottavia tilanteita, jotka vapauttavat kehon lamaannuksesta, nauravat vallan nurin, kaatavat ennakkoluulojen muureja, puhaltavat lämpöä kylmettyneisiin sydämiin, kutsuvat leikkiin, antavat elämää.”

Entä epätoivo? Se liittyy siihen, että niin moni erinomainen hanke jäi ilman apurahaa. Jälleen kerran toivon, että moni ilman Koneen Säätiön rahoitusta jäänyt hanke löytää tuen muualta. Koneen Säätiön syksyn 2015 apurahamyöntöjen kanssa on hyvä olla, ja vielä parempi, kun tietää, mikä hienojen, kauniiden ja oivaltavien hankkeiden suuri määrä koputti ovella.