Saaren kartanon alumnus, näytelmäkirjailija ja ohjaaja Kevin Doyle (IE/US), argumentoi rohkeasti ja täsmällisesti taiteen ja kulttuurin julkisen rahoituksen puolesta. Doyle myös kertoo, kuinka osallistuminen Baltic Circle -festivaaalin Suomen Taidepoliittiseen Tapahtumaan vaikutti häneen.

Sain Koneen Säätiöltä residenssipaikan Saaren kartanoon vuonna 2014. Valmistelin residenssijaksoni aikana monialaista THE AЯTS -teatteriteosta: tein muun muassa taustatutkimusta ja kirjoitustyötä. Teos tutkii taiteen julkisen rahoituksen historiaa Yhdysvalloissa ja rinnastaa sen viimeaikaisiin tapahtumiin Euroopassa, missä taiteen ja kulttuurin julkinen tuki on ollut uhattuna monessa maassa. Ennen Suomeen tuloani haastattelin kahden vuoden ajan taiteilijoita ja taidevaikuttajia Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Pääosa ajastani Suomessa kului näiden kymmenien haastattelujen purkamiseen: yritin hahmottaa, miten ne voisi sovittaa dramaturgiseen lähestymistapaani.

 Yllätyksekseni minut ”määrättiin” takaisin Helsinkiin pian sen jälkeen, kun olin saapunut Saaren maalaismaisemiin. ”Määräys” tuli toiminnanjohtaja Hanna Nurmiselta ensimmäisessä tapaamisessame. Noudatin sitä mielelläni, koska Baltic Circle -teatterifestivaali oli alkamassa Helsingissä sillä viikolla. Avajaisissa sai ensi-iltansa MAKE ARTS POLICY – suomalaisten ja ulkomaisten taiteilijoiden ja suomalaisten taidejärjestöjen yhteistyönä syntynyt teos, joka käsittelee Suomen kulttuuripolitiikkaa. Se osoitti, että esitys, joka tuo poliitikot ja suuren yleisön taiteen ja kulttuurin julkisen rahoituksen kysymysten äärelle, ei ole ainoastaan mahdollinen, vaan se voi myös menestyä. Se on merkityksellisimpiä taidetapahtumia, joihin olen koskaan osallistunut Pohjois-Amerikassa tai Euroopassa.

MAKE ARTS POLICY yhdisti osittain harjoitellun esityksen reaaliaikaiseen yhteiskuntatieteen oppituntiin, johon osallistui poliitikkoja, taiteilijoita ja yleisöä. Olen erittäin kiitollinen Hanna Nurmiselle siitä, että hän ”määräsi” minut osallistumaan tapahtumaan. MAKE ARTS POLICY -teoksella oli mullistava vaikutus omaan THE AЯTS -projektiini. Se innosti minuakin tekemään ”rohkeita avauksia” residenssijaksoni aikana. ”Rohkeita avauksia” ei ole vain iskulause Koneen Säätiön kotisivuilla, vaan se konkretisoituu säätiön tukemissa hankkeissa. MAKE ARTS POLICY -teos muutti omaa työskentelyäni perusteellisesti. Näin kotimaassani keräämäni tutkimusaineiston ja tekemieni haastattelujen soveltamismahdollisuudet uudella tavalla. Olen koostanut oheen mietteitä esseestä, jonka kirjoitin Belgiassa vastauksena paikalliselle taiteilijalle. Belgiassa käydään parhaillaan keskustelua ja ollaan huolissaan taiteen julkisesta rahoituksesta. Kokemusteni perusteella Suomessa pohditaan samoja kysymyksiä. Toivon, että esille tuomani näkökohdat ovat suomalaisille poliitikoille ja taiteilijoille sekä suomalaiselle yleisölle yhtä hyödyllisiä ja hedelmällisiä kuin MAKE ARTS POLICY -teos oli minulle.

Olen yhdysvaltalainen kirjoittaja ja ohjaaja, ja olen ollut tekemisissä yhdysvaltalaisten, kanadalaisten ja eurooppalaisten rahoitusjärjestelmien kanssa vuodesta 2007 alkaen. Joku voi ihmetellä, mitä merkitystä ajatuksillani ja kokemuksillani on Suomen näkökulmasta: olenhan Yhdysvalloista ja käytän kotimaatani usein esimerkkinä. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että taiteen julkinen rahoitus on monessa maassa – nähtävästi myös Suomessa – kehittymässä samaan suuntaan kuin se on kehittynyt Yhdysvalloissa. Kehityskulku voidaan kuitenkin pysäyttää, jos Yhdysvaltojen kokemuksista otetaan oppia.

1. JULKINEN VASTAAN YKSITYINEN

Kun Yhdysvaltojen liittovaltion taidepolitiikkaa kehitettiin ja toteutettiin 1960-luvulla, yksi julkisessa keskustelussa esiin nousseista ajatuksista oli, että liittovaltion oli tuettava perinteisiä esittävän taiteen ja kuvataiteen muotoja – toisin sanoen kaikkia taidemuotoja, jotka eivät soveltuneet laajaan levitykseen televisiossa, radiossa tai elokuvateattereissa. Ne eivät enää pärjänneet kilpailussa, ja niiden katsottiin olevan oikeutettuja julkiseen tukeen. Osa päätöksentekijöistä ei halunnut joutua elämään maassa, jossa kaikki suurelle yleisölle tarkoitettu taiteellinen sisältö tuli muutamasta markkinoita hallitsevasta kaupallisesta lähteestä. Demokratiassa kansalaisilla katsottiin olevan oikeus nauttia myös kokeellisesta taiteesta ja teatterin mestariteoksista sekä esityksistä, kuten modernista tanssista tai klassisesta musiikista.

Kysymys kuului: mistä rahoitus?

Ajatuksena oli, että liittovaltio antaisi sekä rahallista tukea että julkista tunnustusta. Rahoitusbudjetti oli aluksi vaatimaton, eikä tarkoituksena ollut ratkaista kaikkia ongelmia. Tavoitteena oli, että liittovaltion tuki houkuttelisi mukaan muita toimijoita. Niin kävikin. Osavaltiot perustivat omia toimielimiä, ja suuryritykset lahjoittivat summia, jotka vastasivat liittovaltion ja osavaltioiden rahoituspanosta. Myös säätiöt lähtivät mukaan tukemaan taidetta ja kulttuuria. Lopulta säädettiin myös laki, joka teki yksityisistä lahjoituksista verovähennyskelpoisia.

Tuloksena oli yhteistyöhön perustuva toimiva kokonaisuus, jonka myötä liittovaltion ja osavaltioiden rahoitus taiteelle ja kulttuurille kasvoi voimakkaasti 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla. Järjestelmä toimi juuri niin kuin oli tarkoitus. Taidetta ja kulttuuria oli tarjolla entistä enemmän niin suurkaupunkien kuin syrjäseutujen asukkaille. Näin syntynyttä National Endowment for the Arts (NEA) -ohjelmaa pidetään yhtenä Yhdysvaltojen historian onnistuneimmista valtiollisista ohjelmista. Se todisti, että valtiota tarvittiin taiteen tukemisessa. Ohjelman mahdollisuudet vaikuttivat rajattomilta.

Rajat tulivat kuitenkin vastaan: menestyksekäs ohjelma alkoi herättää vastustusta ja joutui poliittisen hyökkäyksen kohteeksi vuonna 1989. Ohjelma haluttiin tuhota, koska se osoitti, että valtio voi toimia tehokkaasti ja tuloksekkaasti. Vastustajat halusivat ylläpitää käsitystä, että valtio on tehoton ja tarpeeton. Käsitys ei pidä paikkaansa, mutta suurin osa amerikkalaisita uskoo silti niin.

Mitä tapahtui taiteen ja kulttuurin tukiohjelmalle, joka oli kukoistanut neljännesvuosisadan ajan? Kun liittovaltion rahoitusta pienennettiin ratkaisevasti, myös osavaltiot alkoivat vähentää rahoitusta. Yritykset seurasivat pian perässä. Yksityiset säätiöt, järjestelmän neljäs tukijalka, alkoivat siirtää toimintansa painopistettä pois taiteista. Nykyään järjestelmä on käytännössä yksityishenkilöiden lahjoitusten varassa.

Tilanne on kestämätön. Se on helppo havaita esimerkiksi yhdysvaltalaisten taidealan ammattilaisten blogeista. Taiteenlajista ja laitoksen koosta riippumatta heidän ongelmansa kuulostavat hämmästyttävän samanlaisilta kuin tilanne 1960-luvulla. Jos heidän blogikirjoituksiaan vuosilta 2009–2015 vertaa kongressin vuosina 1963–1965 järjestämissä kuulemistilaisuuksissa kirjattuihin lausuntoihin, ne ovat itse asiassa lähes sanasta sanaan samanlaisia.

Olemme palanneet alkupisteeseen.

Haasteenamme on palauttaa taiteelle ja kulttuurille se arvo, joka niille demokratiassa kuuluu. Se ei ole helppoa, eikä se käy nopeasti. Se on kuitenkin väistämätöntä. Se on vastavoima julkista keskustelua hallitsevalle pinnallisuudelle ja hahmottomuudelle. Meidän on taiteilijoina alettava pikaisesti etsiä keinoja näiden esteiden voittamiseen. Meidän on paneuduttava näihin kysymyksiin yhtä luovasti ja syvällisesti kuin paneudumme taiteelliseen työhömme. Järjestelmän vikoihin mukautuminen ei ole vaihtoehto.

2. JULKINEN KESKUSTELU

Käsitettä ”julkinen keskustelu” on syytä käyttää varovasti tässä yhteydessä. Unohdamme helposti, että taiteen ja kulttuurin rahoitusta koskeva julkinen keskustelu on jo käyty. Se on käyty Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Hollannissa ja Australiassa sekä myös Belgiassa ja Suomessa. Se käytiin, kun julkisen rahoituksen järjestelmiä luotiin ja lakeja säädettiin. Kansalaisten oikeus demokraattisesti valitun hallituksen julkisista varoista rahoittamaan taiteeseen ja kulttuuriin tunnustettiin edellä mainituissa maissa joko 1950- ja 1960-luvuilla tai myöhemmin 1980- ja 1990-luvuilla. Se on jopa kirjattu YK:n ihmisoikeuksien julistukseen.

Miksi se silti asetetaan kyseenalaiseksi julkisessa keskustelussa?

Asettaisiko kukaan vakavissaan kyseenalaiseksi naisten äänioikeuden edellä mainituissa maissa? Tai kansalaisoikeudet Yhdysvalloissa? Sananvapauden? Oikeuden puolueettomaan oikeuskäsittelyyn? Ei varmasti. Kyseiset oikeudet on tunnustettu ehdottomasti. Miksi annamme epävarmuuden jatkua taiteen ja kulttuurin rahoituksessa? Miksi emme käytä samoja perusteluja kuin käytämme kansalaisoikeuksien osalta?

Käydäänkö esimerkiksi Irlannissa (olen myös Irlannin kansalainen) vielä 25 vuoden kuluttua julkista keskustelua homoavioliitosta? Ei tietenkään. Se on pysyvä oikeus. Osa ihmisistä on ehkä eri mieltä, mutta he eivät voi asialle mitään. Heidän on vain opittava tulemaan toimeen sen kanssa. Miksi me sitten sallimme taiteen ja kulttuurin julkisen rahoituksen jatkuvan kyseenalaistamisen?

Taustatutkimusta tehdessäni olen havainnut huolestuttavan, toistuvan kehityskulun. Kun oikeuksien puolesta alun perin taistelleet vaikuttajat alkavat ikääntyä ja jäävät eläkkeelle tai kuolevat, heidän mukanaan näyttää katoavan osa yhteistä muistia: olennaisia ilmaisuja ja konkreettista tietoa. Näin on käynyt myös taiteen julkisen rahoituksen kanssa. Kun edesmennyt demokraattisenaattori Claiborne Pell sairastui Parkinsonin tautiin Yhdysvalloissa 1990-luvulla, hän ei enää pystynyt torjumaan republikaanien hyökkäyksiä samalla tavalla kuin 1970- ja 1980-luvuilla. Nyt jo edesmennyt belgialainen dramaturgi Marianne Van Kerkhoven kertoi minulle olevansa huolestunut, kun keskustelin hänen kanssaan Kaai-teatterissa. Hän pelkäsi, että nuoret belgialaiset taiteilijat eivät enää ymmärtäneet, miten paljon töitä julkisen tukijärjestelmän eteen oli aikoinaan tehty. He eivät enää myöskään osanneet ilmaista kantaansa – heillä ei ollut sanoja, joilla puolustaa taiteilijan työtä. Samasta syystä Dragan Klaic päätti omistaa elämänsä viimeisen vuoden ajatustensa kirjaamiselle. Hän oli järkyttynyt siitä, miten huonosti hänen ohjaamansa hollantilaiset jatko-opiskelijat olivat perillä taiteen julkiseen rahoitukseen liittyvistä kysymyksistä. Myös belgialainen kuraattori Frie Leysen on ilmaissut huolensa vuosina 2014 ja 2015 pitämissään painokkaissa puheissa. Lisäksi olen lukenut hollantilaisen dramaturgin Tom Blokdijkin vuosina 2010 ja 2011 kirjoittamien tekstien käännöksiä. Näyttää siltä, että edellä kuvattu tuntuman katoaminen oli yksi merkittävimmistä syistä, miksi hollantilaiset eivät pystyneet puolustautumaan taiteen julkiseen rahoitukseen kohdistunutta hyökkäystä vastaan.

On siis syytä muistaa, että taiteen ja kulttuurin rahoitusta koskeva julkinen keskustelu on jo käyty Jos meillä ei ole käsitystä siitä, miten ja miksi taiteen julkisen tuen järjestelmä luotiin, velvollisuutemme taiteilijoina ja taiteellisen työn tekijöinä on kaivaa esiin vanhat asiakirjat – ja oikeasti lukea ne. Luulenpa, että sen jälkeen meillä olisi paremmat asemat keskusteluissa. Taiteen ja kulttuurin julkisen rahoituksen historiaan tutustuminen on yhtä tärkeää kuin omien taiteenalojemme nykykäytäntöjen hallinta. Molempiin on käytettävä aikaa. Tiedän, että historian tutkiminen ei ole hauskaa eikä loistokasta. Mutta meillä ei ole muuta mahdollisuutta – muuten historia katoaa ja sitä myötä vähitellen myös nykyisyys.

Toivosta ei pidä luopua. Taiteen julkinen tukeminen on tärkeää kansalaisyhteiskunnassa ja modernissa demokratiassa. Ilman sitä emme ole mitään. Ilman sitä myös muu julkinen rahoitus alkaa huveta: sitä ei pian riitä koulutukseen, humanistisiin tieteisiin, terveydenhuoltoon, julkiseen liikenteeseen, kirjastojen ylläpitoon eikä tiedon saatavuuden varmistamiseen. Tiedän, mistä puhun: Yhdysvalloissa kaikki tämä on jo valitettavan totta.

3. LOPPUSANAT

Tarvitsemme vähemmän puhetta ja enemmän tekoja. Uusien toimintamallien kehittämisen sijasta meidän on keskityttävä olemassa olevan perustan puolustamiseen ja vahvistamiseen.

Lopuksi haluaisin kertoa pienen tarinan avantgardesta.

Sana on peräisin 1800-luvulta ja tarkoitti alun perin eliittijoukkoja, jotka etenivät muiden edellä. Ne etsivät alueita, joihin muut joukot voisivat siirtyä turvallisesti – joko hyökätäkseen vihollista vastaan paremmista asemista tai vain viettääkseen yön rauhassa. Nämä etujoukot säilyttivät aina yhteyden muihin joukkoihin ja viestivät etenemisestään. Uskon, että eurooppalaiset taiteilijat omaksuivat käsitteen juuri tästä syystä toisen maailmansodan jälkeen. Avantgarden tämä puoli on kuitenkin päässyt unohtumaan. Nykyään avantgardistit eivät pidä yhteyttä muihin joukkoihin – suureen yleisöön. He asettuvat löytämälleen alueelle, pystyttävät leirin ja sytyttävät nuotion. He juttelevat leppoisasti nuotion äärellä, kun muut joukot vaeltavat väsyneinä, hämmentyneinä, kylmissään ja eksyksissään öisessä erämaassa – laman jälkeisen yhteiskunnan loputtomassa ankeudessa.

Emme tarvitse niinkään taiteilijoiden välistä tai taitelijoiden ja poliitikkojen välistä keskustelua vaan entistä suorempaa vuorovaikutusta suuren yleisön kanssa. Mitä parempi yhteys meillä on yleisöön, sitä vahvempi perusta meillä on taiteen ja kulttuurin julkiselle rahoitukselle.

Kirjoitus on käännetty suomeksi. Lue alkuperäinen englanninkielinen teksti täältä.