Meillä on vielä pitkä matka siihen, että sukupuoli nähdään eri asteisesti vaihtelevana ominaisuutena samoin kuin vaikkapa ihmisen pituus, kirjoittaa 100 ja yksi sukupuolisuutta -yhteisötaideteosta parhaillaan kokoava Susa Tyrniluoto.

Olen tutkinut sukupuolen määrittelyä taiteilijana Esseitä sukupuolesta -projektissa yhdessä evoluutio-ekologian professori Johanna Mappeksen kanssa. Työsuunnitelmassamme oli artikkelisarja sukupuolen biologisesta määritelmästä, mutta työ on osoittautunut paljon vaikeammaksi kuin osasin kuvitella, koska sukupuoli näyttää olevan kipeä aihe lähes jokaiselle ihmiselle – myös sitä tutkivalle. Kukapa ei olisi tuntenut epävarmuutta miehen tai naisen roolissa tai tullut kiusatuksi siitä, ettei ole sopinut pojan tai tytön muottiin. Ehkä siksi sukupuolen määritelmät ovat täynnä virheitä niin humanistien kuin luonnontieteen sukupuolentutkimuksessa.

Yhä edelleen ihmisen sukupuolta määritellään lähtökohtaisesti yleensä miehenä ja naisena tai muun sukupuolilokeron määritelmällä, vaikka sukupuoli on ominaisuuksien rypäs, joka vaihtelee uros-naaras-janalla, ja sitä voidaan tutkia geenien, kromosomien, anatomian, sosiaalisen ja psykologisen sukupuolen tasoilla. Useimmat ihmiset rakentavat identiteettiään yksinkertaisesti miehenä tai naisena, vaikka sukupuoli ei ole joko-tai vaan sekä-että, vaikkakin useimpien ominaisuudet painottuvat uros-naaras -janan päihin. Ihminen on siis ’vain ihminen’, jolla on eri asteisesti ilmeneviä sukupuoliominaisuuksia, mutta mitään kaavaa, jolla jokaisen sukupuoli voitaisiin lokeroida sukupuolisena subjektina ei ole olemassa.

Vaikka sukupuoli voitaisiinkin biologiassa jaotella sukusolujen perusteella kahteen lokeroon lisääntymissolujen perusteella, tätä jaottelua ei voi käyttää juridista kestävyyttä vaativissa määritelmissä, koska on ihmisiä, joilla ei ole lisääntymissoluja. Toisaalta lähitulevaisuudessa esimerkiksi kaksi ihmistä, joilla on uros-tyyppisiä lisääntymissoluja, voivat saada yhteisen biologisen lapsen biotekniikan avulla. Se on jo onnistunut laboratoriossa eläinkokeilla. Sukupuolen määritelmää ei ole mahdollista yksinkertaistaa lisääntymissolujen muotoon perustuvaksi, vaikka tällaista määritelmää käytetään esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjassa sukupuolen määritelmästä.

Humanistisessa tutkimuksessa yritetään usein ohittaa sukupuolen biologia määrittämällä se vain ”sosiaalisena rakennelmana”, vaikka ajatus on syntynyt käännösvirheenä lauseesta ”gender is a social construction”. Suomenkielessä ei ole vastaavaa termiä gender-sanalle, vaikka sanalle on yritetty löytää suomenkielinen vastine termillä gendeerisyys. Gender-käsite on tosiaan sosiaalinen rakennelma, joka kehitettiin 50-luvulla, kun lääkärit halusivat oikeuttaa intersukupuolisten vauvojen genitaalien leikkaamisen tyypillisen pojan tai tytön näköiseksi, vaikkei sille aina  olisikaan ollut lääketieteellistä perustetta. Sosiaalisen sukupuolen teorialla perusteltiin vanhemmille, että lapsi voidaan kasvattaa lääkärin valitsemaan sukupuoleen, vaikka se johtikin monesti ”potilaiden” kokemusten mukaan vääriin valintoihin. Vaikka tätä julmaa tapaa on yritetty kitkeä, leikkauksia tehdään yhä edelleen myös Suomessa.

Feministinen liike ja humanistinen  sukupuolentutkimus ovat sittemmin käyttäneet sosiaalisen sukupuolen käsitettä pyrkiessään irrottamaan anatomisen sukupuolen perusteella tehdyt päätelmät henkilön kyvykkyydestä, mikä onkin ollut hyvin tärkeä päämäärä. Biologian ohittaminen on kuitenkin antanut tilaa myös hyökkäyksille feminismiä ja yhteiskuntatiedettä vastaan, koska on selvää, ettei sukupuolen evoluution historiaa voida ohittaa näin ylimalkaisesti. Toisaalta, luonnontieteen tutkijoiden yleinen tapa ohittaa koko sosiaalisuuden käsite sukupuolta tutkittaessa on yhtä merkillistä, koska sosiaalisen käyttäytymisen malleja on havaittu jopa bakteereilla.

Sukupuolen käsitteelliseen määritelmään tarvitaan yhteiskuntatieteen ja luonnontieteen synteesi, joka näyttäisi onnistuneen melko hyvin vain seksologian alalla. Jukka Virtanen kirjoitti jo vuosituhannen alussa alan suomenkielisessä perusteoksessaan Kliininen seksologia seuraavasti: ”100-prosenttisen naisen ja 100-prosenttisen miehen määritteleminen on erittäin vaikeaa ja näyttää toistaiseksi osoittautuneen tieteellisesti mahdottomaksi.” sekä “- – kaikissa esiintyy enemmän tai vähemmän vastakkaisen sukupuolen piirteitä ja ominaisuuksia”.

Sukupuolitettu valta on kaltevalla pinnalla

Sukupuolen määrittämisen vaikeus ei ole siinä, etteikö sukupuolen luonnontieteellinen ja sosiologinen tutkimus olisi melko yksinkertaista, vaan siinä, että useimmat ihmiset näyttävät kokevan uhkaavana nämä tieteen osoittamat tosiasiat, että miehen ja naisen määritelmä on tosiaan vain sosiaalinen rakennelma. Sen tunnustaminen veisi pohjan myös järjestöjen juridiselta oikeudelta rajata jäseneksi hyväksyttävien valinta virallisen sukupuolen perusteella, kuten myös uskonnollisen yhteisön perustelut avioliiton sallimiseksi vain miehen ja naisen välisenä liittona. Sukupuolilokeroiden mureneminen johtaa väistämättä myös seksuaalisuuslokeroiden murenemiseen. Jos sukupuoli on tulkinnanvarainen asia, niin samoin ovat hetero-, lesbo-, homo- tai bi-seksuaaliset identiteetit.

Juridista sukupuolirajaa on rakennettu tuhansia vuosia jo ainakin Hammurabin laista alkaen, kun sukupuolen perusteella on määritelty vapauksia ja oikeuksia sukupuolen perusteella. Kun lainsäätäjä tai vaikkapa kirkko on määritellyt valtaa esimerkiksi miespuolisille, on täytynyt päättää myös niiden ihmisten sukupuoli, joita ei anatomisesti tai sosiaalisesti ole voitu lokeroida jompaan kumpaan. Näyttääkin siltä, että sukupuolen rajalla olevien ihmisten oikeudet ovat olleet sitä huonommat, mitä vahvemmin yhteiskunnan hierarkia on perustunut sukupuolten oikeuteen vallasta ja omaisuudesta. Koska suurin osa ihmisistä pystyy sopeutumaan jompaan kumpaan lokeroon, on ollut mahdollista määrittää sukupuolirajaa rikkovat psyykkisesti sairaiksi ja yhteiskuntaan kelpaamattomiksi. Esimerkiksi Suomessa laki pakottaa sukupuolen korjaushoitoja hakevat edelleen steriloitaviksi ja heidät määritetään lääketieteessä psyykkisesti sairaiksi.

Sukupuolen käsittely tieteellisesti kestävällä tavalla edellyttäisi siis sekä oman identiteetin, että sukupuolilokeron tuoman valta-aseman kyseenalaistamista, ja se on hyvin vaikeaa jokaiselle, joka ei ole joutunut tekemään sitä yhteiskunnan pakottamana. On hyvin harvinaista, että kukaan puhuisi julkisesti omasta sukupuolisuuden kokemuksestaan siten, että tunnustaisi itsessään sekä miehisiä että naisellisia piirteistä, koska oman lokeron vastakkaisia ominaisuuksia pidetään yleensä häpeällisinä. Ihmisen kyvykkyyttä vaikkapa poliitikkona arvioidaan edelleen harvinaisen usein sukupuoliominaisuuksien perusteella, vaikkei osaamisen kannalta ole mitään merkitystä, miten miehinen mies tai naisellinen nainen ihminen on.

Vaikka sukupuolilokerot eivät Suomessa ole enää tiukasti lukittuja, ja monet uskaltavat tuoda yhä enemmän esiin vastakkaisen sukupuolisuuden ominaisuuksia, on vielä pitkä matka siihen, että sukupuoli nähtäisiin eri asteisesti vaihtelevana ominaisuutena samoin kuin vaikkapa ihmisen pituus. Anatomisten ominaisuuksien varaan määritetty oikeudellinen subjekti on väistämättä huteralla pohjalla, ja historia tuntee vaarallisia esimerkkejä siitä, kun esimerkiksi ihonvärin perusteella on määritelty eri oikeuksia eri ihmisille. Siksi teen nyt yhteisötaiteen teosta 100 ja yksi sukupuolisuutta, jossa kerään ihmisten kuvauksia sukupuoli-identiteetistään sen feminiinisiä ja maskuliinisia puolia arvioiden.

Kokoan henkilökohtaisista sukupuolen kuvauksista gallerian verkkosivustolle (www.sukupuolisuus.fi) ja kutsun kaikkia osallistumaan tähän yhteisötaiteen teokseen. Uskon, että sen yhdessä tunnustamisella, ettei kukaan ole sataprosenttinen mies tai nainen, voi olla tervehdyttävä vaikutus monen ihmisen identiteettiin, vaikka tärkeintä olisikin korjata virallisen sukupuolen määritelmä ja poistaa laista ihmisoikeuksia rikkovat kohdat. Viime kädessä sukupuolilokero on – jos sitä halutaan käyttää – on jokaisen oma tulkinta itsestään.