Mitä virkaa antiikin draamakirjallisuudella on nykyteatterille? kysyy Tua Korhonen puheessaan, jonka piti Sofokles-suomennoksen julkistamisen yhteydessä. Antiikin draama on kiehtonut ja kiehtoo edelleen.

Sofokleen kaikki ns. theebalaistragediat – Kuningas Oidipus, Oidipus Kolonoksessa ja Antigone – on suomennettu aikaisemmin. Ilmestyneessä suomennosteoksessa on loput neljä Sofokleen säilynyttä tragediaa: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra. Sofokles on alku: suomennosryhmämme, johon kuuluvat Vesa Vahtikarin ja Tommi Nuopposen lisäksi Liisa Kaski ja Arto Kivimäki, tarkoitus on kääntää ennen suomentamatonta antiikin draamaa, niin tragediaa kuin komediaakin. Esimerkiksi Euripideen säilyneestä tuotannosta on suomennettu vain murto-osa ja roomalaista komediaa, Plautusta ja Terentiusta, ei lainkaan.

Sofokles eli ja vaikutti 400-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Häneltä tunnetaan yli 120:n draaman nimet. Tuotteliaisuus johtui osin siitä, että draamoille oli tuohon aikaan valmis näyttämö ja tilaus: Ateenan Dionysia-juhlat, joissa järjestettiin mm. draamakilpailuja. Sofokles oli tragediarunoilija, joka lähetti vuosittain kilpailuun kolmen tragedian sikermän ja ne päättävän satyyrinäytelmän. Jo antiikin aikana valikoitiin se seitsemän tragedian ryhmä, joka on säilynyt meidän päiviimme Sofokleen laajasta tuotannosta. Miksi sitten valikoitiin noin sadan tragedian joukosta juuri nämä seitsemän? Valikointiin vaikutti varmastikin se, että näitä tragedioita esitettiin ahkerasti jo antiikin aikana.

Nyt suomeksi ilmestyvät tragediat nivoutuvat kaikki jollakin tavalla Troijan sodan tarinaan: Traakhiin neidot kertoo Kreikan voimamiehen Herakleen (eli Herculeen) viimeisistä päivistä – Herakleen surmaa välillisesti hänen vaimonsa Deianeira kentauri Nessoksen avulla. Aiaassa tapahtumapaikkana on Troijan sodan väsyttämän kreikkalaisarmeijan leiri tuulisella rannalla Troijan edustalla. Sodassa kunnostautunut Aias nousee sotatovereitaan vastaan ja päättää päivänsä syöksymällä miekkaansa. Filokteteen tarinassa nimihenkilö elää yksin autiolla saarella lähes kymmenen vuotta tovereidensa hylkäämänä, sairauden saastuttamana. Elektrassa Troijan sodasta on kulunut jo kymmenkunta vuotta, mutta perheessä kummittelee sodan aave, isä Agamemnonin muodossa. Sotilaan lapsina sisarukset Elektra ja Orestes kantavat sodan arpia elämässään.

Antiikin kirjallisuus on osa eurooppalaista perintöä. Antiikin tragedian suomentaminen on tämän perinnön tuomista suomalaisen lukijan ulottuville. Mutta – miksi suomeksi, miksi nyt? Sofokleen tragedioistahan on olemassa vaikka kuinka paljon hyviä englannin- ja muunkielisiä käännöksiä ja nykyteattereissa on vallalla pikemminkin ei-aristoteelinen, kokonaisvaltaista esittäjyyttä, ei tekstiä korostava tekotapa – mitä virkaa antiikin draamakirjallisuudella on nykyteatterille? Toisaalta viime vuosina antiikin draamaa on dramatisoitu näyttämöille varsin paljon – tosin muualla kuin Suomessa. Tämän Sofokles-teoksen ja tulevien antiikin draamojen suomennosten yhtenä tarkoituksena on herättää teatterin puolella kiinnostusta antiikin draamaan. Koneen Säätiön tukema käännöshankkeemme pyrkii solmimaan suhteita teatterin kenttään. Teatterikorkeakoulun tragediailloissa keväällä 2017 Katariina Nummisen oppilaat kokeilivat kääntämiemme draamatekstien (siinä muodossa kuin ne silloin olivat) esittämistä. Esa Kirkkopelto kirjoitti puolestaan tähän Sofokles-teokseemme esipuheen, jossa valottaa näitä tragedioita teatterin ammattilaisen näkökulmasta.

Mutta – koskettaako antiikin draama? Draama joka luotiin tiettyyn tilanteeseen, Dionysia-juhlaan, joka vaikutti esityskonventioihin ja sitä kautta tekstiin? Draamaan, joka kirjoitettiin lähes 2 500 vuotta sitten, kontekstinaan antiikin Kreikan kulttuuri, jota tosin voi sanoa erääksi europpalaisuuden pohjakudelmaksi, mutta joka silti on meille jumalmaailmoineen vieras? Omalta osaltani voin sanoa, että antiikin draama koskettaa – Filoktetes on minulle tarina hylätyksi tulemisesta, Aias tarina häpeästä, Traakhiin neidot kärsimyksen tuottamisesta ja kärsimyksen kohteena olemisesta ja Elektra tytöstä, jonka käytös on yhtä aikaa hysteeristä ja kylmän rationaalista. Sofokleen tragediat eivät kuitenkaan pelkisty henkilöhahmoihinsa, ihmisiin – niissä on, kuten Friedrich Nietzsche totesi Tragedian synnyssään (s. 93) ”pettävää täsmällisyyttä ja samalla arvoituksellista syvyyttä, suoranaista taustan loputtomuutta…” (suom. Jarkko S. Tuusvuori). Tämä ”taustan loputtomuus” – antiikin kulttuurin arvoituksellinen tuttuus ja vieraus – on yksi syy, miksi antiikin draamaa on kiehtonut ja kiehtoo edelleenkin.