Ihmisten kohdatessa uutta teknologiaa, he kohtaavat sitä samoilla kivikautisilla aivoilla, joilla he valmistavat ruokansa ja kävelevät metsissä; näihin ja muihin arkisiin tarkoituksiin aivomme ovat erinomainen elin. Kuten ruuansulatuselimistömme tai kätemme, myös aivomme sekä niiden harjoittama informaation prosessointi ovat pitkän lajikehityksemme tuote. Kognitiomme tekee eriskummallisia asioita. Se havaitsee mieltä, tunteita ja aikeita jopa pehmoleluissa ja virtapiireissä. Kun ymmärrämme kognitiomme evolutiivista taustaa, ymmärrämme miksi päädymme hetkittäin hämmentäviin tilanteisiin uuden teknologian kanssa.

Klassinen näkemys evoluutiosta on, ettei evoluutio tuota organismeja, jotka havaitsevat maailmaa tarkasti ja totuudenmukaisesti; geenejämme kiinnostaa pelkästään itsensä kopioiminen. Hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka itsekkäät geenimme tuottavat meille epätäydellisiä ominaisuuksia mainittakoon kokeellinen löydös, jossa ihmiset arvioivat selkänsä takaa kuuluvien äänten tulevan lähempää kuin ne todellisuudessa olivatkaan. Evoluution luomat aistimme eivät siis ole täysin tarkkoja, mutta toimivat silti melko hyvin – emmehän törmäile seiniin tai huonekaluihimme. Evoluutiopsykologiassa ajatellaan, että elimistöömme on kehittynyt mekanismeja evolutiivisen ympäristömme valintapaineiden myötä. Silmät voivat siis kehittyä, koska maailmankaikkeudessa on fotoneita, kun taas kuuloaisti ei voi kehittyä ilman paineaaltojen olemassaoloa.

Kehityspsykologit ovat havainneet, että jo syntyessämme jäsennämme maailmaa lukuisilla kategorioilla ja käsitteillä. Vauvoilla on esimerkiksi intuitiivinen ymmärrys asioiden kiinteydestä, esineiden pysyvyydestä ja lukumääristä. Antropologit ja neurotieteilijät ovat puolestaan havainneet, että ihmisellä on luontaisia kategorioita mm. työkaluista, kasveista ja eläimistä. Tämän lisäksi havaintomme myös jäsentyvät ajassa ja avaruudessa, välttämättömyyden pakosta. Lienee selvää, ettei kiinteyden, esinepysyvyyden tai työkalujen havaitsemisen valintapaineita tarvitse juurikaan arvailla; olemmehan kehittyneet ympäristössä, jota olemme muovanneet työkaluillamme (ainakin 2.5 miljoonaa vuotta), eikä työkaluilla ole tapana haihtua tyhjiöön.

Ihmiskunta on kohtaamassa uusia teknologisia ongelmia kivikautisella kognitiollaan.

Kitkaa synnyttää mm. se ettei ihmisellä ole ollut valintapaineita toimia autonomisen teknologian kanssa, jonka seurauksena ihmisillä ei ole kognitiivista kategoriaa roboteille tai tekoälyille. Kehityspsykologit puhuvatkin “uudesta ontologisesta kategoriasta” tai sellaisesta maailmassa olemisen tavasta, jota ei ole aikaisemmin ollut olemassa. Robottien myötä maailmankaikkeuteen saapuu jotain todella uutta. Meillä ihmisillä ei ole koneistoa robottien intuitiiviseen ymmärtämiseen ja siksi projisoimme robotteihin tilanteesta riippuen erilaisia kategorioita: joskus suhtaudumme niihin lapsina, toisinaan eläiminä ja ajoittain työkaluina. Suhtautuaksemme robotteihin robotteina tarvinnemme melko syväluotaavaa koulutusta. Kenties saamme tulevaisuuden peruskouluissa robotiikkavalistusta?

Vuorovaikutustamme uusien teknologioiden kanssa maustaa lisäksi nk. luontainen dualismimme: erotamme vaistomaisesti “sieluaineksen” materiasta. Uskontieteilijöiden mukaan sieluintuitioihimme kuuluu oletuksia siitä, että sielu voi siirtyä yhdestä ruumiista toiseen ja että se kykenee matkustamaan ajan ja avaruuden halki. Tämänkaltaisia sielu-uskomuksia on löydetty joka puolelta maailmaa kulttuurista riippumatta, joten kyseessä lienee ihmisten universaali tapa hahmottaa maailmaa. On toistaiseksi epäselvää, miksi meille on evoluution myötä kehittynyt tämänkaltainen ominaisuus. Nykyisessä moraalipsykologiassa kuitenkin tiedämme ihmisten projisoivan mieltä, tietoisuutta, kipukokemuksia ja intentioita myös robotteihin. Kun tulevaisuudessa vuorovaikutamme robottien kanssa, ei ole lainkaan selvää missä määrin keskustelemme itsemme kanssa ja missä määrin tekoälyjen kanssa. Ei myöskään ole selvää, missä vaiheessa virheelliset intuitiomme robottien suhteen muodostuvatkin päteviksi havainnoiksi. Toisin sanoen, emme tiedä missä vaiheessa voisimme sanoa virtapiirien “sielullistuneen”.

Yhtä kaikki, maailmasta löytyy yrityksiäkin, jotka lupaavat asiakkailleen ikuisen elämän tuhoutumattomassa ruumiissa seuraavan 30-vuoden kuluessa. Tämä tapahtuisi siten, että ihmisen tietoisuus ja mieli siirrettäisiin kokonaan uudelle alustalle, tuhoutumattomiin virtapiireihin. On mielenkiintoista tarkastella ihmisten intuitiivista suhtautumista tällaisiin tilanteisiin. Jotain vihiä näistä asioista voimme saada tarkastelemalla ihmisten tunnereaktioita tarinaan, jossa mieli, tietoisuus tai sielu siirretään ihmisestä tietokoneeseen. Kyseessä on keinotekoinen tilanne, mutta tarkastelemalla ihmisten moraalireaktioita keinotekoisiin ärsykkeisiin ja olosuhteisiin, saamme tietoa siitä, miten ihmisen moraalivaistot toimivat. Samaa metodia käytetään havaintopsykologiassa, kun havaintojärjestelmiämme ärsytetään väreillä ja muodoilla, joita ei luonnossa sellaisenaan esiinny.

Tuoreessa pilottitutkimuksessani tarkastelin ihmisten yksilöllisiä taipumuksia kokea tietynlaisia moraalisia tunteita. Samaisessa kokeessa annoin osallistujien lukea tarinan tiedemiehestä, joka siirtää onnistuneesti tietoisuutensa koneeseen. Siirron jälkeen hänen ruumiinsa lysähtää velttona maahan ja hänen mielensä herää tietokoneessa. Pyysin koehenkilöitäni arvioimaan useiden kysymysten kautta kuinka hyväksyttävänä tai paheksuttavana he pitivät tiedemiehen tekoa. Tulokset osoittivat, että ikä, sukupuoli, tai tulotaso eivät selittäneet tuloksia, ja että myönteisyyttä tietoisuuden siirtämistä kohtaan ennusti science fiction -harrastuneisuus. Yllättävin osa tuloksista oli se, miten voimakkaasti ihmisten herkkyys kokea moraalista inhoa ja suuttumusta (engl. anger) selitti tietoisuuden siirtämisen paheksumista. Myös tarve kunnioittaa auktoriteetteja ja perinteitä selitti paheksuntaa hieman.

Tätä kirjoittaessani en vielä osaa tulkita tai selittää tuloksia. Vaikka valitsin onnistuneesti mitattavat muuttujat, olen silti äimistynyt.

Miksi juuri moraalinen inho on sellainen asia, joka selittää asenteita tietoisten koneiden luomista kohtaan?

Tämä toimii kuitenkin hyvänä esimerkkinä siitä, ettemme ilman tutkimusta pysty ennakoimaan tai edes ymmärtämään omia reaktioitamme uutta teknologiaa kohtaan. Saapuessamme evolutiivisesti uusien tilanteiden ja uudenlaisen teknologian äärelle, emootiomme toimivat mitä yllättävimmillä tavoilla, mikä alleviivaakin tarvetta tehdä perustutkimusta näiden asioiden parissa. Perustutkimus kartoittaa ymmärrystämme sekä vanhoista kognitiotieteen ja filosofian ongelmista, että omasta uudesta teknologisesta ympäristöstämme, evoluutiostamme ja emootioistamme. Kenties voimme ohjata tietoisesti omankin lajimme evoluutiota olemalla hieman tietoisempia siitä mihin olisimme menossa, sen sijaan että vain sokeasti seuraisimme tiedostamattomia ja tutkimattomia vaistojamme.