Saimaan hauras iho ja sydämenlyönnit – paikallistunut esitystaide suojelee ja hoivaa

Miten tehdä esityksiä epävarmuuden ajassa hauraalla elonkehällä? Miten lisätä ekologista ymmärrystä ihmisen elämästä yhteen kietoutumisen kimppuna? Miten ottaa paikallisyhteisö mukaan prosessiin? Millaista voi olla uudistava kesäteatteri? Tällaisten kysymysten parissa työskenneltiin Saimaan sydän -hankkeessa viimeisen kolmen vuoden aikana.

Hankkeessa työskentelivät käsikirjoittaja Essi Rossi, ohjaaja Joel Teixeira Neves, koreografi Veera Lamberg, skenografit Milla Martikainen (2021–2022), Hanna Erämaja (2022–2023), äänisuunnittelijat Janne Masalin (2021–2022) ja Ville Valavuo (2023). Puumalassa, Lintusalon saaressa ja kylässä nähtiin kolme kesänä esityssarja Soutajat (2021), Norpan aika (2022) ja Kaukaisia vieraita (2023). 

Saimaan sydän -hanke alkoi kehkeytyä ohjaaja Joel Teixeira Nevesin päässä pandemian pysähdyttäessä julkiset esitykset. Havahduksesta epävakauteen alkoi työryhmän ja paikallisen yhteisön kokoaminen ja yhteinen prosessi lintusalolaisen Saaristoryhmä-harrastajateatterin kanssa. Syntyi paikantunutta esitystaidetta. 

Paikan muisti ja muistaminen 

Saimaa-trilogian pääosassa olivat Saimaa ja Lintusalo ja niiden muisti. ”Jos Saimaalla olisi muisti mitä se muistaisi, esitys kysyi ja tarjosi mahdollisuuden matkustaa läpi ajan ja sen kerrostumien”, ”pinnalla on toinen historia ja pinnan alla omansa”. 

Tosi ja fantasia sekoittuivat herkistäen osallistujansa kokemaan ympäristöään ja sen menneisyyttä uusista näkökulmista. Teokset liikehtivät eri todellisuustasoilla, mittakaavoilla ja aikaulottuvuuksilla. 

Esitykset puskivat hellävaraisesti irti lineaarisesta juonenkulusta, ihmiskeskeisestä naturasta ja arkirealistisesta ilmaisusta kohti esitystaiteen estetiikkaa ja ilmaisua luottaen esiintyjistä löytyvään ilmaisu- ja liikkumavaraan ja katsoja-osallistujiinsa. 

Millaisia jälkiä meistä jää, esitykset kysyivät. Soutajat päättyi esiintyjien simultaanisena puhekuorona esittämiin reaaliaikaisesti päivittyviin luontopäiväkirjamerkintöihin. Kaukaisten vieraiden aikamatkalla kohdattiin erilaisia aika- ja kokemuskerrostumia. Saimaan pinta on noussut ja laskenut, syanobakteerit yhteyttävät. Muinaiset lintusalolaiset tulivat arkeologisilta kaivauksilta tervehtimään yleisöä. Puita tunkevan Lintusalon kyläkoulun fiktiivinen paikallismuseo vei aineelliseen perintöön. 

Pois perinteisistä näyttämöasetelmista 

Kokemusesityksien ”näyttämöt” ja ”katsomot” rakentuivat orgaanisesti ympäristöstä käsin. Soutajissa näyttämönä toimi järvimaisema, ja yleisö kutsuttiin Nestorinrannasta avautuvalle järvenselälle tapaamaan Saimaalla eläneitä ihmisiä ja muita elämänmuotoja ja katsomaan teosta soutuveneistä. Norpan ajassa kierrettiin paikasta toiseen. Kaukaisia vieraita -teoksessa kyläkouluun ja sen lähiympäristöön rakentui immersiivinen katsojan sisäänsä upottava installaationomainen kokonaisuus. 

Pitkin esityssarjaa katsojia muistutettiin siitä, miten se, mitä saaren esitystodellisuudessa tapahtuu, jää saarelle. Katsoja-osallistujista tuli liittolaisia ja kumppaneita, jotka pääsivät osallisiksi Lintusalolla koetusta. 

Perinteiset ammattiroolit hämärtyvät materiaalisessa yhteistyössä 

Tekijät olivat taideaktivisteja, jotka yhteistyössä yhteisön kanssa toteuttivat interventioita. Yhdessä Saaristoryhmän kanssa kerättiin muistoja, kerättiin materiaalia Lintusalon koululta, rakennettiin käsikirjoitusta. Yhteistyössä saatiin kaikki soutuveneet, saatiin lautalle kapteeni. Paikallisten avulla löydettiin rannoilta veneenraadot, jotka koottiin Kaukaisten vieraiden aikaportaalin installaatioksi. 

Aktivistisina käsityöläisinä oltiin paikantuneita, hyödynnettiin lähiympäristöstä löytyvää ja tuotiin näkyviin lintusalonkaltaisen yhteisön taustalla olevia ekologis-materiaalisia ja sosiaalisia rakenteita. Mentiin skenografian ulkopuolelle ja ekoskenografian käytäntöihin tavalla, jota esitystutkija Rachel Hann teoksessaan Beyond Scenography (2018) luonnehtii. 

Regeneratiivista ympäristön- ja havainnonmuokkausta 

Yhteisöä ja paikkaa herkästi kuunteleva ympäristön ja ihmiset huomioon ottava teatteri ei harjoittanut mekanistista ympäristöjä ja ihmisiä välineellistävää tehokkuusajattelua. 

Regeneratiivinen eli uudistava maatalous on kokonaisvaltaista ekosysteemiä elvyttävää ja maaperän kasvukuntoa parantavaa viljelyä ja ruokatuotantoa. Saimaan sydän -hanketta voi pitää regeneratiivisena taiteena, jossa elinympäristö vaikuttaa teoksiin ja jossa työskentelytavat ja itse prosessi uudistuvat. Regeneratiivinen taide palauttaa ja elvyttää taiteelle ominaisella tavalla. Se rohkaisee ei vain kuvittelemaan vaan myös luomaan parempaa tulevaisuutta. Teoksissa Lintusalolle syntyi uusia merkityksiä. 

Paikantunutta huolenpitoa kriittisellä vyöhykkeellä 

Vaihtoehtoista paikallisuutta kannattelee filosofi Bruno Latourin mukaan tietoisuus elonkehän hauraudesta ja ihmisyhteisön riippuvaisuus maasta. Olemme maasyntyisiä: ihmisyhteisö on havahtunut siihen, miten olemassaolo on vain pari kilometriä ohuen pintakerroksen varassa. 

Saimaan sydämen paikantuneisuus oli taidetyötä kriittisellä vyöhykkeellä. Se oli ekologis-yhteisöllinen rakkaudentunnustus Lintusalolle, sen ympäristölle, elinolosuhteille, historialle ja ihmisten kokemuksille. Se kasvatti katsoja-osallistujien ymmärrystä alueen ekosysteemin laji- ja eliökannasta, historiasta, muistoista ja tuntemuksista. 

Esitystrilogia on yksi esimerkki pienistä radikaaleista muutoksista, joita maapallo tarvitsee. Teokset esityksellistivät posthumanismin ajatusta siitä, että ihminen on vain yksi maapallon elollinen organismi osana suurta verkkoa, joka varassa ihmisen elämänehdot ovat. 

Saimaan sydämessä ihmiset suojelevat ja hoivaavat esityksillään Saimaan ympäristöä, he tietävät sen herkän ihon ja hauraat sydämenlyönnit.