Pitäisikö Koneen Säätiön räjäyttää raivostusta herättävä rohkeusretoriikkansa? Kun rohkeutta kritisoidaan, onko vika itse sanassa vai jossakin ihan muussa? Asiaa pohtii säätiön viestintäpäällikkö Heljä Franssila.

Kun Koneen Säätiön strategiaa päivitettiin vuonna 2012, säätiön visioksi kiteytettiin maailman parantaminen luomalla edellytyksiä rohkeille tieteen ja taiteen avauksille. Tämä visio vaihtui säätiön missioksi nykyisessä, vuodesta 2016 alkaen toteutetussa strategiassa.

Kielitoimiston sanakirjassa rohkeus määritellään pelottomuudeksi, urheudeksi, uskallukseksi ja sisuksi. Säätiön strategiassa rohkeus-sanaan on pyritty näiden merkitysten lisäksi tiivistämään liuta säätiön arvoja. Niitä ovat muun muassa toisin katsominen ja kuunteleminen, moninaisuuden ja monialaisuuden arvostaminen, tieteen ja taiteen välisten raja-aitojen ylittämiseen kannustaminen sekä luottaminen kokeilevuuteen, keskeneräisyyteen ja ennalta määrittelemättömään tulevaisuuteen.

Tällä tavalla säätiö on sanallistanut profiiliaan tieteen ja taiteen tukijana, jolla on rahoitustoiminnassaan erityinen fokus. Se eroaa siten monista tiedettä ja taidetta yleisesti rahoittavista suurista säätiöistä, kuten Suomen Kulttuurirahastosta, Alfred Kordelinin säätiöstä tai Jenny ja Antti Wihurin rahastosta. Ja näin se toisaalta muistuttaa monia muita tarkoituksensa selkeästi määritelleitä säätiöitä kuten vaikkapa Maj ja Tor Nesslingin säätiötä ja Me-säätiötä.

Rohkeus on ennen kaikkea auttanut säätiötä saamaan enemmän sellaisia tutkimuksen ja taiteen hakemuksia, joita se haluaakin rahoittaa. Se on myös kiistämättä edistänyt säätiön tunnettuutta ja rakentanut säätiölle tunnistettavaa brändiä.

Alle vuosikymmenessä rohkeista avauksista on tullut käsite, jonka useimmat tieteen ja taiteen toimijat liittävät nimenomaan Koneen Säätiöön. Vaikka tätä voi pitää onnistuneena viestinnällisenä saavutuksena, rohkeutta myös kritisoidaan sen verran paljon, että voi yhtä hyvin kysyä, olemmeko sittenkin epäonnistuneet sanan merkitysten viestimisessä. Onko käynytkin niin, että rohkeus ymmärretään niin väärin tai se ärsyttää muuten vain niin paljon, että se itse asiassa haittaa säätiön tarkoituksen toteutumista ja mainetta?

Rohkeuden kritiikissä toistuvat samantyyppiset argumentit. Moni kokee ahdistavaksi joutuessaan paketoimaan oman hankkeensa rohkeuden kääreisiin sen sijaan, että tuntisi voivansa hakea apurahaa vain omaan taiteelliseen tai tieteelliseen työskentelyynsä (sic! Kyllä voi). Rohkeuden etsimistä ja sen esittämistä pidetään keinotekoisena asetelmana, johon apurahanhakijat joutuvat alistumaan oman työnsä mahdollistamiseksi, oman toimeentulonsa vuoksi. Rohkeus ymmärretään myös säätiön pakonomaiseksi tarpeeksi etsiä uutta, mikä on mahdottomuus pitkäjänteisessä tieteellisessä ja taiteellisessa työskentelyssä.

Olemme säätiössä kuunnelleet tätä kritiikkiä tarkasti. Koska rohkeat avaukset ei ole vain viestinnällinen ratkaisu vaan todellinen strateginen tavoite, sen poisjättäminen ei ole tullut kyseeseen vain siksi, että se ei miellytä kaikkia. Rohkeuden kyseenalaistaminen merkitsee meille suurempaa kysymystä säätiön tehtävän mielekkyydestä, ja tätä perustehtävää kohtaan säätiössä ei ole ollut epäilyksiä. Katsomalla tietoisesti muilta huomaamatta jääviin tieteen ja taiteen katvealueisiin säätiö on pystynyt tukemaan monipuolista ja moniäänistä tieteen ja taiteen tekemistä Suomessa.

On totta, että apurahanhakijan täytyy määritellä hakemuslomakkeessa hankkeensa suhde säätiön rahoitusprofiiliin eli rohkeuteen. Olemme säätiössä pyrkineet viestimään, ettei rohkeudella ole vain yhtä säätiön antamaa merkitystä vaan hakijakin voi tulkita sitä haluamallaan tavalla. Säätiölle rohkeus tarkoittaa säätiön arvoissa manifestoituja asioita, mutta voi hakijan työssä tarkoittaa jotain muuta. Läheskään kaikki säätiön rahoittama tiede ja taide ei ole pelkkää rajojen ylittämistä ja toisinkatsomista vaan joukossa on myös paljon perustutkimusta ja muuta laadukasta tieteen ja taiteen tekemistä.

Haasteen luo se, ettei säätiö tietenkään omista rohkeus-sanaa eikä voi yksin päättää, mitkä sanan merkitykset ovat tai miten ihmiset sanan ymmärtävät. Rohkeus-puhetta on viimeisen kymmenen vuoden aikana alkanut käyttää moni muukin toimija. Rohkeus on suosittu arvo, jonka ovat ottaneet omakseen esimerkiksi SuomiAreena, Aalto-yliopisto ja Vantaan kaupunki. Rohkeus löytyy jopa Suomen hallituksen viestintästrategiasta. Taideyliopiston strategian rohkeus kuulostaa aivan Koneen Säätiöltä: ”Kannustamme rohkeuteen taiteen ja tieteen tekemisessä. Uskallamme kokeilla ja luoda uudenlaista ajattelua, ilmaisua ja toimintaa. Arvostamme taiteen vapautta ja toimimme vastuullisesti maailmassa.”

Olemme tietoisia siitä, miten vaikeaksi apurahansaajat kokevat säätiön käyttämän ”rohkean tekijyyden”. Omalla apurahalla ei ymmärrettävästi huvita kehuskella, jos kollegat eivät ole saaneet rahoitusta. Toisin kuin jotkut tuoreet apurahansaajat ovat luulleet, säätiö ei odota apurahansaajilta viestintää omasta hankkeestaan rohkeana tekijänä. Säätiössä on pidetty tärkeänä antaa apurahansaajille vapaus tehdä työtään parhaaksi katsomallaan tavalla, ja se pätee työstä viestimiseenkin. Viestinnän kärkenä “rohkeat tekijät” sen sijaan on tarjonnut mielestäni toimivan keinon tehdä näkyväksi suomalaista tutkimusta ja taidetta, mikä on viestintästrategiaan kirjattu tavoite.

Jos rohkeus-sanassa on ongelmansa suomeksi, on sen kääntämisessäkin haasteensa. Olemme saaneet palautetta erityisesti ulkomaisilta hakijoilta, että oman työn mieltäminen “boldness”-sateenvarjon alle voi tuntua vieraalta etenkin, jos Koneen Säätiö (tai säätiön taiteilijaresidenssi Saaren kartano) on muutenkin tuntematon toimija. Olen käynyt englantia äidinkielenään puhuvan kielenhuoltajamme kanssa keskustelua siitä, voisimmeko käyttää kökön ”bold makers” -ilmaisun sijaan jotakin muuta käännöstä. Jonkin verran olemmekin yrittäneet vaihdella käännöstä esimerkiksi braveness tai courage -sanoilla.

Tuorein rohkeiden avausten kritiikki ilmestyi tammikuun alussa, kun Antu Sorainen ja Jaakko Ruuska kirjoittivat Politiikasta.fi-verkkojulkaisussa, että ”voimakkaasti markkinoitu rohkeusretoriikka tuottaa railoja niiden tieteentekijöiden ja taiteilijoiden välille, joille rahoitusta myönnetään ja joille ei”.

Kirjoittajien mukaan on vaarana, että tutkijat ja taiteilijat alkavat glorifioida Koneen Säätiön rahoituksen merkittävyyttä ja liittävät apurahaan merkittävää symbolista, brändättyä, arvoa. Soraisen ja Ruuskan kirjoitus käsittelee säätiöiden kasvanutta valtaa, ja heidän suurin kritiikkinsä liittyy Koneen Säätiön sekä muiden säätiöiden päätöksenteon ja arviointiprosessien läpinäkyvyyteen. Koneen Säätiön tiedejohtaja Kalle Korhonen on kommentoinut tätä kirjoituksen varsinaista pihviä Twitterissä ja Facebookissa. Käsittelen tässä yhteydessä vain rohkeuskritiikkiä, mutta päädyn kyllä itsekin pian kysymyksiin säätiöiden vallasta.

Soraisen ja Ruuskan huoli epävarmuuden ja epäreiluuden kokemusten keskellä elävien tutkijoiden ja taiteilijoiden hyvinvoinnista ja toimeentulosta on todella aiheellinen. Heidän toiveensa rahoittajille selvittää, miten ne voisivat estää tiede- ja taideyhteisöjen hajaannusta ja kilpailun kiihdyttämistä, on mielestäni akuutti ja löytää toivottavasti resonanssia sekä yksityisten että julkisten rahoituspäättäjien mielissä.

On huolestuttava ajatus, että Koneen Säätiön ”rohkeus” voikin itse asiassa olla termi, joka vain lisää tiede- ja taideyhteisöjen toksisuutta äärimmäisen kilpaillussa rahoitustilanteessa.

Sorainen ja Ruuska eivät ole ensimmäisiä, joilta kuulen siitä, että Koneen Säätiön apurahojen ohella tarjoama tuki ja rohkean tekijyyden status lisäävät epäoikeudenmukaisuuden tunteita niissä, jotka jäävät rahoituksesta paitsi. Säätiö on kuitenkin tavoitellut tuellaan jotain ihan muuta kuin apurahansaajien statuksen nostamista. Olisi ongelmallista jättää pyrkimättä näihin tavoitteisiin sillä perusteella, että tuki ei ulotu kaikkiin taiteen ja tieteen tekijöihin Suomessa.

Mitä sitten tavoittelemme? Maailmalla säätiöt tekevät hyvinkin paljon rahoittamiensa asiantuntijoiden osaamisen kasvattamiseen liittyvää työtä, josta käytetään termiä capacity building. Tällä tavoitellaan usein sellaisen osaamisen lisäämistä, joka ei ole suoraan asiantuntijoiden omaa alaa. Myös hakijoiden kapasiteettia kasvatetaan hyvien hankkeiden hautomiseksi eli säätiöiden kehittämistuki voi ulottua niihinkin, jotka eivät vielä ole niiden rahoituksen piirissä.

Koneen Säätiön tapauksessa osaamisen kasvattaminen tarkoitti aivan aluksi ihmisten verkottamista apurahahakuihin liittyneiden seminaarien ja tilaisuuksien avulla. Sitten ryhdyttiin tuottamaan päivän mittaista tutkijoiden viestintäkoulutusta yhteistyössä ympäristötutkimusta rahoittavan Nesslingin säätiön kanssa. Olemme myös kokeilleet erilaisia luovan työn tukemiseen liittyviä työpajoja ja vertaismentorointia. Lisäksi olemme pystyneet jonkin verran tukemaan apurahansaajia viestinnällä ja tapahtumatuotantoavulla.

Taustalla tässä on ajatus, että kun tutkijoiden ja taiteilijoiden osaaminen kasvaa, koko tutkimus- ja taideyhteisö hyötyy. Koneen Säätiön strategiassa myös määritellään apurahansaajien mielekäs tukeminen tavaksi kehittää tuen vaikuttavuutta.

Toistaiseksi harva säätiö Suomessa tekee apurahansaajien osaamisen kehittämistä, emmekä mekään Koneen Säätiössä tee sitä lainkaan niin systemaattisesti kuin voisi. Suunta on todennäköisesti kuitenkin pikemminkin se, että rahoitettavien tukeminen vahvistuu jatkossa kuin että se vähenee.

Rohkeiden tekijöiden esiin nostaminen erityisesti myöntöjen yhteydessä on toisaalta palvellut säätiön visiota siitä, että tiede ja taide kukoistavat Suomessa. Suuntaamalla huomion apurahansaajiin olemme ajatelleet viestivämme itse asiassa sitä, miten tärkeää tutkimus ja taiteen tekeminen ihmiskunnalle on. Vaikka olemme kuvanneet yksittäisiä henkilöitä, olemme halunneet kertoa isompaa tarinaa siitä, miten merkityksellisiä tiede- ja taidehankkeita yhteiskunnassa on käynnissä.

Yritän vielä kaivaa esiin juurisyytä siihen, mikä rohkeudessa raivostuttaa. Se todennäköisesti löytyy siitä, että tieteen ja taiteen tekijöille tarjolla olevaa rahoitusta – sekä julkista että yksityistä – on liian vähän.

Sorainen ja Ruuska kirjoittavat, että julkisen rahoituksen vähentyessä säätiörahoitus on pyrkinyt vaikuttamaan yhteiskuntaan yhä näkyvämmin. Väitän, että tässä on näköharhaa. Säätiöt varmasti haluavat myötävaikuttaa esimerkiksi tieteen ja taiteen arvostukseen, mutta verrattuna vaikkapa yliopistojen profilointipaineisiin säätiöiden rahoitusta voi pitää mielestäni perustellusti suhteellisen vapaana. Sisällöt tulevat toimijoilta, eivät säätiöiden sanelemina.

Julkisen rahoituksen leikkaukset ovat kylläkin todennäköisesti vahvistaneet mielikuvia säätiöiden painoarvosta, mikä taas on ollut omiaan suurentamaan odotuksia jopa kohtuuttomiksi niiden todelliseen kokoon nähden.

Julkinen rahoitus on edelleen ylivoimaisesti säätiöitä vahvempi tieteen ja taiteen rahoittaja Suomessa – ja näin kuuluukin olla. Valtion koko tutkimus- ja kehittämisrahoituksen määrä vuonna 2019 oli lähes kaksi miljardia euroa ja taiteen ja kulttuurin rahoitus 448 miljoonaa euroa. Päälle tulee noin 900 miljoonan kokoinen potti kuntien rahoitusta, johon mahtuu yleisen kulttuuritoiminnan lisäksi kirjastojen, teattereiden, orkestereiden, museoiden ja taiteen perusopetuksen tukea.

Summat ovat moninkertaisia verrattuna säätiöihin, joiden yhteenlaskettu tieteen rahoitus on runsaat 200 miljoonaa euroa vuodessa ja taiteen rahoitus yli 60 miljoonaa euroa vuodessa. Ei ole näkyvissä, että säätiöiden määrä tai rahoitus Suomessa kasvaisivat merkittävästi lähitulevaisuudessa.

Säätiöt tekevät nähdäkseni ainakin toistaiseksi hyvin vähän tiede- ja taidepoliittista vaikuttamistyötä, mikä on hyvä ottaa huomioon punnittaessa säätiöiden valtaa. Sen sijaan säätiöillä on kylläkin oma edunvalvontajärjestönsä Säätiöt ja rahastot ry, ja voi myös todeta, että samoja henkilöitä löytyy sekä säätiöiden että yliopistojen luottamustehtävistä.

Suhteellisuudentajua tuo suomalaisen säätiökentän vertailu muihin länsimaihin. Tanskassa Suomeen verrattuna yli nelinkertainen määrä säätiöitä myöntää apurahoja yli kaksi miljardia euroa vuodessa – Suomessa kokonaissumma jää puoleen miljardiin euroon. Maailmalla on jättimäisiä säätiöitä, joiden kohdalla kysymykset niiden vallasta ovat moninkertaisia suomalaissäätiöihin verrattuna. Kreikkalainen Stavros Niarkhos -säätiö myöntää vuosittain rahoitusta 700 miljoonan euron suuruisen potin, minkä lisäksi se tekee miljardiluokan yhteistyöhankkeita Kreikan valtion kanssa. Ateenassa Pireuksen sataman lähellä komeilee upouusi Kreikan kansallisoopperan ja kansalliskirjaston yhdistänyt Stavros Niarkhos -säätiön kulttuurikeskus, ja seuraavaksi säätiö ryhtyy rakentamaan kolmea eri sairaalaa eri puolelle Kreikkaa.

Jos tutkimuksen ja taiteen julkinen rahoitus olisi tukevissa kantimissa, voisivat yksityisellä pääomalla operoivat säätiöt profiloitua vaikka villien korttien rahoittajiksi ilman että kukaan siitä pahastuisi, mutta niukassa rahoitustilanteessa yhden säätiön strategiset valinnat nousevat kokoaan suurempaan valokeilaan. Säätiöille siirtyy julkiselle rahoituksella annettuja vaateita rahoituksen tasapuolisuudesta ja läpinäkyvyydestä. Samalla unohtuu, että säätiöitä tällaiset velvoitteet eivät periaatteessa koske. (En tarkoita tällä, etteikö säätiöiden silti olisi syytä pyrkiä läpinäkyvyyteen.)

Koneen Säätiön hallitus ja henkilökunta työstävät kevään aikana säätiön uutta strategiaa, ja siksi keskustelu rohkeudesta tulee hyvään saumaan (lue Soraisen ja Ruuskan kirjoituksen ohella myös Taneli Viitahuhdan kirjoitus Nuoressa Voimassa!) .

Nyt meillä on tilaisuus pohtia ja pöllyttää kysymystä juurta jaksain. Pitäisikö rohkeudesta luopua? Pitäisikö siitä vain viestiä paremmin? Pitäisikö rohkeus säilyttää säätiön omana suurennuslasina, jonka läpi se katsoo maailmaa? Jos rohkeus unohdetaan, mitä tapahtuu säätiön profiilille, katoaako sen fokus?

Meillä on myös erinomainen tilaisuus pohtia säätiön tehtävää ja asemaa suomalaisen tieteen ja taiteen yhteisöissä. Miten Koneen Säätiö voi vastata Soraisen ja Ruuskan toiveeseen estää yhteisöjen hajaannusta? Entä miten voimme vastata paljon tätäkin suurempaan kysymykseen: Miten toimia yhdessä tieteen ja taiteen arvon puolustamiseksi, kun politiikassa on toimijoita, joiden etua palvelee kiistää se?

Yksi vastaus vahvojen yhteisöjen rakentamiseen voisi löytyä hoivan ja huolenpidon ideoista. Tämä ajatus ei ole omani vaan lainattu kuraattori Jenni Nurmenniemeltä, joka kertoi äskettäin kirjoituksessaan EDIT-taidemediassa muutoksista, joita hän on tehnyt kuratoriaalisessa työskentelyssään harjoitellessaan jälkifossiilisia toimintatapoja. Nurmenniemi kirjoittaa haparoineensa kohti kuratoinnin muotoja, joissa pienennetään mittakaavaa ja keskitytään laadullisiin kriteereihin määrällisten arviointiperusteiden sijasta.

”Olen työskennellyt taiteilijoiden kanssa pitkällä aikavälillä, hitaasti kehkeytyviä ja toisinaan vaikeasti taiteeksi tunnistettavia prosesseja seuraillen. Ne ovat usein edellyttäneet kuraattorilta jotain aivan muuta kuin asiantuntijuuden, auktoriteetin tai kontrollin performointia. Olen opetellut hellyyttä ja hoivaa, ja epäonnistunut monesti”, Nurmenniemi kirjoittaa.

Nurmenniemen lähestymistavan – hellyyden ja hoivan – siirtäminen säätiön raameihin on vahvasti valtavirtaa vastaan kulkeva, houkuttava ajatus. Miten säätiö voisi pitää huolta tieteen ja taiteen tekijöistä? Mitä voisimme tehdä hyvinvoinnin jälleenrakentamiseksi tieteen ja taiteen yhteisöihin?

Oma osansa on säätiön viestinnällä. Tarvittaneen vähemmän rohkeusretoriikkaa ja lisää lempeyttä. Kokonaisuudessa kyse on tietysti pitkälti tieteen ja taiteen rahoituksen sekä taiteilijoiden ja tutkijoiden toimeentulon vahvistamisesta Suomessa. Niistä ei puutu vaikeuskertoimia. Toisaalta harvalla toimijalla on paremmat edellytykset vastata huolenpidon ja turvan haasteeseen kuin Koneen Säätiöllä.