Rahvaan kirjallista kulttuuria jäljittämässä

”Konstit olivat monet, kun kansanihmiset opettelivat kirjoittamaan: hiilellä kirjoitettiin päreelle tai höylätylle laudalle, tikulla hankeen tai hiekkaan”, kertoo Anna Kuismin 1800-luvun kirjoitushaluisista suomalaisista.

Yleisen kirjallisuustieteen ja kotimaisen kirjallisuuden dosentti Anna Kuismin on työskennellyt Koneen Säätiön vanhempana nimikkotutkijana (Kone Foundation Senior Fellow) Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa vuodesta 2010 lähtien. Kuisminin kollegiumissa tekemän tutkimuksen kohteena ovat 1800-luvun kouluja käymättömien ihmisten kirjoittamat, etenkin omaelämäkerralliset tekstit.

Aiemmin Kuismin tutki modernia ja postmodernia suomalaista proosaa, omaelämäkerran ja päiväkirjan lajityyppejä sekä ns. tavallisten ihmisten elämäntarinoita. Arkistojen penkominen johti Kuisminin kysymään, mitä, miksi ja miten kansa kirjoitti ennen kansakoulujen yleistymisen aikaa. Aihe osoittautui kuitenkin liian laajaksi itse selvitettäväksi, ja Kuismin perustikin keskustelupiirin, josta on sittemmin muodostunut monitieteinen tutkimusverkosto Kansanihmiset ja kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa.

Kuismin kertoo luterilaisen kirkon huolehtineen lukutaidon opetuksesta, mutta kirjoittamista sen sijaan ei pidetty kaikille välttämättömänä. Oli kuitenkin niitä, jotka ryhtyivät kynänkäyttöön hankkimalla jostakin opettajan. ”Jos osasi kirjoittaa, pystyi säästämään kirjurin maksut, jättämään jälkipolville tietoa omasta elämästä tai kirjoittamaan lehtiin runoja”, Kuismin kertoo.

Tutkimusaineistoa on saatavilla runsaasti. Kuismin kertoo erityisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistojen olevan antoisia. Arkistoihin on talletettu runoja, kertomuksia, perinnemuistiinpanoja, muistelmia, kirjeitä, puheita ja muita tekstejä. ”Kiinnostavaa materiaalia on myös vaikkapa paikallishistoriallisissa julkaisuissa”, toteaa Kuismin.

Kuismin kertoo kirjoittajien kirjon olevan laaja, varakkaista talonpojista maankiertäjiin ja vankeihin, 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun. Aineistosta on kuitenkin vaikea tehdä päätelmiä naisten tai miesten kirjoitustyylien tai aiheiden eroista, sillä naisten kirjoituksia on ehkä vain kymmenesosa. Tästä huolimatta monet vakiintuneet käsitykset ovat joutuneet uuteen valoon. ”Kansanmiesten päiväkirjoissa on rakkautta ja romantiikkaa, joita on pidetty naisten kirjoittamiselle ominaisena”, kertoo Kuismin ja viittaa Kaisa Kaurasen toimittamaan antologiaan Työtä ja rakkautta (SKS, 2009).

Kuisminin koordinoiman verkoston tutkimustulokset ovat pitkälti uutta tietoa, sillä kansan kirjallistumista ei juuri ole aiemmin tutkittu. Tuloksista kerrotaan esimerkiksi vuonna 2013 ilmestyvässä teoksessa Kynällä kyntäjät (toim. Lea Laitinen ja Kati Mikkola, SKS) ja pohjoismaisessa tutkimusantologiassa White Field, Black Seeds (toim. Anna Kuismin ja M. J. Driscoll, SKS).

Nykyaikana internet mahdollistaa täysin erilaiset mahdollisuudet kirjalliseen yhteydenpitoon kuin menneen maailman ihmisillä oli. Kuismin kuitenkin muistuttaa, että samoin kuin internet meille, 1800-luvun itseoppineille kirjoittajille kynä ja paperi merkitsivät uutta teknologiaa. Nettijulkaisemisen kaukaisena vastineena voisi Kuisminin mukaan pitää arkkipainattamista, joka tarjosi suhteellisen helpon ja halvan julkaisuvälineen.

Ennen siirtymistään tutkijakollegiumiin Anna Kuismin johti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistoa. Hän on lisäksi opettanut sekä Tampereen että Helsingin yliopistoissa ja toiminut Suomen Akatemian vanhempana tutkijana 1990-luvun lopussa.

Kuisminin kausi Koneen Säätiön vanhempana tutkijana loppuu vuoden 2013 heinäkuussa. Tällä hetkellä Kuisminin aikaa vievät väitöskirjojen ohjaus, tutkimusverkostojen ylläpito, pohjoismaisen tutkimusprojektin Reading and writing from below koordinointi ja Suomen Akatemian rahoittaman hankkeen Matala katse luokkiin, ideologioihin ja kirjoittamisen käytäntöihin johtaminen. Hän kuvailee kokemustaan osana kollegiumin monitieteistä ja kansainvälistä tutkijayhteisöä erittäin positiivisesti: ”Kollegiumissa työskenteleminen on lottovoitto”.