Polku ikimetsään

Tietokirjassamme esitellään maamme luonnontilaisimpia vanhoja metsiä sekä pohditaan myös tulevaisuutta. Kunpa tulevaisuuden sukupolvet pääsisivät retkeilemään suuressa luonnonmetsässä myös Etelä-Suomessa.

Villinä ja vapaana kehittyneessä luonnonmetsässä saa kokea löytöretkeilijän riemua. Ikimetsä houkuttelee kulkemaan yhä syvemmälle ja syvemmälle, nousemaan vielä seuraavallekin mäelle, koska maisema on tavattoman monimuotoinen.

Voi olla, että vastaan tulee jykeviä kilpikaarnaisia mäntyjä tai rehevä suursaniaisten reunustama puronotkelma. Kelopuissa on tikan hakkaamia koloja. Maassa makaa sammaloituneita lahopuita. Evästauolla kulkija huomaa yhtäkkiä, ettei olekaan metsässä yksin, vaan oksalta katselee metsän pikku tonttu, hiippalakkinen töyhtötiainen. Pohjois-Suomessa erämaan tunnun sinetöi kuukkeli.

Jokainen luonnonmetsä on ainutlaatuinen. Se on saanut kehittyä omien yksilöllisten kehityskulkujensa kautta, rauhassa ihmisen vaikutukselta. Kun metsään saapuu ensimmäistä kertaa, uteliaasta retkeilijästä ei koskaan tunnu siltä, että hän on nähnyt samanlaisen paikan jo monesti ennenkin. Etukäteen ei voi tietää, mitä juuri tässä metsässä tulee vastaan.

Mistä vanhoja luonnonmetsiä löytyy?

Ikimetsiä on ikävä kyllä jäljellä hyvin vähän. Sen vuoksi ne ovat käyneet monille suomalaisille vieraiksi tai ainakin niistä kiinnostuneen pitää tietää täsmälleen, minne mennä.

Ikimetsiä käsittelevän teoksemme alkupuolisko kertoo siitä, millaisia luonnonmetsät ovat ja miksi. Kirjan loppupuoliskolla esittelemme 27 sykähdyttävää retkikohdetta eri puolilta Suomea. Valikoimme esiteltäviksi sellaisia metsiä, jotka ovat kaikkein luonnontilaisimmasta päästä: Pyhä-Häkin ikihongisto, Koirajoen aarnialue, Paljakan luonnonpuiston vaarametsät, Kiekkikaira… Näissä metsissä retkeillessä on mahdollista kuvitella, miltä muuallakin Suomessa saattaisi näyttää, jos metsät saisivat elää omaa elämäänsä.

Vaikka tiesimme jo entuudestaan, että luonnonmetsiä on niukasti Lapin eteläpuolisessa Suomessa, tilanteen karuus paljastui konkreettisesti kirjaa tehdessä. Retkeilimme laajasti esimerkiksi metsäisenä maakuntana tunnetussa Kainuussa. Sielläkin luonnonmetsää löytyi usein vasta loputtomien metsätielabyrinttien perimmäisistä kolkista tai aivan rajavyöhykkeen tuntumasta.

Voimme omakohtaisesti vahvistaa, että luonnonmetsät ovat suurimmassa osassa Suomea juuri niin harvinaisia kuin miltä se näyttää, kun tienvarsimaisemaa katsoo auton ikkunasta. Silmissä vilisee vain voimakkaasti käsiteltyä talousmetsää.

Haave eteläsuomalaisesta metsäerämaasta

Nykytilanne on hälyttävä vanhoista metsistä riippuvaiselle eliölajistolle, mutta se kalvaa myös retkeilyharrastusta. Jos haluaa päästä kokemaan suuren luonnonmetsän villiä vapautta ja tehdä monen päivän mittaisen metsävaelluksen, tämä on mahdollista vasta Lapin rajoilla. Onko asioiden pakko olla näin jatkossakin vai olisiko Etelä-Suomen valtion maille mahdollista muodostaa ainakin yksi laaja metsäerämaa?

Kirjaa tehdessämme tutustuimme kahteen vierekkäiseen pirkanmaalaiseen kansallispuistoon, Seitsemiseen ja Helvetinjärveen, sekä niiden välimaastoon. Valtion mailla on tällä seudulla säilynyt paljon suojelun arvoisia metsiä, ja Suomen Luonnonsuojeluliitto on kampanjoinut sen puolesta, että näistä kaikista muodostettaisiin uusi suuri kansallispuistokokonaisuus.
Tuloksena olisi noin neljän Nuuksion kansallispuiston kokoinen alue. Hienojen metsien välissä on toki myös voimakkaasti hakattuja alueita, mutta nekin luonnontilaistuvat ajan saatossa, jos kokonaisuus saa rauhan.

Mikäli kansallispuistojen yhdistäminen toteutuu, tulevat sukupolvet saavat samoilla suuressa eteläsuomalaisessa aarniometsässä. Kateeksi käy. Esimerkiksi metsien rakenne ja lajisto ovat erilaisia eri puolilla maata, joten tulevaisuuden retkeilijät pääsisivät kokemaan tässä etelän aarniometsässä myös sellaisia luontoelämyksiä, joita Pohjois-Suomen ikimetsät eivät voi tarjota.