Tarinat ja julkaisut

17.02.2016

Pohdintaa evoluutiosta sarjakuvien avulla tai Miten minusta ei tullut hullua tiedemiestä

Kuusivuotiaana hurahdin Turtles-ninjakilpikonniin. Rakastin Turtles-animaatiosarjaa, elokuvia ja leluja. Mutta parasta olivat sarjakuvat. Ensin piirsin ninjakilpikonnia ja sitten muita sarjakuvahahmoja. Kiinnostuin myös biologian tarjoamista muuntumismahdollisuuksista. Olisiko genetiikan avulla todella mahdollista luoda ihmisenkaltaisia kilpikonnia?

Turtles-kilpikonnat taisivat muovata ajatteluani. Vielä kaksi ja puoli vuotta sitten tein tiedettä, sitä oikeaa. Kuuden vuoden ajan työstin molekyylibiologian väitöskirjaani ja tutkin syöpään liittyviä geneettisiä prosesseja. Sitten päätin alkaa tehdä ja tutkia sarjakuvia.

Mikä saa vaihtamaan kapean tieteenalan kapeaan taiteenalaan? Jos totta puhutaan, en ole menettänyt yöuniani tätä kysymystä pohtiessani. Uskon, että kyseessä on henkilökohtainen mieltymys sarjakuviin yhdistettynä haluun kehittää ideoita, jotka ylittävät tieteellisen tiedon rajat. Sillä vaikka voisinkin uskottavasti luoda mutantteja laboratoriossa, ne tai niistä kumpuavat uudet ideat eivät ikinä voisi läpikäydä tarpeeksi villejä mutaatiota. Sarjakuvien kanssa voin olla holtiton ja arvaamaton, kysehän on vain piirustuksista paperilla.

Tiedän, että perusteluni ovat huonoja. Perimmäinen syy päätökseeni oli henkilökohtainen suhteeni sarjakuviin ja biologiaan, eikä se liittynyt kummankaan yleispiirteisiin. Minusta ne kuitenkin täydentävät toisiaan siinä mielessä, että yksi pyrkii selvittämään, miten asiat toimivat ja toinen miten asiat voisivat toimia (mutta kumpi on kumpi?).

Päätöksen mukana tuli kuitenkin ilmeinen ongelma: Mitä voisin tuoda sarjakuvien pariin kymmenen vuoden biologian opinnoistani? Ja miksi se kiinnostaisi ketään? Biologian opintoni ovat luonnollisesti muovanneet ajattelutapaani, sitä miten suhtaudun maailmaan, mutta myös sitä, miten sitä esitän. Ajattelutapani ei ehkä ole niin ilmeinen kuin taiteilijalla, joka on saanut perinteisen koulutuksen. En minäkään ole taiteiden alalla täysin itseoppinut, mutta antakaa minun jatkaa hetki tätä itseoikeutettua tarinaani.

Biologiassa on nimittäin varsin erikoistuneita esittämisen tapoja, tapoja välittää viesti visuaalisesti. Nämä esittämisen tavat muistuttavat joskus sarjakuvaa (ainakin pinnallisesti), mutta ne voivat myös erota radikaalisti siitä, mihin olemme sarjakuvissa tottuneet. Emme odota, että sarjakuvissa kerrotaan tarinoita taulukoiden ja käyrien avulla, kuten tieteellisissä teoksissa. Tästä olikin hyvä lähteä rakentamaan siltaa tieteeni ja taiteeni välille. Olisiko mahdollista käyttää tai muuttaa tieteellisen esittämisen tapoja sarjakuvan muotoon? Olisiko se kiinnostavaa? Kertoisiko se mitään siitä, mitä sarjakuvissa voi tai ei voi tehdä, tai millaisia tarinoita voi kertoa?

Nämä kysymykset kutsuvat lähestymään sarjakuvaa kokeellisesti. Tästä näkökulmasta pidän taiteellista toimintaani yhtä lailla tutkimuksen tekemisenä kuin laboratoriossa tekemääni tutkimusta, sillä koen, että pohdin ja tutkin kysymyksiä sarjakuvan tarjoamasta perspektiivistä. Sarjakuva on malli, jota voin tutkia, ruotia, muuntaa, risteyttää ja tuhota, kunnes saan tuotteen, joka antaa minulle vastauksia – vaikka ne eivät olisi yhtä selkeitä kuin numeroita ja prosentteja sisältävän taulukon antamat vastaukset. Kuvaukseni vaikuttaa kylmältä ja mekaaniselta, mutta tulokset eivät ole insinööritaidon tuotteita; aivan kuten organismit, joita biologiassa tutkitaan, myös sarjakuvat (ja niitä tekevät taiteilijat) ovat hankalasti käsiteltäviä ja huonosti ennustettavia. Ne tarjoavat aina yllätyksiä. Ymmärrättekö näitä kaukaa haettuja vertauksia?

Lyhyesti voin sanoa, että tieteellisten ja taiteellisten projektieni lähtökohtana on aina ollut kysymysten muotoilu. Se on auttanut minua yhdistämään käytännön ja teorian. Tämä tutkimusmallihan on minulle tuttu biologiasta, siinä kokeita kehitetään olemassa olevan tiedon ja teorian pohjalta. Tämä on varmasti ilmeinen menetelmä ihmiselle, joka on saanut perinteisen taiteellisen koulutuksen, kun minä taas raportoin taitelijaksi muuttuneena tieteentekijänä, joka on joutunut käsittelemään uudet velvollisuutensa aiempien kokemustensa kautta.

Idea sarjakuvista ajattelun ja tutkimuksen välineinä johdatti minut suuntaan, jota nyt seuraan Saaren kartanon residenssissä. Mitä jos tekisin biologian muuntautumisominaisuuksista sarjakuvakirjan, joka esittelisi lukijalle täsmällisiä argumentteja? Käytännönläheinen yhdistelmä konkreettisia havaintoja ja luovia näkökulmia. Essee sarjakuvan muodossa.

Tutkiessani sarjakuvia ja perehtyessäni muihin populaarikulttuurin muotoihin huomasin, että tieteelliset ideat muuttuivat paljon loikatessaan pois laboratoriosta. Esimerkiksi biologinen evoluutio on muuttunut ihan muuksi, sehän liittyy alkuperäämme ja pakottaa meidät pohtimaan käsityksiämme identiteetistä. Se on tunkeutunut politiikkaan ja muuttanut käsitystä itsestämme ja muista. Silti evoluutio voisi edelleen olla ihana ja pelottava oivallus. Mitä on ihmisyys sen jälkeen, kun on ymmärretty, että ihminen on vain pieni osa suurempaa kertomusta?

Sarjakuvakulttuurin näkökulmasta evoluutio on antanut meille kiiltäväsilmäiset ja telepatiaan kykenevät X-Men-supersankarit. Tällaiseksi me evoluution kuvittelemme: luonnonoikkujen, jumalien ja luonnottomien jumalien luoja, joka on luonut myös meidät. Sarjakuvaesseeni pyrkii ymmärtämään tätä evoluutiokeskustelua ja tarjoaa lisäksi uusia kysymyksiä. Pohdintaa evoluutiosta sarjakuvan kautta tieteen sijasta.

Kirjoittaja

Hugo Almeida

Hugo Almeida on portugalilainen sarjakuvataiteilija ja alun perin biologisten tieteiden tutkija. Hän on myös taiteilijoiden ja tutkijoiden Clube de Inferno -kollektiivin jäsen.