Ostereiden ja liaanien liikkeet ja materiat

Harriina Räinä ja Pedro Hurpia Titanik-galleriassa
Pedro Hurpia & Harriina Räinä | Clutch | 11.8.–10.9.2023

Tule lähelle – näe, aisti, jäljitä – Tyynenmeren osterinkuoren kalsiumkarbonaattirenkaisiin tai Mil-homens-liaanin ulkonemiin kätkeytyvät liikkeen merkit. Kuten kehomme luut ja kudokset, osterinkuoret ja liaanit ovat eläviä liikkeen, kiinnittymisen, elinympäristön, vaeltamisen vapauden, järjestelmien, väliintulon ja läheisyyden arkistoja. Ne luovat yhteyksiä ja yhdistyvät, tekevät ja purkavat ja pitävät sisällään vuosituhansien mitalla tietoa. Mitä voimme oppia viettämällä aikaa ostereiden ja liaanien kanssa? Onko ihmisen mahdollista ymmärtää niiden tapoja liikkua, kiinnittyä ja olla merkityksellisiä? Mitä tapahtuu, kun näemme ja kuvittelemme näiden kahden organismin monisyisyyksiä ja voimia, joista ne joutuvat selviytymään?

Saaren kartanon residenssissä aikaisemmin työskennelleet taiteilijat Harriina Räinä ja Pedro Hurpia – vaikka ovatkin tuhansien kilometrien päässä toisistaan – jakavat kumpikin työtilansa oman mielenkiinnon kohteensa, osterin ja liaanin, kanssa. Japanissa itabo-ostereiden ja Ranskassa eurooppalaisten ostereiden ja tyynenmerenostereiden parissa työskennellyt Harriina jakaa Helsingin Harakan saaren ateljeensa ulkomailta hankittujen osterinkuorien kanssa. Tässä aineellisesti kerroksellisessa paikassa taiteilija tarkkailee ja pohtii päivittäin kuorien kasvun ja kiinnittymisen jälkiä ja näkee kuoret itsessään osterin kehon aktiivisina osina, joilla on oma toimijuutensa. Vaikka osterien elinympäristön ja Itämeren rannalla sijaitsevan taiteilijan ateljeen välillä on huomattava etäisyys, tämän luumaisen aineksen eloisuus ja ympäröivien vesimassojen läsnäolo kannustavat virittäytymään vesiperäisempiin elämäntapoihin. Tavatessani Harriinan hänen ateljeessaan sain kokea joitain niistä virittäytymistä auttavista vuodoista, joiden hän kertoo tulevan ilmeisiksi, kun työskentelee tällaisissa huokoisissa paikoissa: ”Minä vuodan ympäristöä kohti ja ympäristö vuotaa minua kohti.”

Pedro on omaksunut samantapaisen mietiskelevän ja kehollisen käytännön. Hän kävelee tuntikausia liaaneja täynnä olevassa Mata Atlântica -metsässä Etelä-Brasiliassa ja tekee piirustuksia ja muistiinpanoja ennen kuin palaa ateljeehensa rakentamaan malleja ja mekanismeja. Kesken videopuheluamme hän kutsuu minut vehreään metsään, omalle ”takapihalleen”, valokuvasarjan kautta, ja jopa kaukaa Suomesta pystyn näkemään, miten intensiivisesti liaanit kasvavat. Mielenkiinnolla havaitsen, että hänen pöydällään kiemurtelevat johdot ja vyyhdit jäljittelevät liaanien eloisuutta. Pedro kertoo, että muutettuaan tänne syrjäiseen paikkaan neljä vuotta sitten, hänen suhteensa liaaneihin on tiivistynyt ja hän on oppinut paljon metsän vuodenaikojen vaihteluista: ”Aloin tarkkailla, miten metsä muuttuu vuoden aikana; kuinka liaaniköynnökset leviävät ja hidastavat suurten puiden kasvua, mutta luovat myös polkuja eläimille lehväkatoksen alla.”

Kummankin taiteilijan työhön liittyy halu paljastaa liikkeen ja aineen eleet ja mekanismit. Keskustellessamme Harriina pohtii siirtymistään gofunilla (itabo-ostereiden kuorista valmistetulla valkoisella pigmentillä) painamisesta käsitteellisempään ostereihin paneutumiseen keinona ymmärtää paremmin aineen toimijuutta, mikä on kiinnostanut häntä pitkään: ”Olen kiinnostunut aineen toimijuudesta; siitä miten kaikki kehittyy ja on liikkeessä koko ajan.” Vaikka osterinkuorirykelmät näyttävät elottomilta maatessaan hänen ateljeensa pöydällä, alkaa niiden tarina avautua edessämme. Harriina huomauttaa, etteivät kuoret ole kuolleita, vaan pikemminkin osa kuolemisen prosessia. Niitä tarkkaillessa voi nähdä, että niiden ihonohut luukerros kantaa jälkiä meressä eletystä elämästä – tai elämästä ja kuolemasta. Vetisemmissä olosuhteissa nämä Atlantin, Euroopan ja Tyynenmeren ostereista peräisin olevat kuoret ryhmittäytyisivät (uudelleen) näkymättömien liikkeiden kautta. Jokainen kuori on muodostunut meren virtojen, mineraalien yhdistymisen, muiden kuorien kanssa kiinnittymisen ja yhdistymisen sekä merenpohjaan sedimenttinä paluun vaikutuksesta. Harriina ei paljasta, uskooko hän, että siihen liittyy jonkinlainen järjestys. Sen sijaan hän toteaa, että asiat ovat monimutkaisia huolimatta yrityksistämme hallita kaikkea.

Pedro sen sijaan puhuu suoraan systemaattisista liikkeistä, joita hän tutkii metsässä: ”Haluan pohdiskella sitä monimutkaista dynamiikkaa, mikä liittyy liaanien kasvuun. Tapa, jolla ne levittäytyvät ja järjestäytyvät uudelleen, saa minut kuvittelemaan, että kasvun takana on jonkinlainen järjestys. Se on hiljainen ja hidas operaatio kaukana ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella.” Tutkiessaan liaaneja taiteilija jatkaa myös sen tutkimista, miten asiat nähdään eri näkökulmista, erityisesti modernissa tieteessä ja yleisissä uskomuksissa. Hän huomauttaa, että vaikka liaanit voivat viedä puilta niiden resursseja, niillä on myös parantavia ominaisuuksia. Sen lisäksi, että Mil-homens-liaanit muodostavat polkuja ja elinympäristöjä ja antavat suojaa muille organismeille, alueen alkuperäisyhteisöt ovat käyttäneet niitä lääkkeenä sukupolvien ajan, mihin hän viittaa työssään. Puhuessaan hän näyttää kuvia kuivuneista ja ryppyisistä, lääkkeeksi käytetyistä Mil-homens-liaaneista sekä kasvitieteellisestä liaanilitografista 1800-luvulta.  Näiden kahden esimerkin edustamat vastakkaiset näkökulmat osoittavat, kuinka eri tavalla sama kasvi – ja sen liikkeet ja merkitys – voidaan nähdä tai kokea.

Viettäessään aikaa näiden organismien parissa meren äärellä ja metsässä taiteilijat ovat saaneet syvän yhteyden niihin monimutkaisiin tapoihin, joilla osterit ja liaanit liikkuvat, kasvavat ja kiinnittyvät. Jälkimmäinen eli tapa kiinnittyä näyttelee keskeistä osaa Harriinan osterityössä. Hän pohtii, miten silmävaiheen toukkina ne pystyvät liikkumaan jalkaansa käyttämällä ja kiinnittymään sen avulla johonkin – kiveen tai toiseen osteriin – loppuelämäksi. Taiteilija näyttää minulle kuvia osterin toukista, jotka hän aikoo maalata Titanik-gallerian ikkunaan: pyöreiden toukkien joukosta erottuu tusinoittain silmiä ja jalkoja. Koska hänellä on ollut tilaisuus työskennellä osteriviljelmällä Bretagnessa, Ranskassa, hän osaa kuvata joitakin osterinviljelyssä käytettyjä menetelmiä: ”Ostereiden kiinnittyminen estetään kääntämällä säkkejä tai hakkaamalla niitä. Se on voimakas prosessi.” Erottelutekniikalla varmistetaan, että osterit pysyvät erillään elintarviketeollisuudessa käytettäviksi ja samalla muutetaan niiden kasvumalleja. Harriina selittää, että niiden vaistomainen halu kerääntyä yhteen ja luoda osteririuttoja eli todella rikkaita ekosysteemejä ehkäistään. Valokuvasarjassa taiteilija sijoittaa viljellyt kuoret vuoropuheluun viljelemättömien kuorien kanssa – jotka näyttävät orgaanisemmilta muodoltaan – ja näin paljastaa useissa osterityypeissä näkyvät kulttuurin ja kaupankäynnin jäljet.

Vaikka on olemassa monenlaisia perusteluja osterinviljelyn puolesta esimerkiksi karjankasvatuksen sijaan, vesiviljelyn aiheuttamia kielteisiä jälkivaikutuksia on edelleen runsaasti. Harriina huomauttaa, että eettiset kysymykset nisäkkäiden kasvatuksessa ovat mustavalkoisempia kuin kaksikuoristen nilviäisten yhteydessä, koska ihmisillä ei ole vielä paljon tietoa siitä, miten jälkimmäiset tuntevat kipua. Vaikka osterit sitovat hiiltä ja helpottavat veden suodatusta, osterinviljely, kuten mikä tahansa intensiivinen viljely, muuttaa eläintä, merenpohjan koostumusta ja pohjaeliöstöä. Lisäksi ajatus, että osterinviljely ei vie maata, ylläpitää yhteiskunnallemme ominaista maan priorisointia meren sijaan. Harriina huomauttaa, että ei se vie maata, mutta se vie merenpohjaa. Tämänlainen järkeily kertoo paljon suhteestamme meriin. Maata korostavassa, omistukseen perustavassa yhteiskunnassa meri rikkoo kontrollin käsitettä, koska aivan ilmeisesti asiat vuotavat: taiteilija huomauttaa, että hänen töissään viljelemätön ei tarkoita villiä vaan edustaa pikemminkin osteriviljelmien vuotoja. Hän esittelee tämän monimutkaisuuden elementin lattiainstallaation kautta, joka on valmistettu osterinkuorista, merisuolasta, puusta ja Aura-joen vedestä. Ostereiden taimitarhoihin viittaava teos kyseenalaistaa huolehtimiseen liitetyn kontrollin ja korostaa samalla veden toimijuutta sekä maataloudessa että taiteessa: ”Taide on kuivaa, koska haluamme pitää sen arkistoituna. Kun kosteutta ja vettä pääsee sisään, elämää pääsee myös sisään ja asiat alkavat kasvaa.”

Pedro esittelee enemmän pohdiskelevan kuin todisteisiin perustuvan lähestymistavan liaanin liikkeiden ja kasvun tulkitsemiseen ja niiden ajattelemiseen uudella tavalla. Vaikka taiteilijan tuntoaistiin perustuvat metsäkävelyt vaikuttavat hänen töihinsä edelleen voimakkaasti, hänen videonsa ja veistoksensa luovat tiloja, joissa logiikka ja mielikuvitus kohtaavat. Työt kutsuvat katsojaa sopeutumaan hitaampaan rytmiin, huomaamaan liaanin liikkeet ja virittymään pienempiin liikkeisiin muissa luonnollisissa ja ihmisen tekemissä ympäristöissä. Taiteilija puhuu huomion ja kärsivällisyyden käytännöistä ja sitoutumisesta näkökulmaan, joka ei ole henkilön oma. Hän kuvailee, kuinka aluskasvillisuuden läpi pujotellessa liaanien tiheikkö muuttuu niin intensiiviseksi, että hän tuntee kuinka ne vetävät häntä puoleensa. Kuullessani, että liaanit ovat sekä luovia että tuhoisia voimia, kysyn mitä voimme oppia niin ristiriitaiselta kasvilta? Pedro vastaa viittaamalla vastavoimien välttämättömyyteen tasapainon saavuttamiseksi: ”Aina on olemassa vastavoimia. Ne eivät välttämättä aina vastaa odotuksia, mutta metsässä on aina tasapainoa säilyttävää liikettä. Liike säilyttää tasapainon.” Myöhemmin hän lisää, että tasapaino vie aikaa ja siihen liittyy muita toimijoita ja näkymättömiä prosesseja. Tämä heijastaa Harriinan kiinnostusta aineen toimijuuteen ja siihen, miten organismit kuten osterit syntyvät prosessien ja ajanjaksojen kautta, joita emme ole virittyneet huomaamaan.

Metsästä ateljeehen palatessaan Pedro luo liaanista intervallivideon, joka paljastaa kasvin hitaat ylöspäin suuntautuvat liikkeet. Erillinen video kääntää liaanien näennäisesti kaoottiset kasvumallit rytmiseksi tanssiksi: taiteilija luo käsillään koreografian köynnöskasvin kiemurtelemisesta ylös ja alas. Molemmat mustavalkoisina esitetyt videot kutsuvat katsojan heittäytymään toisenlaiseen aikaan – aikaan, jota Pedro kutsuu joustoajaksi: ”Se on konsepti, joka syntyi eräässä aiemmassa, syvää aikaa koskevassa projektissa. Se tarkastelee, kuinka joustoaika sallii meidän nähdä liaanien liikkeet. Se esitetään kuin unena, mustavalkoisena kuvattuna.” Galleriassa taiteilija aikoo toistaa liaanin liikkeitä veistoksellisten teosten avulla. Yksi niistä on pieni sähkölaite, joka jäljittelee liaanin kasvukuvioita pyörittämällä hitaasti kaarevaa sauvaa – se on haaste tarkkaavaisimmallekin katsojalle huomata sen kevyt ja epäsäännöllinen liike. Hän ideoi myös tapoja visualisoida sekä liaanin kykyä kuljettaa jotain paikasta toiseen että itsensä ylläpitävissä järjestelmissä olevia energiavirtoja rakentamalla malleja mekanismeista, kuten logistiikka-alalla usein käytetystä virtaustelineestä. Taiteilijan leikillisyys hänen tuodessaan luonnolliset ja ihmisen luomat järjestelmät vuoropuheluun toistensa kanssa kiinnittää huomiomme maailmojen välillä tapahtuviin fyysisiin, mutta myös ideoihin perustuviin vuotoihin.

Näiden teosten välillä on huokoisuutta, joka johtuu osterin ja liaanin kyvystä suodattaa, mutta myös tavoista, joilla Harriina ja Pedro suhtautuvat luoviin luonnonkappaleisiin. On selvää, että kumpikin taiteilija on viettänyt paljon aikaa organismien ja niiden elinympäristöjen parissa pyrkien muuttamaan sekä omia että tulevien yleisöjensä näkökulmia. Praktiikassaan kumpikin tekee näkyväksi osterin ja liaanin näennäisesti piilotetut liikkeet ja merkitykset ja kutsuu katsojan virittäytymään vaihtoehtoiseen toimijuuteen, tahtiin ja mittakaavaan. Millä tavoilla saattaisimme ajatella ja liikkua toisin, jos voisimme nähdä, kuinka osteri kiinnittyy naapurinsa kuoreen tai kuinka liaanin köynnökset kiertyvät ylöspäin liittyäkseen lehväkatokseen? Virittäytyessämme pienempiin liikkeisiin – niihin, joita tapahtuu useiden organismien nahoissa, kudoksissa ja luissa – saatamme ajan myötä muuttaa omia liikkumistapojamme sekä tulevien suurempien jälkivaikutusten muotoa.

Tämä artikkeli perustuu Saaren kartanon residenssissä aiemmin työskennelleiden taiteilijoiden Harriina Räinän ja Pedro Hurpian kesäkuussa 2023 tehtyihin haastatteluihin ja liittyy elokuussa 2023 Turun Titanik-galleriassa järjestettävään näyttelyyn.