Taiteilijaduo Saija Kassisen ja Meri Linnan puhtaan veden pulaa käsittelevä taideprojekti mahtuu mainiosti nykytaiteen raamien sijaan, vaikka siinä puhutaan kiusallisesti kakasta eikä se muutenkaan ole ihan sisäsiisti. Koneen Säätiön viestintäpäällikkö Heljä Franssila uskoo, että yhä useampi oppii katsomaan nykytaidetta sallivin mielin vain, jos siitä ryhdytään puhumaan nykyistä selkeämmin.

Valehtelisin, jos väittäisin, että kaikki Koneen Säätiön rahoittamat hankkeet tuntuvat minusta ensisilmäyksellä järkeviltä. Kun sain marraskuussa eteeni salaisen listan hankkeista, joille todennäköisesti myönnettäisiin apuraha, muistan hymähtäneeni parissakin kohdassa. Yksi tällainen oli Saija Kassisen ja Meri Linnan taiteellinen tutkimus, jonka tiivistelmässä he kertoivat “nostavansa ulosteen kompleksisuuden julkiseen keskusteluun ja parantavansa koostumusta taiteen avulla”. Tekstissä tuntui olevan jotain vaivaannuttavaa ja ehkä jotain vähän höhlääkin.

Ajattelin näin siitä huolimatta, että olen työskennellyt vesilaitoksen tiedottajana, ja tunnen Viikinmäen jätevedenpuhdistamon toimintaperiaatteen kohtuullisen hyvin. Olen ollut huolissani, miten harva välittää alkuunkaan, mitä omalle kakalle tapahtuu ja millainen vaikutus omilla likavesillä on Itämereen. Minun, jos kenen, pitäisi olla sitä mieltä, että kakasta puhuminen on yksi tärkeimmistä asioista maailmassa.

Sama hanke oli kiinnittänyt myös siitä tuoreeseen Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen kirjoittaneen toimittaja Noora Vaaralan huomion. Ja ehkä muidenkin. Säätiön verkkosivuston ylivoimaisesti suosituimpia sivuja ovat myönnettyjen apurahojen listaukset. Kävijäseuranta kertoo, että vuosittain jopa kymmenet tuhannet ihmiset käyttävät aikaansa minuuttikaupalla tutkien myöntöjä.

Koneen Säätiö on harvoja säätiöitä, jotka julkaisevat apurahahankkeesta perustietojen lisäksi myös tiivistelmän. Hakemuksesta jää paljon näkymättömiin, kuten työsuunnitelma, budjetti ja tekijöiden ansioluettelot. Tiivistelmä on itse asiassa vain jäävuoren huippu suuren työmäärän vaatineesta kokonaissuunnitelmasta.

Sen perusteella ei voi vielä arvioida koko hanketta. Tämä olisi hyvä muistaa, kun tekee mieli dissata kakkaprojektia läppärin takaa.

On myös niin, että hankkeiden arviointi on vaativaa asiantuntijatyötä, johon kuka tahansa ei voi ryhtyä. En minä etkä välttämättä sinäkään. Kollegani säätiössä käyttävät vuosittain paljon aikaa juuri sopivien arvioijien löytämiseen kullekin tieteen- ja taiteen alalle. Oikeudenmukainen arviointi vaatii syvällistä erityisosaamista.

Esimerkiksi edes kuka tahansa nykytaiteen asiantuntija ei pysty arvioimaan performanssitaidetta vaan hänen täytyy olla joku, joka seuraa, mitä nykyperformanssissa tapahtuu Suomessa ja kansainvälisesti. Luulen Kassisen ja Linnan tapauksessa arvioijan tunteneen suhteellisen tarkasti duon aikaisempaa työskentelyä Harrie Liveart -hahmona. Tätä tietoa hän on ehkä käyttänyt arvioidessaan työparin edellytyksiä toteuttaa monivuotinen projekti.

Tällainen asiantuntija mielessään Kassinen ja Linna todennäköisesti kirjoittivat hakemuksensa. Ehkä he luottivat, että arvioija ymmärtää heidän valitsemansa tyylilajin, sillä hän ehkä tuntee heidän tapansa käyttää huumoria. Ihan varmasti hakemus ei ainakaan ollut osoitettu Pihtiputaan mummolle, ei säätiön viestintäpäällikölle eikä Hesarin toimittajalle.

Vaikka Kassinen ja Linna avasivat Kuukausiliitteen jutussa ansiokkaasti motiivejaan kakkaprojektilleen, se ei ollut vakuuttanut erästä lukijaa, joka kommentoi hanketta “tunkiotaiteeksi” ja piti rahan antamista heille nöyryyttävänä kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat hakeneet apurahaa punnitulla ja vakavasti otettavalla suunnitelmalla.

Tämä on minusta ihan normaali reaktio. Kun taideteosta ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää (esimerkiksi siksi, että kakan ajatteleminen on kiusallista), kokemukseni on, että toimii helposti hölmömmin kuin haluaisi myöntää. Sitä kävelee ohi, alkaa nauraa tai haukkuu teoksen pystyyn.

Kuitenkin tällaisen aiheen käsittely taiteilijoiden suunnittelemalla tavalla mahtuu oikein mainiosti nykytaiteen sisään. Nykytaiteen tehtävien joukkoon voi laskea ihmisten ja yhteiskuntien tarkastelemisen, ja sen se hoitaa tavoilla, joihin vaikkapa tieteellinen tutkimus ei pysty. Taideteos saattaa järkyttää mieltä, vihastuttaa, pelottaa, ihmetyttää, siihen voi rakastua, se voi naurattaa, sitä saattaa jäädä ajattelemaan pitkäksi aikaa.

Tästä nykytaiteen vapaudesta ja voimasta nousee Saija Kassisen ja Meri Linnan taiteellisen työskentelyn merkitys ja oikeutus. Eri asia on sitten se, miten alkuperäinen idea – se jolle arvioija ehdotti apurahaa – muuntuu taideteokseksi. Teosta voi toden teolla arvioida vasta, kun se on valmis ja se esitetään. Esimerkiksi Kassisen ja Linnan kakkaprojektiin liittyvää uutta installaatiota voi käydä katsomassa juuri avatussa Turun Taidehallissa. Siellä on pitkä illallispöytä katettuna lautasin, jotka on koristemaalattu kakkapökäleiden kuvin. Pöytää tarkastellessa pitäisi silti muistaa, että se on vain yksi ulottuvuus kokonaisuudesta, jonka voi hahmottaa vasta nähtyään myös siihen liittyvän performanssin.

Jos omaa työkalupakkiaan nykytaiteen katsojana haluaa laajentaa, ehdotan tutustumaan vapaan kirjoittajan Sanna Lipposen metodiin. Lipponen on käyttänyt kehräysharrastustaan vertauskuvana sille, miten hän lähtee kriitikkona tutkimaan taideteosta. Ensin hän mahdollisimman tarkasti kerii taidenäyttelyn kuin eläimen. Sen jälkeen hän karstaa eli kääntää kaiken näkemänsä järjestykseen mielessään ja muistiinpanoissaan. Kirjoittaminen on Lipposelle keskittymistä vaativa kehräämisen vaihe.

Olen varma, että hitaasti ja kärsivällisesti kehräten taideteokset alkavat näyttää useimmiten ystäviltä kuin vihollisilta. Tulkitsemisen taito kehittyy hiljalleen sitä mukaa, mitä enemmän katsoo.

Entä voisivatko sanat tulla apuun taideteoksen ymmärtämisessä, jottei se tulisi heti – Kassisen ja Linnan tapauksessa jo ennen valmistumistaan – tuomituksi tunkiotaiteena?

No, näin voisi kuvitella, mutta usein näyttelytekstit vasta ovatkin osuus, jossa katsoja joutuu täysin eksyksiin.

Olen vuosia tilannut yhdysvaltalaista e-flux-tiedotepalvelua sähköpostiini. Nykytaidetoimijat museoista biennaaleihin viestivät sitä kautta uutisiaan, ja se on kätevin tietämäni keino pysytellä kärryillä siitä, mitä (instituutioiden ja länsimaiden hallitsemassa) nykytaidemaailmassa suunnilleen tapahtuu. Tiedotteista tulee kuitenkin tavallisesti luettua pelkkä otsikko, sillä jos niiden koukeroista kieltä jää lukemaan, ei paljon muuta päivässä ehdikään. Nykytaiteen asiantuntijat kirjoittavat näitä tekstejään taiteen filosofiasta nousevalla akateemisella poljennolla toisille nykytaiteen asiantuntijoille, mikä olisi jotenkuten ookoo, jos tekstit jäisivät tämän joukon keskuuteen. Sen sijaan on todennäköistä, että samat tekstit löytyvät seuraavaksi museon seinästä ja silloin niiden kohdeyleisö onkin jo ihan erilainen.

Suomessa Nykytaiteen museo Kiasman kuraattorit ja museopedagogit ovat tehneet erinomaista työtä pyrkiessään avaamaan näyttelyteoksia teksteillä, joita oletan heidän laativan pitämällä mielessä tyypillisiä museokävijöitä. Sen sijaan, että heitä kiitettäisiin tästä uroteosta, olen järkytyksekseni kuullut teosteksteistä useitakin halveksuvia kommentteja muilta nykytaiteen asiantuntijoilta. Ymmärrettävyyteen pyrkimistä pidetään nykytaiteessa edelleen puhkiselittämisenä ja vesittämisenä.

Tähän vanhakantaiseen, melko sietämättömään asenteeseen voinee löytää syyn taidekirjoittamisen traditiosta, mutta myös yksinkertaisesti siitä, ettei iso yleisö ole ollut nykytaiteessa erityisen tärkeä ennen tämän päivän rahoituskurimusta.

Nykytaideorganisaatio Framen viestintäpäällikön Laura Boxbergin mielestä selitystä vaikealle taidepuheelle voi hakea myös siitä, ettei uutta suomenkielistä nykytaiteen sanastoa synnytetä enää yhtä aktiivisesti kuin ennen. Se taas johtuu pitkälti taidekritiikin alasajosta sanomalehdissä.

Nykytaiteessa vaikuttavat avainteemat siirtyvät englannin kielestä suoraan suomeen. Esimerkiksi antroposeeni, posthumanismi ja dekolonisaatio ovat vakiintuneet käyttöön, eikä kukaan enää muista, että eivät nämä ole vielä kovinkaan tuttuja juttuja kuplan ulkopuolella.

Se miten ymmärrettävästi nykytaiteesta nyt ja tulevaisuudessa puhutaan, jää nykytaiteen toimijoiden itsensä vastuulle. Boxbergin mielestä kuraattoreita kouluttavat ohjelmat Taideyliopistossa ja Aalto-yliopistossa ovat avainasemassa siinä, muuttuuko tulevien kuraattoreiden asenne nykyistä avoimemmaksi nykytaiteen diskurssien avaamisessa laajemmalle yleisölle vai kääriydytäänkö omaan käsitepöpperöön jatkossakin. Kummatkin ohjelmat toimivat muuten englanniksi, mikä asettaa lisää haasteita suomenkielisen taidesanaston kehittämiselle.

Uskon, että palvelisi koko nykytaiteen alaa, jos myös taiteilijat oppisivat kirjoittamaan työstään nykyistä tarkkasanaisemmin. Apurahahakijoita työkseen neuvova Koneen Säätiön toimistosihteeri Neea Eloranta on kertonut, miten moni taiteen apurahaa hakeva tuskailee hakemusta tehdessään sen vuoksi, ettei löydä sanoja oman taiteellisen työskentelynsä kuvaamiseen. Eräs arvioijana (ei Koneen Säätiössä) toiminut kulttuurivaikuttaja taas totesi, että hänen mielestään arvioija tarvitsee erityistä herkkyyttä, jotta hän voi nähdä idean arvon usein huonosti sanallistetun hakemuksen takana.

Tieteen puolella tällainen kykenemättömyys argumentoida omaa ideaa ei tietääkseni ole yleistä, sillä tutkijat kasvavat omaan ammattiinsa kirjoittamalla. Taiteilijoilla samankaltainen omasta työstä kirjoittamisen prosessi näyttäisi puuttuvan. Sen kehittämiseen pitäisi kannustaa nykyistä vahvemmin sekä opinnoissa että uran edetessä esimerkiksi näyttelyiden ja residenssien yhteydessä.

How to write about contemporary art -kirjan kirjoittaja Gilda Williams on listannut kolme yksinkertaista kysymystä, joihin taidetta käsittelevän kirjoituksen tulisi vastata. Ne ovat: “Mitä tämä on?”, “Mitä tämä saattaa tarkoittaa?” ja “Mitä tämä merkitsee suuressa mittakaavassa maailmalle eli mitä väliä tällä on?” Lisäksi Williams kehottaa välttämään ammattijargonia ja pyrkimään täsmälliseen ilmaisuun.

Näitä ohjeita mielessä pitämällä moni esitys nykytaiteesta selkeytyisi melkoisesti. Suomalaisten taidemuseoiden menestystarinat osoittavat, että nykytaide kiinnostaa suomalaisia nyt enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Vetonaulojen ohella saattaa mielellään vilkaista jotain yllätyksellisempääkin. Nykytaiteen ammattilaisten kunnia-asiana pitäisi olla tämän innostuksen palkitseminen tulemalla puoliväliin vastaan.