Nuoret, media ja metro

Miten nuoret elävät digitalisoituvassa kaupungissa? Minkälainen metrokulttuuri nykyään on? Diginuoruus mediakaupungissa -hanke haluaa löytää vastauksia muun muassa näihin kysymyksiin. Mediatutkimusta, sosiologiaa, nuorisotutkimusta ja kaupunkitutkimusta yhdistävän hankkeen venäläiset ja suomalaiset tutkijat tekevät kenttätyötä Helsingin ja Pietarin metroissa.

Hankkeen johtaja dosentti Johanna Sumiala kertoo hankkeen käynnistyneen sekä Helsingissä että Pietarissa suunnitelmien mukaan. Materiaalia kerätään esimerkiksi haastattelemalla nuoria ja alakulttuurien edustajia sekä matkustamalla metrossa ja havainnoimalla ympäristöä.

”Olemme lähteneet tutkimaan aihetta erilaisista näkökulmista kummassakin maassa. Suomessa on tehty haastatteluja ja havainnoitu metron ilmapiiriä nuorten jokapäiväisen elämisen näkökulmasta”, Sumiala kertoo.

”Pietarissa tutkijat sitten ovat tutkineet paikallista metrokulttuuria ja siihen liittyviä alakulttuureja.”

Nuoret kokevat Helsingin metron usein turvattomaksi

Helsingissä käynnistyi kesällä Ole hyvä Helsinki -metroprojekti. Projektin aikana helsinkiläisiltä kerättiin kuvia, joilla metroasemia kuvitetaan tänä syksynä. Kontulan ja Rautatientorin metroasemien kuvitukseen osallistui nuoria kesätyöläisiä. Ole hyvä Helsinki -projekti on Sumialan johtamasta hankkeesta erillinen, mutta hankkeen tutkijat pääsivät haastattelemaan nuoria metrosta ja sen merkityksestä heidän elämäänsä.

”Moni haastatelluista nuorista koki metron turvattomaksi paikaksi. Metroon kaivattiin lisää luotettavia aikuisia. Osa haastatelluista nuorista esimerkiksi koki metrossa uhkaa humalaisista aikuisista”, hankkeessa tutkijana toimiva Heta Mulari kertoo.

”Erityisesti tytöt olivat kokeneet metrossa uhkaavaa käytöstä, jotkut jopa epätoivottua koskettelua.”

Turvallisuus ja valvonta ovat Pietarin ja Helsingin metroissa hyvin erilaisia. Pietarissa valvonta on näkyvämpää, mutta Helsingin metrossa ei vartijoita juuri näy.

”Yleensä ajatellaan, että nuoret ja vartijat ovat toistensa pahimpia vihollisia, mutta haastatteluissa kävi ilmi, että nuoret kaipaisivat Helsingin metroon lisää vartijoita”, Sumiala selittää.

Valvontakamerat valvovat ihmisten liikkeitä Helsinginkin metrossa, mutta nuoret eivät kokeneet valvontakameroiden parantavan turvallisuuden tunnetta metrossa tarpeeksi.

Metro oli nuorille kuitenkin myös osa nuorisokulttuuria, vapaa-ajan viettoa ja esimerkiksi harrastuksia, jotka vaativat liikkumista ympäri Helsinkiä. Vapaa-ajan viettoon ja harrastuksiin liikkumisessa liittyi kuitenkin usein se, että metrossa ei matkustettu yksin. Isomman joukkion kanssa liikkuminen tuo turvallisuuden tunnetta.

Pietarin metrossa on näkyvissä vahva alakulttuuri

Pietarissa ja Helsingissä tehtyjen ensimmäisten kenttätutkimusten ja haastatteluiden dataa vasta analysoidaan, mutta jo nyt kaupunkien metrokulttuurien välillä on havaittavissa mielenkiintoisia eroja.

”Pietarin metro on vanhempi kuin Helsingin. Myös Pietarin metron pidemmät pysäkinvälit ja matka-ajat ovat varmasti vaikuttaneet siihen, että sinne on kehittynyt vahva metrokulttuuri”, Mulari kertoo.

”Pietarin metrossa voi kohdata erilaisia alakulttuureja, joista yksi esimerkki on sticker art eli tarrataide. Tutkijamme ovat päässeet haastattelemaan pietarilaisia tarrataiteen tekijöitä. Tarkoituksena olisi haastatella myös suomalaista tarrataiteen tekijää.”

Myös metron näkyminen sosiaalisessa mediassa vaihteli Helsingin ja Pietarin välillä. Helsingin metro ei näy sosiaalisessa mediassa kovinkaan vahvasti, vaikka jotkut käyttävätkin nykyään esimerkiksi tunnistetta #metrohelsinki. Pietarin metroon liittyy taas jopa useita Facebook-ryhmiä.

Pietarin metro on myös ilmeisesti Helsinkiä vilkkaampi tila. Haastatellut nuoret kuvailivat Helsingin metroa hiljaiseksi verrattuna moniin muihin. He uskoivat myös, että metrossa vallitsee myös tietyt kirjoittamattomat säännöt, joiden mukaan metrossa tulisi puhua hiljaa ja muutenkin käyttäytyä rauhallisesti.

Kännykästä haetaan omaa tilaa ja turvaa

Tutkijoiden tekemissä haastatteluissa kävi ilmi, että nuoret hakevat metrossa ja muissa kulkuvälineissä usein omaa tilaa laittamalla kuulokkeet päähän tai selaamalla kännykkää.

”Nuoret kokivat, että saavat olla metrossa paremmin rauhassa, jos he esimerkiksi kuuntelevat musiikkia ja katselevat ikkunasta ulos”, Sumiala kertoo.

Myös yksin seisoskelu ja odottaminen koettiin toisinaan vaikeaksi ilman kännykän turvaa.

”Nuoret kokivat, että jos yksin seistessään selaa kännykkää eikä vain seiso, on hyväksytympi olo”, Mulari kertoo.

Haasteet eivät hidasta

Kahdessa maassa tutkimusta tehtäessä tiettyjä haasteita tulee väistämättä eteen. Suomessa luvat haastatteluihin, kuvauksiin ja muihin oli helppo saada, mutta Venäjällä tutkimuksen toteuttaminen ei ole aina yhtä selkeää.

Sumiala ja Mulari ovat kuitenkin tyytyväisiä siihen, miten tutkimus on saatu Pietarissakin jo hyvään vauhtiin, vaikka säädökset eivät aina olekaan yhtä suoraviivaisia, kuin Suomessa.

”Seuraavaksi olemme suunnitelleet, että kääntäisimme vähän rooleja ja venäläiset seuraisivat Pietarin metron jokapäiväistä elämää ja me Helsingissä keskittyisimme seuraamaan helsinkiläistä metrokulttuuria ja alakulttuureja tarkemmin”, Heta Mulari kertoo.

 

Info:

Diginuoruus mediakaupungissa -hankkeen edistymistä voi seurata muun muassa heidän verkkosivuiltaan

Ole hyvä Helsinki -projektin näyttelyn avajaistapahtuma oli metrossa lauantaina 3.9.

Hanke sai apurahan Koneen Säätiöltä vuoden 2015 apurahaussa ja kahden vuoden jatkorahoituksen vuoden 2016 vuosittaisessa apurahahaussa.

 

Hankkeen tutkijat:

Johanna Sumiala, yliopistonlehtori Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksen viestinnän oppiaineesta

FT Heta Mulari, Nuorisotutkimusseura

VTT  Päivi Honkatukia, Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö

YTT Yana Krupets, Pietarin National Research University High School of Economics, the Centre for Youth Studies

FT Elena Omelchenko, Pietarin National Research University High School of Economics, the Centre for Youth Studies

YTT, Leena Suurpää, Nuorisotutkimuseura

YTM Arseniy Svynarenko, Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö

YTM, tutkija Malin Fransberg, Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö

 

Teksti: Maija Koivisto