Nostetaan lasten piilossa oleva kielitaito esiin – maahanmuuttajakoulut ovat kansainvälisiä kouluja

Yksikielisyyden myyttiin takertunut Suomi ei osaa hyödyntää monikielisten yhteisöjensä kielitaitoa. Arvokkaana kielitaitona pidetään koulussa opittuja kieliä, mutta ei esimerkiksi Suomen suurimpia vähemmistökieliä, kuten venäjää, viroa, arabiaa ja somalin kieltä. Asiaan on aika saada muutos sekä työelämän tarpeiden että kielten itseisarvon takia, kirjoittaa itähelsinkiläisten koulujen monikielisyyttä tutkivassa hankkeessa mukana oleva toimittaja Reetta Räty.

Helsingin Hakaniemeen avattiin tammikuussa uusi kynsistudio. Poikkesin paikassa työmatkalla. Kävi ilmi, että paikkaa pitävät Vietnamista kotoisin oleva nainen ja hänen poikaystävänsä, hänkin taustaltaan vietnamilainen. Nainen sai minut houkuteltua muhkeaan tuoliin, jossa hänen poikaystävänsä laittaisi minulle geelikynnet. Avajaistarjoushintaan! Kynsien laitto kesti noin tunnin. Sen aikana puhuimme suomea, englantia, ruotsia, vietnamia ja kiinaa. Miksi näin? Kynsiäni laittanut mies oli asunut 15 vuotta Malmössä ja tullut vasta Suomeen, joten löysimme yhteiseksi kieleksi ruotsin. Naisen kanssa puhuimme suomea. Keskenään pari puhui vietnamia. Kynsistudioon poikenneen naisen kanssa vaihdoimme tervehdykset kiinan kielellä, koska hän oli kotoisin Shanghaista, ja minä puolestaan olen asunut siellä ja oppinut vähän kiinaa. Puhuimme myös suomea, jota nainen käyttää lentoemännän työssään kiinan ohella. Englantia tulimme puhuneeksi, kun keskustelimme siitä, millainen kynsistudion Instagram-tili voisi olla ja mitä kieliä käyntikortissa kannattaa käyttää.

Juuri tällaista kynsistudiomaista on arkinen monikielisyys: kieliä puhutaan limittäin, sen mukaan, miten kunkin kielelliset resurssit mahdollistavat.

Kannamme kaikki mukanamme kielihistoriaamme: mitä kieliä olemme opiskelleet, missä maissa asuneet, kenen kanssa seurustelleet, mitä tv-sarjoja seuranneet, onko taustalla vaihtarivuosia, au pair -kausia, vahvoja murrealueita, ulkomaankomennuksia, kv-firmoja, pakolaisuutta, vanhempien matkatyötä, vapaaehtoisia muuttoja tai pakollisia pakoja. Kielitaito ei ole lista kielistä, joita kukin on opiskellut koulussa. Se ei myöskään ole lista kielistä, joita kukin osaa ”täydellisesti”. Kielitaito on pikemminkin kokonaisuus, joka koostuu erilaisista kielen palasista, joita opimme elämän varrella. Samankin kielen puhujien kielelliset kompetenssit ovat erilaisia, eikä kukaan puhu ”kokonaista kieltä”, vaan pikemminkin ”kielen palasia”. Tämä on ajatus, tai pikemminkin ajattelutapa, jonka olen oppinut ollessani monikielisyyttä koskevassa tutkimushankkeessa yhdessä Helsingin yliopiston kielitieteilijöiden kanssa. Esimerkiksi tutkimusryhmäni tutkija Heini Lehtonen on käyttänyt lähestymistapaa tutkimuksissaan (katso lisää esim. Blommaert 2010). Kielitaidon tarkasteleminen tästä näkökulmasta on ollut hankkeellemme käyttökelpoinen kehys ja auttanut itseäni tarkkailemaan sitä, miten puhumme kielitaidosta ja millaista monikielisyyttä näen ympärilläni jatkuvasti.

Päädyin Itä-Helsingin monikielisiä yhteisöjä tutkivaan hankkeeseen tutustuttuani Jakautuuko Suomi -työryhmäni kanssa muutamiin Itä-Helsingin kouluihin. Kirjoitin Vuosaaren-kokemuksistani tässä Koneen Säätiön sivuilla ilmestyneessä tekstissä. Ristiriita todellisuuden ja julkisen keskustelun välillä tuntui räikeältä. Julkisuudessa puhuttiin maahanmuuttajavaltaisista kouluista, joissa on ”vieraskielisiä” koululaisia. Sävy oli lähes poikkeuksetta ongelmakeskeinen. Kouluilla on huono maine, kantasuomalaiset eivät halua lapsiaan kouluihin, lasten suomen kielen taito on heikkoa tai vaihtelevaa. On levotonta ja huonoja oppimistuloksia. Tätä puhetta viljelivät myös huippupoliitikkomme. Ylen uutisessa kehotettiin ”tarkistamaan koulusi tilanne” sen suhteen, ”kuinka paljon vieraskielisiä on oman alueesi koulussa” (2.12.2015). Puheen sävy on selkeä: kansainväliset koulut ovat jotain hienoa, monikieliset koulut jotain arveluttavaa.

Kouluissa kohtaamani todellisuus on toisenlainen. Puhun kaikkien lasten kanssa suomea, joten mitenkään erityisen ”vieraskielisiä” he eivät ole. Kun listaa lasten ja henkilökunnan osaamia kieliä, tulokset ovat huikeita – tai sitten ihan tavallisia, monikielisten yhteisöjen todellisuuksia. Yhdessä luokassa voi olla vaikkapa kymmenen tai kuusitoista kotikieltä. Opettajat ovat usein pedagogisia ihmeitä: Isot ryhmät ja monenlaisen tuen tarpeessa olevat oppilaat huomioidaan. Yhteistyökouluissamme on kielitietoisia opettajia ja monikielisyyttä tukevia käytäntöjä. Oma kokemukseni on, että heidän erityistä ammattitaitoa ei välttämättä tunnisteta, koska menestystä mitataan samaan tapaan kuin lasten osaamista: mitattavilla oppimistuloksilla. Monet sosiaaliset taidot ja jo mainittu kielitaito jäävät piiloon, jos tuijotetaan vain perinteisten oppiaineiden numeroita.

Kuinka yleistä monikielisyys sitten on? Sitä on vaikea sanoa. Koulut ja asuinalueet ovat eriytyneitä, eli tilanne vaihtelee suuresti maan sisällä. Helsingissä on rekisteröityjä kotikieliä noin 130. Suomessa äidinkieliä voi olla vain yksi, ja sen saa päättää ihminen itse. Tilastot eivät siis kerro tarkkoja tietoja kotikielistä tai monikielisyydestä. Myös kaksikielisten suomenruotsalaisten täytyy Suomessa päättää, kumpi on heidän äidinkielensä, suomi vai ruotsi. Säännökset eivät tunnista kuin yksikielisyyden. Tämä on selkeä ongelma. Laki vahvistaa muutenkin vallalla olevaa yksikielisyyden myyttiä, vaikka todellisuudessa Suomen kielitilanne muuttuu jatkuvasti kirjavammaksi. Yksinkertaistaen kehityssuunta on tämä: suomen- ja ruotsinkielisten määrä vähenee, ja muun kielisten määrä kasvaa. Suomen väestönkasvu tapahtuu ryhmän ”muut” alla – mutta siinäkin ryhmässä käytetään päivittäin suomea, joten mistään ”vieraskielisten” invaasiosta ei ole kysymys.

Jotkut monikieliset tai ”muun kieliset” vitsailevat itse kuuluvansa ryhmään jokumuumikä. Siihen ryhmään saattavat päätyä myös esimerkiksi inarinsaamea äidinkielenään puhuvat, sillä tilastointi lähtee usein siitä väärästä käsityksistä, että suomalaisilla on yksi äidinkieli, ja se on joko suomi, ruotsi tai jokumuumikä.

Monikielisiä on Suomessa tilastojen mukaan noin 350 000. Tässä luvussa ei näy monikielinen arki. Eivät ne, joiden vanhemmilla on kummallakin oma kotikielensä, eivät ne, joilla on tasavahvoja kotikieliä, eivätkä esimerkiksi virolaiset tai venäläiset, jotka tekevät töitä Suomessa, mutta ovat kirjoilla kotimaissaan.

Eikö ole aika nurinkurista, että juuri näiden lasten kielitaidosta ollaan Suomessa erityisen huolissaan?

Vuosaaren Rastilan alueelle paikantuva monikielisyyshankkeemme on nimeltään Itä-Helsingin uudet Suomen kielet. Hankkeessa työskentelevät kanssani professori Janne Saarikivi ja tutkija Heini Lehtonen sekä hanketta johtava professori Jyrki Kalliokoski. Lisäksi mukana ovat yhteisötaiteilijat Anne Siirtola ja Heidi Hänninen. Tutkimus on luonteeltaan yhteisölähtöistä toimintatutkimusta, eli teemme sitä yhdessä tutkittavan yhteisön kanssa. Vuosaari on otollinen paikka tutkia monikielisyyttä ja oppia siitä lisää. Vuokki on Helsingin kasvavia kaupunginosia, noin 39 000 ihmisen koti. Alueella puhutaan yli 60 kotikieltä. Isoja kieliryhmiä ovat venäjä, viro, arabia, somalin kieli, kurdi, persia, thai, ja niin edelleen. Helsingissä noin 14 prosenttia ilmoittaa kotikielekseen muun kuin suomen tai ruotsin, Vuosaaren Rastilassa muun kielisiä on noin kolmannes väestöstä. Rastilalaisessa luokassa on tavallista, että reilusti yli puolet lapsista on ”vieraskielisiä”, tai toisin sanoen: suuri osa lapsista puhuu suomen ja koulussa opetettavien kielien lisäksi vanhempien tai isovanhempien äidinkieltä – näitäkin kieliä voi olla useita. Sekin on suhteellisen tavallista, että lapset ovat omaksuneet kavereidensa kieliä tai palasia niistä, tai asuneet ennen Suomeen tuloa vaikkapa Ruotsissa tai Saksassa, jolloin he puhuvat myös näitä aiempia koulukieliään.

Haluamme tutkimushankkeen puitteissa purkaa kielitaidon käsitettä ja yksikielisyyden normia, ja osallistua näin keskusteluun monikielisyydestä. Itsestäni tosin tuntuu siltä, ettei tällaista keskustelua paljon ole akateemisen tutkimuksen ulkopuolella – ellei keskusteluksi lasketa poliitikkojen innostuneita ilmoituksia siitä, että suomalaislasten englanninkielen opetusta aikaistetaan.

Videoimme ja nauhoitamme pitämämme koulutunnit ja haastattelemme oppilaita ja henkilökuntaa: opettajia, koulunkäyntiavustajia, monikielisyysohjaajia, kuraattoreita, kotikielten opettajia, ja niin edelleen. Pohdimme, miten lapset itse arvioivat ja arvottavat kielellisiä resurssejaan. Tutkimme myös sitä, miten koululaisten suhde ”omiin kieliin”, kuten he kotikieliään kutsuvat, muuttuu toimintatutkimuksen myötä.

Olemme jo nähneet selkeitä merkkejä siitä, että lasten kielellinen itsetunto kasvaa, kun heidän piilossa oleviin taitoihin kiinnitetään huomiota. Koulutunneillamme esimerkiksi arabian tai venäjän taitoinen lapsiryhmä saa opettaa luokkakavereilleen ”omat aakkoset”, eli arabian aakkoset tai kyrilliset aakkoset. Ripustamme yhteisötaiteilijoiden kanssa suunnitellut teokset koulun seinille, jotta monikielisyydestä tulee näkyvää myös koulun fyysisessä ympäristössä. Toimintatutkimuksen taustalla on joustava käsitys kielitaidosta. Emme kysy, osaako joku lapsi ”hyvin” tai ”huonosti” jotain kieltä. Pidämme kielitaitona myös esimerkiksi yksikielisten lasten ja opettajien taitoa elää sujuvasti monikielisessä yhteisössä. Mikä hieno taito sekin on! Juuri sellainen, josta 2000-luvun työelämätaidoista puhuttaessa puhutaan. Mutta huomataanko tällaista taitoa käytännössä?

Kielten vaaliminen ja arvostaminen on tärkeää paitsi niiden hyödyllisyyden takia – esimerkiksi venäjä ja arabia on suuria maailmankieliä – mutta niillä on myös itseisarvo. Jokainen kieli on tapa ajatella, ja lapsille kieli on myös tärkeä osa identiteettiä. Ihmisellä on oikeus omaan sydämen kieleen, tai useampaan.

Suomen kaksikielisyyden voisi kuvitella auttavan monikielisen arjen ymmärtämisessä. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, sillä Suomessa kaksikielisyyttäkin vaalitaan yksikielisillä tiloilla. Koulut ja päiväkodit ovat lähtökohtaisesti yksikielisiä: niissä puhutaan ruotsia TAI suomea. Aikuisenakin olemme arkoja pitämään kokouksia tai tapaamisia monikielisesti: jos joku ei puhu ruotsia tai suomea, puhutaan englantia, vaikka voitaisiin hyväksyä myös monikielinen arki. Itä-Helsingin koululaiset ovat monia aikuisia taitavampia seikkailemaan kielien välillä, osin siksi, että he eivät ole omaksuneet yksikielisyyden normia ja ajatusta siitä, että ”huonolla” kielitaidolla ei avata suuta. Kansainväliset firmat voisivat ottaa kouluista oppia – ja suomalainen yhteiskunta voisi tutustua monikielisyyteen paremmin.

Vinkkinä tutuilta lapsilta: Suomessa voi hyvin aloittaa keskustelun vieraan ihmisen kanssa suomeksi, riippumatta siitä, miltä hän näyttää. On loukkaava ja vähän typerää, että Suomessa syntyneille puhutaan toistuvasti englantia, kun kuvitellaan suomen puhujille siniset silmät ja vaalea iho. Perusasiat haltuun: kielitaito tai kansalaisuus eivät näy päällepäin.

Suomessa arvostetaan kyllä kielitaitoa. Mutta minkälaista kielitaitoa? Kieli-ideologioita voi tarkastella vaikkapa oman tai sukulaislapsen koulun tarjoamalta niin sanotulta kielitarjottimelta. Onko valinnaisaineissa saksaa, ranskaa, espanjaa, jopa kiinaa? Entä arabiaa, banglaa, venäjää tai hindiä, näitä jättimäisiä kieliä, joita tarvitaan kaupankäynnissä, kulttuurien välisessä kommunikaatiossa ja uusien avaruuksien avaamisessa itse kunkin ajattelussa? Millaista kielitaitoa arvostetaan ja pidetään tärkeänä? Mikä jää piiloon?

Oma ajatukseni ei ole, että monikielinen koulu olisi tavoiteltava taivas. Kouluissa on aina omat ongelmansa, resurssien ja arvostuksen puute näkyy väsymyksenä, on huolta lapsista ja heidän voinnistaan. Opettajat sanovat, että lasten ongelmien taustalla ovat useimmiten heikkoon sosioekonomiseen asemaan liittyvät haasteet, ei etnisyys tai kieli. Suomalaiset koulut ovat kovin erilaisia keskenään, eikä enää voi lähteä siitä, että kaikilla lapsilla on sama suhde maan valtakieleen ja koulukieleen. Se ei kuitenkaan ole huolenaihe. Se on yleistyvää todellisuutta, joka pitää sisällään toisen todellisuuden: rikkaan, arvokkaan monikielisyyden, uudet tavat ajatella ja jäsentää ympäröivää maailmaa.

Reetta Räty