Miksi viljelylaatikoista ja parvekepuutarhoista on tullut globaalin pandemian keskellä niin tärkeitä? Kasvattamisella ja taiteen luomisella on vahva yhteys – ne molemmat kurkottavat maailmaan jota emme juuri nyt näe. Suvi Auvinen pohtii kasvun ihmettä blogitekstissään.

Tänä keväänä taloyhtiömme oli uudenlaisen ongelman edessä: minne kaikkien halukkaiden viljelylaatikot saadaan mahtumaan? Laatikoita on pihalla ollut jo vuosien ajan, mutta innostus viljelyyn on ollut vähäistä. Viime kesänä laatikoita oli pihalla kaksi. Tänä keväänä niitä pystytettiin viisitoista.

Me emme ole yksin. Äkillinen tarve viljellä on noussut otsikoihin ympäri maailman. Mullasta nousevat versot kaikkialla ympärillämme – parvekkeet, ikkunalaudat ja kerrostalojen pihat vihertävät New Yorkista Helsinkiin. Kasvun ihme hivuttautuu pysähtyneessä maailmassa keskuuteemme. Ikkunalaudalla kasvava basilika ja multa kynsien alla auttavat uskomaan, että elämä jatkuu.

Myös taidekenttä versoo. Somessa leviävässä videossa Pariisin oopperan balettitanssija tekee nopeaa changement de pieds-sarjaa. Kevyissä hypyissä on voimaa ja notkeutta. Yhtäkkiä kuvaan juoksee taapero, joka haluaa ryömiä äidin liikkuvien jalkojen välistä. Tanssija hidastaa kunnes lapsi on päässyt jalkojen alta turvaan ja jatkaa sarjaansa. Taustalla keittiössä mies kantaa vauvaa olallaan. Vaikka galleriat suljettiin ja esitykset peruttiin, liike ja luominen ei loppunut. Jähmettymisen sijaan taiteilijat tarttuivat työvälineisiinsä.

Jokainen kasvattaa kotonaan sitä mitä voi. Viljely, lasten kasvattaminen kriisin keskellä ja luominen kurkottavat kaikki eteenpäin. Me katsomme kohti maailmaa, jossa kylvetyt siemenet nousevat mullasta. Halu viljellä ja halu luoda eivät ole hävinneet pandemian maailmassa mihinkään – ne kulkevat käsi kädessä. Epävarman tulevaisuuden keskellä ihmiset tarttuvat siihen toivoon, jonka kasvavat kasvit ja taide synnyttävät. Jos mullasta puskee esiin uusi elämä, ei maailma voi olla tuhon partaalla. Jos taiteilijat edelleen luovat, on horisontissa maailma, jossa taidetta vielä koetaan ja kulutetaan.

Ihmiset ovat toiveikkaita eläimiä, jotka pitävät kiinni huomisesta. Martin Lutherin suuhun on soviteltu lainausta jos tietäisin, että huomenna tulee maailmanloppu, istuttaisin tänään omenapuun. Luther ei koskaan sanonut näin, mutta ajatus puhuttelee valtavaa ihmismäärää. Puun siemen on ladattu toivolla, vimmaisella luottamuksella, että jotain jää elämään meidän jälkeemme. Kun esiintymiset peruttiin ja kulttuuritilat suljettiin, tuntui se henkilökohtaiselta maailmanlopulta niille, joiden elanto tulee näistä lähteistä. Mutta kurjuuteen tottunut taidekenttä huokaisi vain syvempään ja ryhtyi jälleen kerran töihin. 

Ammattitaiteilijoiden lisäksi yhä useampi on alkanut kodeissaan luoda. Yhtäkkiä jokainen haluaa jättää merkin itsestään maailmaan. Me kaikki haluamme sanoa: katsokaa meitä, me olimme täällä, tältä näyttää meidän jälkemme maailmassa. Kalliomaalauksiin painetut kädenjäljet ja pyramidit viestivät samaa. Ne ovat kurkotus ajan yli johonkin toiseen maailmaan, jossa asiat ovat toisin. Nyt luotavat kirjat, musiikki ja tanssi ovat hello from the other side, eläviä kuvia maailmasta jota ei pian enää ole. Sillä siinä missä taide luo uutta, se toimii myös aina säilyttäjänä. Rohkein ja ravistelevinkin teos on polaroidkuva luojastaan ja luomishetkestään, ikuistus ohikiitävästä hetkestä.

Eikä taidetta tuhon keskellä luoda tietenkään vain taiteilijoiden ja tekijöiden omaksi iloksi. Taide antaa avaimet jaettuun kokemukseen. Sen avulla voimme ymmärtää miltä muista tuntuu. Se taas on ensimmäinen edellytys empatialle – ja empatiaa tullaan toipumiseen tarvitsemaan enemmän kuin koskaan ennen

Vaikka monet taiteenalat kärsivät pandemiasta, kuluttavat ihmiset kodeissaan nyt enemmän taidetta ja kulttuuria kuin aikoihin. Äänikirjojen kulutus on räjähtänyt käsiin, ja etenkin eskapistista fiktiota kuluu valtavia määriä. Musiikin suoratoistopalveluista etsitään hyvinvointipodcasteja ja rauhoittavaa musiikkia. Taantuvassa taloustilanteessakaan ihmiset eivät ole valmiita luopumaan Netflixistä, vaan pakenevat elokuvien avaamiin fantastisiin vaihtoehtomaailmoihin. Sen lisäksi, että taide ja kulttuuri auttavat meitä ymmärtämään itseämme ja toisiamme, tarjoavat ne rajansa sulkeneessa maailmassa mahdollisuuden päästä pois neljän seinän sisältä. Koteihinsa käpertyneet ihmiset matkustavat kirjojen, elokuvien ja musiikin avulla tutkimattomiin maailmoihin.

Kasvun ihme ja luomisvoima vetävät meidät ylös siitä lamaannuksesta, johon pandemia hetkeksi ihmiskunnan työnsi. Tuhon läheisyys muistuttaa siitä, mikä on tärkeää. Horisontti muuttuu joka päivä sen pohjalta, miten toimimme. Vanhaan ei ole paluuta, mutta voimme ohjata uudet taimet kasvamaan parempaan suuntaan. Maailman pandemian jälkeen voi rakentaa ajatukselle siitä, mitkä asiat nousivat tärkeiksi kun tuho hengitti niskaan. Jos maailmanloppu tulisi huomenna, kirjoittaisin tänään vielä yhden sivun kirjaan, kastelisin tomaatintaimet ja pitäisin lastani sylissä.