Tarinat ja julkaisut

15.03.2016

Monimuotoisuuden toinen puoli

Tamás Péter Szabó kirjoittaa kielen monimuotoisuudesta kouluissa sekä omista kokemuksistaan monikielisenä tutkijana.

Luennoin äskettäin monikielisyydestä ja siitä, miten monimuotoisuuteen suhtaudutaan kouluissa. Loppukeskustelussa yksi opiskelijoista kysyi: ”Tähän asti kaikesta on käynyt ilmi vain monikielisyyden onnellinen puoli: se on värikästä ja lisää suvaitsevaisuutta. Mutta entä ne ihmiset, jotka kärsivät siitä?” Silloin tajusin, että esimerkeistäni ja argumenteistani muodostui näkökulma, joka korostaa monikielisyyttä rikkaana voimavarana instituutioissa. Ilmeisesti opiskelijat halusivat kuitenkin myös puhua jostain muusta. He halusivat jakaa ja käsitellä kielikokemuksiaan, joihin liittyi turhautumista, ulkopuolelle sulkemista ja epäonnistumista, ja kiinnittää huomiota myös tapauksiin, joissa erilaisia monikielisyyden muotoja ei arvosteta samalla tavalla. Opiskelijat etsivät myös vastauksia kysymyksiinsä ja halusivat minun osallistuvan keskusteluun.

Tutkijana yksi tärkeimpiä tehtäviäni on mielestäni vuorovaikutuksen lisääminen tiedemaailman ja sen ulkopuolisten henkilöiden välillä.

Unkarilaisena Suomessa voin toimia välittäjänä yhteisöjen välillä, joilla on erilaiset perinteet ja käytännöt. Olen kokenut, että vähemmistön jäsenenä toimiminen on avannut uusia väyliä monimuotoisuuden tutkimukselle.

Hukattuja ja löydettyjä näkökulmia

Olen tutkinut monta vuotta kielellistä monimuotoisuutta enemmistön edustajana, hyvinkoulutettuna unkarinkielisenä Unkarissa. Vuonna 2013 muutin Suomeen oppiakseni lisää suomalaisesta koulutuksesta ja saadakseni vertailevaa näkökulmaa tutkimukselleni kieli-ideologioista unkarilaisissa kouluissa. Elän Suomessa ja puhun unkaria, englantia ja suomea päivittäin, ja pidän yhteyttä myös ranskankieliseen yhteisöön Jyväskylässä. Siitä asti kun muutin Suomeen, olen mielestäni ollut ”tosi monikielinen ihminen”. Tämä uusi kielellinen identiteetti ei kuitenkaan ole pelkästään laventanut kielivalikoimaani: nyt ymmärrän syvemmin myös monikielisyyden ”pimeää puolta”. Vaikka kykyni puhua suomea kasvaa joka päivä, saan vain rajoitetusti informaatiota ja pystyn osallistumaan keskusteluihin fragmentaarisesti: nämä ovat isoja haasteita.

Melkein joka päivä minulta jää saamatta tietoa käytännön asioista, tai koen jääväni monenlaisten keskustelujen ulkopuolelle kielimuurien takia. Unkarilaisena Unkarissa en ole käytännössä koskaan kokenut mitään vastaavaa.

Toimijuus on aina kuulunut tutkimukseni keskeisiin kohteisiin. Olen tutkinut innostuneena sitä, kokevatko ihmiset saavansa rohkaisua tai tukea kun he tekevät aloitteita tai toimivat itsenäisesti vuorovaikutuksessa. Erityisesti olen ollut kiinnostunut koulutuksesta, jossa uteliaisuus ja uuden tutkiminen ovat menestyksen kannalta olennaisia. Ehkä on turha edes mainita, että nykyinen elämäntilanteeni tekee minut vielä uteliaammaksi monikielisen viestinnän mahdollisuuksille ja rajoituksille. Muutaman viime vuoden aikana olen käynyt kouluissa sekä Suomessa että Unkarissa. Olen seurannut oppitunteja, äänittänyt haastatteluja ja ottanut tuhansia valokuvia. Analysoidessani tutkimusaineistoa minua kiinnostavat vuorovaikutuskäytännöt ja neuvotteluprosessit, jotka muokkaavat kielipolitiikkaa kouluyhteisöissä. Minua kiinnostaa tällä hetkellä yhä enemmän se, miten koulutuksen materiaalinen ympäristö vaikuttaa kielipolitiikkaan.

Mies Suomesta Unkarissa ja unkarilainen Suomessa

Koneen Säätiön rahoittama hankkeeni on nimeltään Monimuotoisuuden ääniä: Suomalaisten ja unkarilaisten kielellistä monimuotoisuutta ja monikielisyyttä käsittelevien ideologioiden vertailua. Toteuttaessani sitä pyrin korostamaan tutkimukseen osallistujien mielipiteitä, tarinoita ja ideologioita. Otsikon sana ’ääniä’ viittaa siis erityisesti siihen, mitä tutkimukseen osallistujat kertovat. Mutta koska tutkimukseen osallistujat kävivät vuoropuhelua kanssani kenttätyön aikana, he eivät pelkästään tuoneet ilmi näkökulmiaan, vaan pohtivat myös sitä, mikä heidän mielestään oli minun elämääni. Esimerkiksi Unkarissa olin usein ’mies Suomesta’. Joskus tutkimukseen osallistujat jopa tarjoutuivat puhumaan haastatteluissa englanniksi auttaakseen ’suomalaisia’ ymmärtämään äänitettyä keskusteluamme. Jotkut vieläpä kommentoivat rooliani, johon kuului kansainvälisen vuorovaikutuksen ja tiedonvaihdon helpottaminen. Esimerkiksi äiti, jota haastattelin koulussa Koillis-Unkarissa, kertoi minulle:

”Olen kuullut että olet Suomessa. Jos he kuuntelevat Suomessa tätä, jokaisen vanhemman pitäisi muistaa, että Unkarissa elää köyhiä ihmisiä, mutta sielläkin on sellaisia äitejä ja opettajia, joilla on tunteva sydän ja jotka taistelevat lasten ja totuuden puolesta.”

Haastattelussa sama äiti puhui paljon köyhyyden aiheuttamista haasteista hänelle ja hänen lastensa kasvatukselle. Kuten sitaatista näkyy, hän korosti minun asemaani unkarilaisena suomalaisten joukossa, joka voisi välittää ja tulkita hänen äänensä suomalaiselle yleisölle. Myöhemmin samassa haastattelussa hän käytti argumenttiensa tukena unkarilaisen ja suomalaisen koulutusjärjestelmän vertailua. Eli tässä ja muissa vastaavissa tapauksissa tutkimukseen osallistujat nostivat esiin minun asemani ulkounkarilaisena ja vertailivat omaa kotimaatani ja nykyistä kotimaatani keskustellessaan paikallisten koulujen käytännöistä. Toisilla kerroilla taas tutkimukseen osallistujat antoivat minulle valtavasti tietoa siitä, mitä Unkarin koulutusjärjestelmässä on viime aikoina tapahtunut. He siis korostivat minun ’toiseuttani’ kertomalla seikkoja, jotka kaikkien Unkarissa asuvien unkarilaisten odottaisi tietävän.

Suomessa haastattelujen tekeminen englanniksi eikä suomeksi asemoi kenttätyöni niin, että siinä oli kyse keskustelusta ulkomaalaisen kanssa. Tutkimukseen osallistujat kysyivät minulta usein, miten pitkällä olen suomen oppimisessa. He siis pitivät minua äskettäin maahan muuttaneena, joka opettelee yhtä virallista kieltä mutta ei vielä pysty haastattelemaan suomeksi. Minun ’toiseuteni’ aiheutti taas yksityiskohtaisia kuvauksia koulurutiineista ja koulujärjestelmästä. Koska minun ei edes oletettu ymmärtävän seinillä olevia kylttejä, tutkimuksen osallistujat käänsivät ja selittivät niitä minulle.

Kohti symmetrisempää tutkimusasetelmaa

Kokonaisvaikutelmani on, että vähemmistöasemani on hyödyttänyt tutkimustani sekä Unkarissa että Suomessa. Ensinnäkin minut on määritelty ulkomaalaiseksi, joka kykenee jakamaan tutkimukseen osallistujien kanssa näkemyksiä erilaisista kulttuurisista näkökulmista koulutukseen.

Minulta on kysytty paljon Unkarista Suomessa ja toisin päin, joten minusta on tullut tutkimukseen osallistujien tutkimukseen osallistuja tai tutkimuskohde.

Tämä tilanne on tehnyt tutkimusasetelmasta symmetrisemmän ja mahdollistanut vilkkaamman ja kaksisuuntaisen keskustelun. Ja reaktiona minun ’toiseuteeni’ tutkimukseen osallistujat ovat yrittäneet ilmaista kokemuksiaan niin, että ulkopuolinenkin niitä ymmärtää. Koska asioita ei ole pidetty itsestään selvinä, keskusteluissa on käsitelty aiheita, joita ’paikalliset kanta-asukkaat’ eivät yleensä käsittelisi. Suomessa kävi välillä niin, että emme keksineet englanninkielistä sanaa heti, vaan käytimme kiertoilmaisuja tai suomenkielistä termiä. Kun keskustelin tutkimukseen osallistujan kanssa, kumpikaan ei voinut omaksua ’täysin kompetentin äidinkielisen puhujan’ asemaa, vaan saatoimme molemmat pohtia oman monikielisen kielellisen repertuaarin rajoituksia.

 

Käännös: Kalle Korhonen

Kirjoittaja

Tamás Péter Szabó

Kielentutkija, Jyväskylän yliopisto