Sosiologi Johanna Niemi kuuluu työryhmään, joka tutkii Vuosaaren alueen sosiaalisia jakolinjoja. Miten kenttätyö sujui, kun tutkijan, aktivistin ja ystävän roolit sumenivat?

Jakautuuko Suomi? -hankkeeseen kuuluva tutkimus- ja kenttätyömme Helsingin Vuosaaressa on kestänyt pian kaksi vuotta. Lähdimme tutkimaan itähelsinkiläisiä yhteisöjä ja jakolinjoja yhdellä Suomen etnisesti ja sosiaalisesti monimuotoisimmista alueista. Ryhmässämme on kolme jäsentä: historioitsija, toimittaja ja minä, sosiologi. Omassa osuudessani pääsin kiinni “uusien suomalaisten” verkostoihin ja saavutin yhteisön luottamuksen ehkä hieman epäkonventionaalisia reittejä pitkin. Kenttätyössä sumenivat tutkijan, aktivistin ja ystävän roolit. Tämä lisäsi joitakin tutkimukseen liittyviä dilemmoja – mutta se on ollut ehdottomasti myös työn suurin vahvuus.

Yleensä kenttätyöjakso on erillinen kokonaisuus, jonka aikana kerätään aineisto, jota myöhemmin puretaan ja analysoidaan. Niin tässäkin tutkimuksessa tehdään, mutta pari vuotta sitten ei vielä tiedetty että “kenttäjakso” tarkoittaisi muutakin kun tiedon tuottamista. Tutkittavan yhteisön tilanne sattui olemaan sellainen, että he tarvitsivat jatkuvasti apua käytännön asioissa. Esimerkiksi sen selvittäminen, miten yksityiseen kampaajakouluun pääsee Helsingissä ei ole tutkimusta, mutta siinä ja lukuisissa muissa asioissa auttaminen paljasti konkreettisesti, millaisia näiden maahanmuuttajanaisten arkiset ongelmat ovat. Se on arvokasta (tutkimus)tietoa, jota ei useinkaan saa kysymällä tai tarkkailemalla ulkopuolelta.

Opin ymmärtämään uusien suomalaisten arkea juuri siksi, koska meistä tuli ystäviä ja pystyin tarjoamaan heille arkista apua. Luottamuksen rakentumisen kautta oli mahdollista saada syvempää tietoa, joka on ollut ensisijaisen tärkeää.

Tutkimme alueen sosiaalisia jakolinjoja kuvaamalla muutamaa paikallista yhteisöä. Yksi näistä – yhteisö jonka kanssa itse vietin eniten aikaa – on ’Kallahden naiset’. He ovat Vuosaaressa Kallahden nuorisotalolla päivittäin kokoontuva maahanmuuttajanaisten ryhmä. Naisista suurin osa on yli kymmenen vuotta sitten Suomeen tulleita muslimeja, heidän yhteinen kielensä on arabia ja suurin osa heistä on monikielisiä, eli he puhuvat myös esimerkiksi suomea ja somalia.

Aluksi haastattelimme naiset läpi, siltä osin kuin se oli yhteisten kielten puitteissa mahdollista. Onneksi ympärillä oli usein monikielisiä ystäviä, jotka tarjoutuivat tulkkaamaan. Vietin paljon aikaa naisten kanssa Kallahden nuorisotalolla. Naiset istuivat usein keittiön takaosassa olevassa pöydässä, rukousnurkkaus oli viereisessä huoneessa. Löysin paikan keittiön pöydästä alkamalla opiskella arabiaa: naiset opettivat mielellään omien kieltensä alkeita ja meillä oli joka päivälle jotain puhuttavaa. Iso ruutuvihko ja kynä olivat paras tapa tutustua myös niihin naisiin, joiden kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä.

Naisten todellisuus alkoi avautua arkisten asioiden kautta.

Kun kysyin, mitä heille kuuluu, vastaus oli usein: “Hyvää, mutta ongelmia.” Millaisia? No esimerkiksi: millaisia lomakkeita vaaditaan Kelaan tai TE-toimistoon, tai voiko lapsen jalkapalloharrastuksen maksaa kolmessa erässä?

Ensin yksi kysyi apua johonkin pieneen käytännön asiaan, sitten toinen, ja kohta avunpyynnöistä tuli osa päivittäistä kanssakäymistä. En tehnyt tietoista päätöstä alkaa auttamaan naisia, mutta olisi tuntunut todella tyhmältä ja vastuuttomalta olla auttamatta.

Aloin edustaa naisille pelkän ulkopuolisen tarkkailijan sijaan jotain muuta. Hankin pankkitunnuksia, autoin kirjoittamaan työhakemuksia, kuulin kerta toisensa jälkeen kysymyksen: mitä pitäisi tehdä kun…?

Vastasin, jos osasin, en kuitenkaan koskaan puuttunut henkilökohtaisiin ongelmiin, kuten perheen tai parisuhteen asioihin. Niistä kyllä juttelimme myös usein. Tutkimuksen alussa suurin kysymys oli ollut yhteisöjen tavoittaminen: miten pääsisimme tarpeeksi lähelle, niin että oikeasti ymmärtäisimme suomalaisten erilaisia todellisuuksia. Arjen kuvaaminen, ja ylipäänsä arjen tasolle pääseminen on tällaisessa tutkimuksessa kiinnostavinta. Se on samalla juuri se taso, millä on mahdollista katsomisen lisäksi tehdä asioita. Se helpottaa tutkimuseettistä problematisointiakin – molemmat, sekä tutkija että tutkittava, saavat tilanteesta jotain.

Vuosaari-projektin idea oli alusta alkaen kokeilla uudenlaista kehystä tutkimukselle, jossa on enemmän käytännöllinen kun akateeminen ote. Se on ollut hyvä esimerkki siitä, miten yhteiskunnallisten ongelmien tutkimuksessa voidaan samalla ratkoa kuvattavia ongelmia, ainakin pienessä mittakaavassa.

Esimerkki: Itä-Helsingissä asuvalla maahanmuuttajanaisella on kestänyt 12 vuotta hakeutumisessa suomalaiseen työelämään. Lapset ovat olleet pieniä, hänellä on heikko suomen kielen taito, koulutustaso ja riittävä sosiaaliturva ovat yhdessä selitys sille miksi hän, ja monet samassa tilanteessa olevat naiset, ovat jääneet kotiin. Ansioluettelon ja työhakemuksen tekeminen vei meiltä yhdessä yhteensä päivän. Ei tietenkään ole takeita, että hän työllistyy tai saa opiskelupaikan syksyksi. Mutta se on mahdollista. Oikeisiin virastoihin, koulutus- ja työllistymispalveluihin ohjaaminen vei toisen päivän. Parissa päivässä tutkittavan elämä liikahti ison askeleen eteenpäin, ja samalla minulle selvisi, miksi se oli ollut paikallaan niin kauan.

Tutkimuksen vaikuttavuudesta käytävä keskustelu on tarpeellista ja tervetullutta, mutta siinä puhutaan usein – syystä – isoista asioista isoilla sanoilla. Miten esimerkiksi sosiaali- ja yhteiskunnallinen tutkimus vaikuttaa yhteiskuntaan? Voisi ehkä puhua myös siitä, miten se vaikuttaisi myönteisesti tutkittavien elämään. Tutkimusryhmässämme on ollut kahden tutkijan lisäksi toimittaja ja osan aikaa valo- ja videokuvaaja. Kahden vuoden jälkeen tiedämme, että olisimme tarvinneet myös sosiaalityöntekijän. Niissä rajoissa, kun se on ollut mahdollista, olemme toimittaneet tuota paikkaa itse.

Toiminnallinen tutkimus, siis tutkimus, jossa osallistutaan tutkittavan yhteisön elämään, on hyvä tapa lisätä tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. “Etsikää hyviä ongelmia”, sanovat viisaat professorit. Se on hyvin sanottu. Tutkimuksessa on mahdollista tehdä asioita niiden kuvaamisen, ymmärtämisen ja selittämisen lisäksi. Siis asioita, jotka vaikuttavat myönteisesti tutkittavien elämään – vaikkapa yksi työhakemus kerrallaan.

Rajoja pitää vetää koko ajan ja muistaa, mitä työtä on tekemässä.

En alkanut vapaaehtoiseksi suomen opettajaksi, vaikka heistä oli pulaa. Käytin kyllä (työ)aikaa opettajien etsimiseen. En osaa sanoa, vaatiiko tiedon tuottaminen välttämättä etäisyyttä, ja onko mahdollista pysyä objektiivisena, jos on sisällä tutkittavien maailmassa. Yhteiskunnalliset ongelmat näyttävät erilaisilta tutkittavien silmin, ja tuosta katseesta tulee osa omaa katsetta. Se muuttaa tutkijan roolia, mutta samaan aikaan se ehdottomasti lisää ymmärrystä tutkittavien elämästä ja sen reunaehdoista.