Säätiön tiedeasiamies Kalle Korhonen ja tutkijatohtori Kirsi-Maria Hytönen kirjoittavat siitä, miten tohtorien kouluttautumista tulisi kehittää.

Säätiön tiedeasiamies Kalle Korhonen piti kommenttipuheenvuoron Aarresaari-verkoston tohtorien uraseurannan raportin  julkistustilaisuudessa 1.6.2016. Tilaisuudessa tohtoripaneeliin osallistui vuonna 2014 väitellyt Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen tutkijatohtori Kirsi-Maria Hytönen, joka viimeisteli väitöskirjaansa Koneen Säätiön apurahalla. Kalle ja Kirsi-Maria keskustelivat siitä, miten tohtorien kouluttautumista tulisi kehittää.

Mitä ”koulutusta vastaava työ” tarkoittaa tohtorille?

Kalle: Haluan kyseenalaistaa sen, että tohtorin keskeinen koulutusta vastaava työ on ”tutkimus” (Raportti, s. 25). Ainakin pitää puhua laajemmin työstä, joka yhdistää tutkimus- ja selvitystyötä ja muunlaista asiantuntijatyötä, ja johon kuuluu tiedon välittäminen niille, joilla ei ole tutkijankoulutusta. Tämä koskee toki erityisesti työelämää yliopiston ulkopuolella. Raportissa se, että yhä useamman tohtorin työ liittyy väitöskirjan teemaan tai aiheeseen, nähdään hyvin positiivisena. Itse en näe tässä pelkästään hyviä puolia. Tohtorinkoulutus voi tarjota laajempaa näkemystä ja mahdollisuuksia hankkia asiantuntemusta monesta aihepiiristä myös oman tutkimusaiheen ulkopuolelta.

Kirsi-Maria: Jos tutkijan oletetaan olevan asiantuntija vain väitöskirjansa aiheeseen liittyen, ollaan hakoteillä. Tutkijan koulutus on nimenomaan monipuolinen tiedon hallinnan ja analysoinnin osaamisen paketti, johon kuuluu esimerkiksi kieli- ja viestintätaitoja eli esiintymisen, opettamisen ja erilaisten tekstien kirjoittamisen taitoja, rahoituksen hankkimisen osaamista, asioiden käsitteellistämistä teorioiden kautta, isojenkin tietokokonaisuuksien ja syy-seuraussuhteiden hallintaa ja erilaisten lähteiden ja aineistojen kriittistä tarkastelua. Muun muassa kaikkia edellä mainittuja taitoja pitäisi olla mahdollisuus syventää tutkijakoulutuksen aikana, perustaidot näistä on toki jo maistereilla. Väitöskirjan aihe voi toimia niin sanotusti sisäänheittäjänä asiantuntija-ammattiin, mutta tohtori kykenee tietenkin paljon laajempaankin osaamiseen. Jos ei edellä lueteltuja taitoja halua kartuttaa tai käyttää työelämässään, ei ehkä kannata ryhtyä väitöskirjan tekemiseen.

Kalle: Raportin mukaan kolmannelle sektorille työllistyminen on lisääntynyt. Tämä koskee erityisesti humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä ja on positiivinen asia. Tosin raportissa todetaan, että kolmannelle sektorille työllistyneet ovat ”vähiten tavoitteidensa mukaisella työuralla” (Raportti, s. 20), mutta uskoisin että sekin on muuttumassa, kun yksityisen ja julkisen puolen yhteistyö lisääntyy, ja säätiö- ja järjestösektorille tulee uusia toimijoita. Tällä hetkellä tuntuu, että yliopistomaailmassa puhutaan vain yrityksistä ja yrittäjyydestä. Yrittäjyys ei sovi kaikille, eikä kolmatta sektoria kannata väheksyä.

Kirsi-Maria: Osa tutkijoista ehkä kokeilisi siipiään yrittäjänä, jos yrittäjäksi ryhtymisen riskejä madallettaisiin. Pätkätyömaailmassa toiminimen perustaminen on tällä hetkellä riski, koska yrittäjästatus voi vaikuttaa sosiaaliturvaan, vaikka yritys ei tuottaisi elantoa. Kolmas sektori on tärkeä humanistien ja yhteiskuntatieteilijöiden työllistäjä. Aiemmin järjestöihin on työllistynyt maistereita, tulevaisuudessa kenties enemmän tohtoreitakin. Järjestökentässä ei välttämättä liiku suuria tutkimusmäärärahoja, mutta monipuolista osaamista tarvitaan myös siellä.

Mitä kaikkea tohtoriksi kouluttautumiseen pitäisi kuulua?

Kalle: Minusta on tärkeää, että uraseurannan kyselyyn vastanneista moni toivoi tohtorikoulutukseen jaksoa, joka tehtäisiin oman yliopiston ulkopuolella. Tässä tarkoitetaan varmasti myös muita valtioita. Tämä onkin monessa maassa, esimerkiksi Italiassa, arvostettu osa tutkijakoulutusta. Tätä asiaa tohtorikoulujen ja rahoittajien tulisi yhdessä kehittää. On tärkeää, että tutkimustyötä voi toteuttaa niissä paikoissa, joissa on hyviä tutkijakollegoita, ei pelkästään nimekkäissä ”huippuyliopistoissa”. Tiedepolitiikassa on ollut viime vuosina sellainen trendi, että ulkomailla työskentelyä halutaan liittää mekaanisesti post doc -vaiheeseen, vaikka tämä ei ole kaikille paras ratkaisu. Toisessa yliopistossa työskentely väitöskirjaa tehdessä voi olla tärkeä tie globaaliin tutkimusmaailmaan.

Kirsi-Maria: Oman yliopiston ulkopuolella tehtävä jakso voi olla hyödyllinen esimerkiksi silloin, jos tohtorikoulutettavalla on urasuunnitelma tiettyyn suuntaan. Sellaisen käyttöönotto osaksi tohtorikoulutusta pitää kuitenkin suunnitella tarkasti ja kriittisesti. On tärkeää, että tätä jaksoa ei nimitetä työharjoitteluksi, sillä väitöskirjan tekeminen on jo työtä. Kuulostaa turhalta semantiikalta, mutta käytetyillä käsitteillä on hyvin paljon väliä ja niihin liittyy merkityksiä, joilla on seurauksia. Kaksi keskeistä haastetta ovat rahoitus ja aika. Kuka maksaa sen, että apurahalla tai työsuhteessa väitöskirjaansa tekevä tohtorikoulutettava viettää joitakin kuukausia toisessa työyhteisössä? Jo nyt neljän vuoden valmistumisaika on tiukka ainakin humanistis-yhteiskunnallisilla aloilla, joissa laadullisen aineiston kerääminen jo voi viedä puolet väitöskirjan tekemiseen tarkoitetuista vuosista. Työskentelyjakso oman yliopiston ulkopuolella voi hidastaa väitöskirjan valmistumista, oli vierailukohde miten osuvasti valittu tahansa. Hyvin erikoistuneella väitöskirjan aiheella tai oppiaineella voi olla vaikea löytää hyödyllistä vierailukohdetta. On myös monia inhimillisiä syitä (kuten perheet), miksi vierailujaksosta ei saa tehdä pakollista.

Kalle: Valtioiden rajojen ylittäminen on tärkeää myös sillä tavalla, että muista maista Suomeen tohtoroitumaan tulleiden työllistymistä on tuettava paremmin sekä yliopistoissa että varsinkin muualla työelämässä. Kaikkien tohtorien työllistymistä yrityksiin, kansalaisuudesta riippumatta, on tukemassa joidenkin säätiöiden yhteishanke Post Docs in Companies.

Kirsi-Maria: PoDoCo-hankkeen kaltaiset avaukset ovat tervetulleita. Toistaiseksi PoDoCo on ilmeisesti painottunut teknisten alojen suuntaan, mutta kaikki alat ovat tervetulleita, joten toivoa on myös humanisteilla. Kunhan kokemusta PoDoCo:sta karttuu, kiinnostaisi tietää, onko sillä pitkäkestoisia vaikutuksia työllistymiseen. Ulkomaisten tohtorikoulutettavien työllistymisen ongelmat ovat näkyviä ja todella huolestuttavia.

Kalle: Mitä tulee tohtorikoulutuksen muihin sisältöihin kuin itse tutkimukseen, Koneen Säätiö pyrkii tukemaan monipuolisesti apurahansaajiensa viestintätaitojen kehittämistä. Selvästi sitä myös kaivataan, kun tohtoriksi valmistuneet kaipaisivat tohtorikoulutukseen erityisesti kirjoittamisen opettamista eri yleisöille ja esiintymistaitoja. Jatkamme tätä, koska kestää jonkin aikaa että näitä saadaan institutionaaliseen tutkijakoulutukseen. Lisää itseluottamusta saadaan sitä kautta.

Kirsi-Maria: Viestintätaitojen opettaminen eri aloilla vaihtelee, mutta on varmasti yhtä tärkeää niin biologille kuin kirjallisuudenkin tutkijalle osata kertoa vähintään kahdella eri kielellä, sekä yleistajuisesti että tieteen termein, suullisesti ja kirjallisesti omasta tutkimuksesta. Omassa kotilaitoksessani historian ja etnologian laitoksessa ja JY:n humanistisessa tiedekunnassa on panostettu tohtorikoulutukseen, ja tarjolla on ollut kursseja erilaisten tekstien tuottamiseen, tieteelliseen viestintään ja moneen muuhun. Eri asia on, kuinka moni ehtii valmistumispaineiden keskellä osallistua kaikkeen tarpeelliseksi määriteltyyn.

Kalle: Kolme ohjaamaani nuorta tutkijaa on tänä vuonna väitellyt tai väittelemässä. Minulla oli siis käsitys siitä, että väitöskirjantekijöille on tärkeää saada tukea verkostoitumiseen ohjaajiltaan. Raportissa asia näkyi hyvin selvästi. Vaikka ohjaajat yleensä tietävätkin tämän, muistutuksia tarvitaan.

Kirsi-Maria: Hyvä ohjaaja auttaa tohtorikoulutettavaa verkostoitumisen alkuun, esittelee kansallisissa ja kansainvälisissä konferensseissa väitöskirjantekijää muille tutkijoille ja auttaa mukaan tieteellisiin seuroihin, jotka ovat ainakin omalla alallani keskeinen verkostoitumisen kanava. Aikuinen ihminen luo itse omat verkostonsa, mutta ohjaajalla on sekä valtaa että vastuuta siinä, miten tohtorikoulutettava pääsee akateemisessa maailmassa alkuun. Myös verkostoja yliopiston ulkopuolelle kaivattiin selvityksen vastauksissa, mutta en usko, että sellaisesta voi laittaa vastuuta uransa yliopistossa tehneille väitöskirjojen ohjaajille.

Onko valmistuvien tohtorien määrä tärkeä kysymys?

Kalle: Säätiöt pohtivat jatkuvasti, onko tutkimusrahoituksen tasapaino oikeanlainen, eli tukevatko säätiöt liikaa tohtoriopiskelijoita. Esimerkiksi Koneen Säätiö on siirtänyt painotusta väitelleiden tutkijoiden suuntaan. Kun tästä raportista käy ilmi, että apurahalla koulutuksensa rahoittaneet työllistyvät käytännössä yhtä hyvin kuin muut (s. 26), niin se on positiivinen asia säätiörahoittajille. Kiinnostavaa on sekin, että apurahalla olleista harvempi ollut työttömänä kuin Suomen Akatemian projektissa rahoitusta saaneista. Tämänvuotisessa Opetus- ja kulttuuriministeriön raportissa tosin tuli hyvin erilaisia tuloksia, ja ihmettelen vähän sitäkin. Koneen Säätiössä ja muissa suurissa säätiöissä kilpailu väitöskirja-apurahoista on kovaa: meillä v. 2015 vain 4 % hakijoista sai apurahan. Tämä joukko tuottaa hyviä väitöskirjoja.

Kirsi-Maria: Oman kokemukseni mukaan se, että tein väitöskirjan kokonaan apurahojen turvin, ei ole vaikeuttanut työllistymistä. Päinvastoin, vuosien kokemus jatkuvasta rahoituksen hakemisesta on vahvistanut hakutaitojani. Se on myös vähitellen – osittain valitettavastikin – totuttanut taloudelliseen epävarmuuteen ja pieniin vuosituloihin.

Kalle: Mielestäni raportin johtopäätös ”Tohtorikoulutus antaa runsaasti vaihtoehtoja luoda itselleen mielekäs työura” (s. 26) on oikea. Mutta toki vaatii työtä sekä vanhemmilta tutkijoilta että yksityisiltä ja julkisilta rahoittajilta, että olisi jatkossakin näin.

Kirsi-Maria: En pidä sanasta ”ura”, se kalskahtaa hyvin kylmälle ja määrätietoiselle. Eikö voisi puhua vaikkapa tulevaisuuden suunnittelusta? ”Itselle mielekäs työura” on asia, jonka voi yrittää luoda jos osaa määritellä, mitä se omalla kohdalla tarkoittaa. Usein ei osata, ja siksi ikään kuin ajelehditaan paikasta toiseen ja ahdistutaan epävarmuudesta. Ura- tai työelämäohjausta olisi hyvä olla pakollisena kaikille, jotka aloittavat väitöskirjan tekemisen. Tohtorikoulutettavia varoitetaan siitä, että työpaikka yliopistolla ei ole mahdollinen jokaiselle tohtorille, mutta tutkijayhteisö ei välttämättä osaa avata muita työllistymismahdollisuuksia tarpeeksi hyvinä ja houkuttelevina. Siksi uraohjauksen pitäisi tulla oman laitoksen ulkopuolelta (eli esimerkiksi yliopiston urapalveluista), ja sen resursseja pitäisi vahvistaa. Uraohjauksessa väitöskirjan tekijät oppisivat tunnistamaan omat vahvuutensa ja osaamisensa, mikä mahdollistaa oman tulevaisuuden suunnittelun ja surullisenkuuluisan B-vaihtoehdon miettimisen. Oman osaamisen tunnistaminen keskellä varsin homogeenista tutkijayhteisöä, jossa kaikilla on samankaltaisia taitoja, ei ole itsestään selvyys. Tohtorikoulutuksen antamat taidot eivät vaikuta erityistaidoilta, kun kaikki läheiset työkaverit ovat tohtoreita. Siksi(kin) uraohjausta tarvitaan. Lisäksi liikkuminen yliopiston ja ”muun maailman” välillä voisi olla joustavampaa molempiin suuntiin.

Kalle: Valmistuuko tohtoreita sitten liikaa? Mielestäni ei. Tohtorikoulutus on muuttunut systemaattisemmaksi, ja samalla uskoakseni yhä enemmän sellaiseksi, että väitöskirjantekijä pystyy kunnolla keskittymään johonkin tieteenalan kannalta kiinnostavaan tai tieteenalojen väliseen ongelmakenttään kunnolla tietyn ajan. Se antaa monipuoliset mahdollisuudet työelämässä. Ongelmanratkaisutaitoaan hyvällä tavalla kehittäneitä tohtoreita tarvitaan kaikkialla yhteiskunnassa

Kirsi-Maria: Ehkä 1950-lukua tutkiessani olen sisäistänyt naiivin koulutususkon enkä osaa ajatella, että Suomessa olisi liikaa koulutettuja ihmisiä. Valmistuvien tohtoreiden määrän tuijottamisen sijaan pitäisikin keskittyä enemmän tohtorikoulutuksen laatuun. Olen ollut onnekas saadessani tehdä tutkimusta yhteisössä, jossa on tehty pitkäjänteistä työtä tohtorikoulutuksen kehittämiseen. Työsarkaa riittää kuitenkin edelleen, ja esimerkiksi apurahatutkijoiden asema vaihtelee edelleen laitosten ja yliopistojen välillä, vaikka tilannetta onkin viime vuosina parannettu. Myös väitöskirjatutkimuksen resursointi niin, että tutkimusta voisi tehdä ilman jatkuvaa henkistä painetta toimeentulosta, voisi parantaa tutkimuksen laatua. Välillä olen ajatellut, etteivät yliopistolla välttämättä jatka tutkijatohtorina lahjakkaimmat tutkijat vaan ne, joiden henkinen kantti on kovin ja jotka kestävät kilpailun, suorituspaineet, riittämättömyyden ja kiireen jatkuvan oravanpyörän, ja jotka ovat saaneet ohjaajiltaan ja läheisiltään apua akateemisessa maailmassa selviämiseen.

Tutkimusta tehdään monin eri menetelmin, monin eri tavoin, ja tieteen monimuotoisuuden ja riippumattomuuden vaaliminen tohtorikoulutusta kehitettäessä on tärkeää. Myös sivutoiminen väitöskirjan tekeminen tulee olla jatkossakin mahdollista. On paljon tohtorikoulutettavia, jotka aloittavat tutkimuksensa vasta työuran loppupuolella edetäkseen urallaan, eläkepäivien virkistykseksi tai kehittääkseen itseään ja työyhteisöään. Samaan aikaan kun tuetaan tohtorikoulutettavien uraohjausta laajalti monipuolisille työmarkkinoille, pitää tiedettä voida tehdä myös tieteen vuoksi, eikä yliopistouralle vilpittömästi haluavia nuoria tutkijoita pitäisi syyllistää haaveistaan ja tavoitteistaan. Myös tutkijan ammatti on parhaimmillaan hyvä ja hyödyllinen, innostava – ja tuottaa hyötyä yhteiskunnalle.

Kirjoittaja

Kalle Korhonen

Koneen Säätiön tiedeasiamies Kuva: Veikko Somerpuro

Kirsi-Maria Hytönen

Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksen tutkijatohtori Kuva: Jyväskylän yliopisto / Lilja Tervo

Seuraa