Jos vuosia sitten joku olisi maininnut sanan autoetnografia (kvalitatiivinen tutkimusmenetelmä, jossa pyritään kuvaamaan ja analysoimaan henkilökohtainen kokemus), olisin nauranut ääneen. Siihen aikaan etnografiakin oli minulle punainen vaate. Realistinen kvantitatiivinen ajattelutapani ei ollut valmis ymmärtämään, että joitain asioita voi tutkia vain tutkimalla itseään. Tai että niistä asioista voisi oikeasti olla hyötyä muille!

Mikä tahansa tutkimus, jossa tutkija kirjoitti itsestään, sai aina minut kohottamaan kulmakarvoja ja mumisemaan: ”Aha, ihan oikeasti?” Olin äärimmäisen kriittinen ja löysin aina syyn mitätöidä sellainen tutkimus. Lähinnä ihmettelin sitä, miten ihmeessä voi tehdä puolueetonta tutkimusta, jos oma henkilökohtainen kokemus ja subjektiivisuus ovat 100-prosenttisesti läsnä työssä. (Mutta toisaalta, emmekö me realistiset tutkijat tee samoin?) Kuka sinä olet puhumaan itsestäsi minkään asiantuntijana – ja vielä pahempi, esimerkkinä kenestäkään? Eikö sitä paitsi ole niin, että meidän pitäisi olla nöyriä ja antaa muiden tehdä oma työnsä? Eikö olekin totta, että autoetnografisen tutkijan voidaan ajatella mainostavan itseään? Työpäiväni kuluvat tyypillisesti seuraavien asioiden parissa:

• harjoittelen barokkisellon ja klassisen sellon soittamista ja taltioin omaa harjoittelua, valmistautumista ja arviointia noudattaen konstruktiivista mallia, jonka olen kehittänyt yhdessä muiden tutkijoiden kanssa
• kirjoitan ylös päivän ajatuksia ja kokemuksia
• luen tieteellisiä ja popularisoituja artikkeleita tai kirjoja, jotka liittyvät esimerkiksi seuraaviin aiheisiin: oppimispsykologia, systemaattinen ja perinteinen musiikkitiede, historiallisesti syvennetyn esityksen (HIP) harjoittelu, organologia ja musiikki-instrumenttien historia, musiikin opetus ja autoetnografia
• vertaan alkuperäisiä käsikirjoituksia moderneihin ja vanhoihin painoksiin
• katson kaikkeen äskeiseen liittyviä dokumentteja, elokuvia ja haastatteluja
• kuuntelen harjoittelemaani musiikkiin liittyviä vanhoja ja uusia tallenteita sekä muuta siihen liittyvää musiikkia
• käyn konserteissa ja tapaan tutkijoita ja taiteilijoita Suomessa ja muualla
• valmistaudun vaativiin resitaaleihin, konferensseihin ja muihin tapahtumiin
• kirjoitan kaikista edellä mainituista aiheista.

Näin yleensä käy, kun tekee monitieteellistä tutkimusta. En sanoisi, että se on vaikeaa, mutta se edellyttää hyvää keskittymiskykyä ja paljon tukea ympärillä olevilta ihmisiltä. Mutta parhaissakin olosuhteissa rakastamani tieteellisen tutkimuksen yhdistäminen usein kaltoinkohdeltuun taiteelliseen tutkimukseen (onhan taide kuitenkin taidetta tai inspiroitunutta harjoittelua…) on ehdottomasti vaikein koskaan kohtaamani asia. Pidän haasteista, mutta joudun vieläkin vetämään syvään henkeä ja hyväksymään sen, että teen itse juuri sitä, minkä olen kironnut viimeiset kymmenen vuotta: kvalitatiivista tulkinnallista tutkimusta, jonka analysoinnin kohde olen minä itse. Olen kirjaimellisesti kiertänyt ympyrän.

Mutta kuten eräs projektikumppanini hiljattain sanoi minulle: ”Ryhdistäydy ja muista, että ’auto’ tarkoittaa paljon muutakin kuin ’itse’.”  Tämä on toistaiseksi kaikki, mitä minulla on. Tai no, tämä, intuitioni, kykyni tehdä monta asiaa kerralla ja projektikumppanieni luottamus. Tai kuten he sanovat: Kun polku paljastaa itsensä, seuraa sitä. Nykyinen tutkimukseni todellakin paljasti itsensä mysteerisellä tavalla, mutta se on toinen tarina… Pelkäänpä, että joudun siis käymään tätä läpi kolme vuotta.

Psykologian tohtorintutkinnon suorittaminen oli prosessi, jonka aikana opin ymmärtämään lahjakkaana muusikkona kokemieni negatiivisten kokemusten todellisen alkuperän ja sen, miten vuosia sitten kadotin luontaisen motivaationi soittaa. Halusin auttaa muita samankaltaisissa tilanteissa olevia ja jopa estää musiikinopiskelijoita kärsimästä yhtä paljon kuin minä, koska musiikki oli edelleen minulle tärkeää. Selitän itseäni näin: asumme maailmassa, jossa tuetaan supernopeaa, varhaista menestystä ja nuorten nerojen kasvattamista huolimatta siitä, kuinka paljon painostusta tarvitaan tai kuinka paljon luontaista motivaatiota tai muita tärkeitä elämänkokemuksia uhrataan matkan varrella.

Monet asiat, jotka opin tehdessäni edellistä tutkimustani, auttoivat herättämään henkiin motivaationi. Muutos alkoi paljon ennen kuin luin, mitä Guy Claxton on kirjoittanut:

”Motivointi on ihmisen prioriteettien muuttamista.”

Niin minä tein. Aloitin nollasta, muutin tapani tehdä asioita, tarkistin elämäni prioriteetit, lopetin ulkoisten palkintojen odottamisen ja nopean edistymisen vain yhteiskunnan miellyttämiseksi.

Ja se tapahtui: ymmärsin, mitä todella halusin tehdä – esittää musiikkia historiallisesti syvennetyllä tavalla – ja löysin sisäisen ääneni, jossa yhdistyi taide ja tiede. Se oli tärkeää, sillä en halunnut omaksua jonkun toisen standardeja, tuntea olevani riippuvainen jostain toisesta tai antautua sille, mitä kaikki muut tekivät trendin mukana tai tiedostamatta matkimalla. Halusin palavasti tuntea itseni ja ymmärtää maailmaa. Minun oli käytävä tämä metakognitiivinen prosessi läpi yksin, koska tällaisessa introspektiivisessa prosessissa ei voi kukaan auttaa. Voi vain pitää silmänsä ja korvansa auki ja kun on valmis – jos koskaan – on valmis. Kuten sanoin, polku paljastaa itsensä.

Niinpä aloin keskittyä matkaan. Kokeilin hitaasti kaikkia oppimismahdollisuuksia määränpäästä välittämättä. Luin monta lähdettä, jotka jättivät minut miettimään ”Mitä ihmettä minä luen?” Kun päätin ryhtyä soittamaan taas selloa ja olin musiikillisesti ja teknisesti valmis lähtemään lentoon, huomasin, etteivät ponnisteluni olleet turhia, mutta että olin liian rakastunut tutkimukseen ollakseni ”vain” muusikko.

Sen jälkeen en ole enää pystynyt erottamaan itsestäni näitä kahta puolta. Enkä oikeastaan enää haluakaan. Eikä minun tarvitse, koska kummankin uran hyväksi tekemistäni ponnisteluista huolimatta – ollessani samalla äiti ja ulkomaalainen – se on silti valtava nautinto ja etuoikeus. En voi vain istua työpöytäni ääressä ja kirjoittaa musiikista täysin tietämättömänä siitä, mitä todella tapahtuu. Enkä myöskään voi soittaa yleisön edessä tietämättä, kuka olen, ja ymmärtämättä syvällisesti sitä, mitä teen, miten teen ja miksi.

Minulle taide on muutakin kuin pelkkää viihdettä; sen on muutettava ihmisiä. Niinpä pohdiskelin ja luin pitkään. Kirjoitin erilaisia tutkimusehdotuksia, soitin huonosti ja hienosti konserteissa. Myllersin ajatukseni sekaisin useaan otteeseen, kunnes näin valon.

Taiteen ja tieteen punoutuminen yhteen on se, mikä ylentää maailman paikaksi, johon voimme uskoa. Paluuta ei ole. Autoetnografia on avain, jonka olen valinnut näiden yhdistämiseen.

Autoetnografiaa käsittelevässä metodologisessa romaanissaan The Ethnographic I Carolyn Ellis kirjoittaa, että autoetnografinen prosessi ” – – ei ole kivuton; yleensä tietty määrä henkistä kuohuntaa kuuluu haavoittuvuuteen, jota tarvitaan itsensä tutkiskeluun ja löydösten paljastamiseen toisille. Lähes aina oivallukset, joita saat itsestäsi ja ympärillä olevasta maailmasta, tekevät kivusta siedettävän, toisinaan jopa tervetulleen.” Tämä blogipostaus on ensimmäinen yritykseni tehdä niin, enkä vielä paljasta, miten Beethoven ja Mendelssohn liittyvät siihen.

Annan vain pienen vihjeen: Beethoven ja Mendelssohn auttavat minua jakamaan löydökseni edellä olevassa luettelossa mainittujen erilaisten toimien kautta ainutlaatuisella ja luovalla tavalla – kuten tekevät myös inspiroivat projektikumppanini eri puolilla maailmaa. Nämä kaksi upeaa säveltäjää pitävät minut poissa itsestä (itsekkyydestä) ja siirtävät käsitteestä auto (muinaiskreikan αὐτός, ’itse’) kohti käsitettä hetero (muinaiskreikan ἕτερος, ’muu, toinen’), jotta tästä tutkimuksesta tulee oikeasti hyödyllinen muille. Koska syvemmässä merkityksessään autoetnografia pyrkii tekemään juuri sen, mitä olen aina toivonut: auttaa muita henkilökohtaisen, valaisevan kokemuksen avulla. Toivon voivani siirtää kaiken tämän kirjoituksiini ja soittamiseeni.

Kun ihmisen annetaan tehdä, mitä hän todella rakastaa, rajoja ei ole. Nyt lopetan alla olevaan, upeaan tekstiin ja Maija Savolaisen inspiroivaan triptyykkiin, jotka monella tapaa tiivistävät sen, mitä käyn läpi.

Jossain hänen kokemansa ja sen, kuka hänestä oli tulossa, välissä oli juuri se, missä hänen oli tarkoitus olla. Hän oli alkanut pitää matkasta. Ja löytänyt mukavuuden villeimpien haaveidensa hiljaisista nurkista. Sanotaan, ettei ihminen muutu… Hän ei ollut ollut aina tällainen. Vaikka hän ei muuttaisikaan koko maailmaa, hän muuttaisi oman osansa siitä. Ja hän vaikuttaisi ihmisiin, joiden kanssa hän jakoi sen. Perhonen, jonka siipiin on koskettu, pystyy todellakin vielä lentämään. Sillä, oliko jokin tarkoitettu olevaksi vai jätettäväksi, ei ollut enää niin suurta merkitystä. Hän ottaisi aurinkoa, suutelisi tuulenhenkäystä ja lentäisi kaikesta huolimatta.

 Let Her Run, J. Raymond

Käännös alkuperäisestä tekstistä: Driving Myself Crazy, or How I Got Into Autoethnography