Koneen säätiön apurahahakemusten arviointi oli viides arviointikokemukseni. ”Rohkea avaus”, Koneen Säätiön slogan, on käännähtänyt sosiaalisessa mediassa ironiseksi heitoksi, mutta arvioijalle se koitui hyödyksi. Työ oli tavallista helpompaa tehdä, koska tavoitteet on asetettu paikalleen.

Arvioin positiivisesti hankkeita, jotka yhtäältä uudistavat taiteen tekemisen ja kokemisen tapaa kokonaisuudessaan ja toisaalta haastavat omaa ilmaisuvälinettään esittelemällä uusia sisältöjä. Merkittävän roolin sai myös tekijän positio: miten hän näkee asemansa omalla alallaan yhteiskunnallisesti, ja onko hänellä ymmärrys tai omakohtainen kokemus siitä teemasta, jota hakemuksessa on esitetty käsiteltäväksi.

Näihin kysymyksiin palasin toistuvasti, kun luin läpi satoja hakemuksia. Kiinnostavia avauksia saatiin tekijöiltä joiden urapolku on koukannut lukuisten sivupolkujen kautta. Yhtä lailla vakuuttivat määrätietoiset, omaan tekemiseensä omistautuneet meritoituneet taiteilijat.

Rohkeaa ei ole vain härkäpäinen kokeellisuus, vaan myös sitkeä erikoistuminen.

Taidealan hakemuksissa toivoisin päästettävän irti eräistä muodollisuuksista. Iskevä ja anteeksipyytelemätön teksti ja taiten valikoidut työnäytteet ovat eittämättä ansiokkaita, siinä missä toiset käytännöt tuntuvat aikansa eläneiltä. Esimerkiksi suosituskirjeiden merkitys taidealalla on arvioijan kannalta olematon. Niistä on hyötyä vain silloin, kun suosittelija tuntee syvällisesti sellaisen hakemuksessa käsiteltävän alan, jonka ei voida olettaa kuuluvan taidealan asiantuntijan yleissivistykseen. Tunnetun kotimaisen taidekentän vaikuttajan kehut jäävät maljapuheiden muotoon.

Väkevimmän vaikutuksen tekevät hakemukset, joista tulee ilmi hakijan tarve tehdä juuri sitä, mihin hän tukea hakee.

Ajankohtaisten teemojen lisääminen oman työskentelyn ”päälle” näkyy kauas, varsinkin kun arvioijat tulevat lukemaan useita samanlaisia muotoiluja.

Apurahojen vuosittaista hakemista on taiteilijan kimuranttia välttää. Omaa tekemistä on jatkettava, vaikka mitään erityistä projektia tai aihiota ei hakemusta tehtäessä olisi työstössä. Kuvatun kaltaisessa tilanteessa saattaa auttaa rehellisyys. Konstailematonta oman tekemisen kuvausta lukee kiinnostuneena. Ajattelen taiteen tekemisen olevan arvokasta sellaisenaan.

Yllä mainitut ajankohtaiset teemat tulivat mieleen myös hakemusprosessia laajemmin pohdittaessa.

Vain harvat Suomessa asuvat taiteilijat ja tekijät, jotka eivät puhu suomea tai jotka eivät mahdu normatiiviseen taiteilijaidentiteettiin, hakivat rahoitusta.

Yksityisten rahastojen ja julkisten toimijoiden soisi tekevän töitä sen eteen, että kaikki kokevat ja tietävät olevansa oikeutettuja saamaan tukea taiteelliselle työskentelylleen. Rakenteellinen ja siksi helposti näkymättömäksi jäävä diskriminaatio lienee kotimaisen taiteen keskeisiä haasteita. Siitä saisi todellisen kärkihankkeen: kuka uskaltaa hakea rahoitusta ja tukea ideoilleen?