Mitä rakkaus ja viha taiteessa tarkoittavat?

Toimin Koneen Säätiön taiteen apurahojen arvioijana syksyllä 2016, arvioitavina aloinani olivat taidekritiikki ja rakkaus ja viha.

Taidekritiikki oli omana kohtanaan ensimmäistä kertaa, joten koin kunniatehtäväksi kertoa näkemykseni näistä hakemuksista. Hakemuksia oli verrattain vähän, reilu kymmenkunta, ja ne olivat pääosin hienoja ehdotuksia kaikki. Pohdittavaa silti riitti: Kannattaako pienten yhdistysten julkaisutoimintaa, jossa usein vaatimattomista taloudellista lähtökohdista käsin pyritään tarjoamaan kiinnostavia ja laadukkaita sisältöjä, vai yksilöhakemuksia, joissa mahdollistetaan kirjoittajan pitkäjänteinen työ ja asialle omistautuminen? Yritin löytää tähän jonkunlaisen keskitien.

Joissakin hakemuksissa taidekritiikki oli ymmärretty taiteen kriittiseksi potentiaaliksi – ja mikä ettei, voihan sen toki näinkin ymmärtää. Koska taidekritiikille osoitettu summa oli verrattain pieni (suhteessa muihin aloihin), halusin kuitenkin osoittaa sen nimenomaan taiteesta kirjoittamiselle, ja ohjasin nämä hakemukset toisaalle.

Haastavampi tehtävä oli arvioida teemakokonaisuutta otsikolla Rakkaus ja viha. Se herätti paljon kysymyksiä; voin ajatella olevani oman (taiteen)alani asiantuntija, mutta olenko rakkauden tai vihan asiantuntija? Tuskin sen enempää kuin kukaan muukaan. Miten minun siis tulisi arvioida hakemuksia suhteessa teemaan;

tulisiko tällaisena aikana nostaa esiin niitä tekoja ja teoksia, jotka lisäävät rakkautta tai niitä, jotka käsittelevät kriittisesti vihan ilmentymiä?

Mitä rakkaus ja viha taiteessa tarkoittavat? Onko se nimenomaan teemassa, vai voiko se olla myös muodossa (mikä mielestäni taiteessa on olennaista teemasta riippumatta)? Rakkaus jazzmusiikissa vaikuttaisi olevan jotain ihan muuta kuin rakkaus kirjallisuudessa tai vaikkapa tanssissa – miten näitä voi asettaa rinnakkain, saati paremmuusjärjestykseen?

Taiteilijana minulla on vuosien kokemus apurahojen hakemisesta ja olen aina kokenut hakemusten kirjoittamisen haasteelliseksi. On jo riittävän vaikea kuvitella sitä, mitä on tekemässä ja mitä on tulossa, mutta vielä vaikeampaa on yrittää sanallistaa sitä kaikkea ulkopuoliselle.  Voisi luulla, että vuosien hakemusrumba parkkiinnuttaisi ihmisen. Näin ei ole käynyt, ainakaan minulle, ja jokainen kielteinen päätös on aina tuntunut jollain tapaa henkilökohtaiselta, vaikka järjellä ymmärtää hyvin, että hakemuksista päättävät ovat vaikean tehtävän edessä.

Tätä taustaa vasten suhtauduin hakemusten lukemiseen suurella kunnioituksella. Hakemusteksteistä ei voi päätellä mitä kaikkea tuleva teos voisi olla, eihän tekijä sitä itsekään välttämättä tiedä. Katsoin ilolla portfolioita, jolloin monesti tuntui, että olin jo taiteen äärellä, ja harmittelin, jos kirjallisten töiden hakemuksista puuttui tekstinäyte. Luin suositukset tarkkaan ja pohdin budjettien realistisuutta. Luin säätiön antamia arviointiperusteluja ja mietin, jääkö joku taiteenala tai näkökulma syyttä marginaaliin.

Säätiön taholta teemoja ei ollut määritelty sen enempää, ja ymmärsin, että teemat ovat ennemminkin tapa jakaa hakemuksia toisin, ja siten katsoa niitä toisin, sen lisäksi, että monet ehdotetut teokset ovat monialaisia, jolloin ne eivät asetu vain yhden taiteenalan traditioon.

Jos tämän vuoden hakemuksissa esiin nousseita asioita voisi jotenkin yleisesti ottaen määritellä, niin sanoisin, että erilaiset näkökulmat tarkastella seksuaalisuutta nousivat esiin useissa hakemuksissa. Suomalaisuus vilahti sivulauseissa, ei ehkä niinkään patrioottisena teemana, vaan ennemminkin kysymyksenä siitä, mitä paikallisuus tai suomalaisuus tänään on. Miesten elämänkertoja tarjottiin, mutta ei naisten – mistä se kertoo? Syyrian tilanne oli esillä monissa hakemuksissa. Se, mitä maailmalla tapahtuu vaikuttaa suoraan siihen, millaista taidetta tehdään.