Mitä kirjailijat kertovat kirjoittamisestaan?

Hankalia ovat erinomaiset hankkeet, joista ei saa tietää mitään. Niissä ei ole työsuunnitelmaa, ansioluetteloa tai muutakaan hanketta selventävää liitettä, tai ne ovat erityisen vaikeasti ymmärrettäviä. Erinomaisuus on aavistus, mutta sen perusteella ei voi apurahaa jakaa.

Amatöörit tai vastaavasti kovimmat pitkänlinjan ammattilaiset tekevät monesti niin suppeita hakemuksia, että niitä on vaikea ehdottaa apurahansaajiksi, vaikka ilmiselvästi on nähtävissä hankkeen tärkeys tai arvokkuus.

Useimmat hakemukset kertovat, mistä aiheesta ja näkökulmasta ollaan kirjoittamassa. Muodosta mainitaan lajityyppi, mutta tuskin enempää. Saatetaan kertoa, millainen kirja on tulossa – rajoja rikkova, omakohtainen, kaunokirjallisesti mielenkiintoinen, tai jotakin sellaista. Aineistosta tai teoreettisesta viitekehyksestä kerrotaan joskus, myös fiktion puolella.

Miten kirja kirjoitetaan, siitä kerrotaan erittäin harvoin. Ilmaisematta yleensä jää, millaisilla kirjallisilla välineillä kirjoitetaan tai mitä kirjoittaessa tapahtuu. Poeettiset keinot mainitaan toisinaan, mutta kirjoittajan sisäisen maailman työvälineitä esitellään kaikkein harvimmin työsuunnitelmassa.

Osaamisen auki kirjoittaminen on muuttamassa proosaa sekä kirjallisuuden suhteita muihin taiteen lajeihin. Kirjallisuudessa on vähittäinen muutos tietoisuudessa kirjoitusmenetelmistä, sekä teknisesti että fenomenologisesti. Proseduraaliset ja teollisen kirjamuodon hylkäävät teokset sekä erilaiset muotohybridit ovat esimerkkejä tästä. Romaani yhtyy esseistiikkaan, journalismi sarjakuvaan. Fenomenologinen tai introspektiivinen kirjoittajuus – jos niin voi sanoa – on vielä paljolti ilmaisematonta, mutta eittämättä kirjallisuuden juuria. Se on hakemuskavalkadin hiljainen signaali – monessakin mielessä.

Niiltä osin kuin lajityypillisiä muotoja noudatetaan, vaikuttaa vallitsevan jonkinlainen tiedottomuus muodosta: aihe, hahmot, tarina, teema, näkökulma ohjaavat tekemistä ja muoto on vain väline jolla sisältö rakennetaan. Tämä toki riittää, kun aihe tai näkökulma on erityinen ja painokas. Useimmiten aiheet ovat mittakaavaltaan tavanomaisia, ihmisen kokoisia ja sellaisina vaikeita asettaa toistensa edelle – tällöin arvioijan henkilökohtaiset arvostukset korostuvat.

Kun hakemuksissa hankkeiden luonne ja muoto jää ilmaisematta, korostuu arvioinnissa hakemustekstin vaikuttavuus, asenne, retoriikka. Onko arvioija vaikuttunut hakemuksen tyylistä? Se ei välttämättä kerro paljoakaan aiotusta hankkeesta. Johonkin arviointi on perustettava. Tietysti arvioijalla sekä Koneen Säätiöllä on yleisempiä periaatteita ja näkökulmia, jotka määräävät paljosta. Yksittäisten hakemusten kohdalla etyyli voi ratkaista.

Marginaalisuuden ahdinko näkyy, erityisesti runouden, novellin ja vielä erityisemmin käännöskirjallisuuden alueilla. Keskittyäkö arvioijana siekailematta oikeasti marginaaliseen alueeseen ja hylätä vakiintuneet, suositummat muodot ja tekijät? Marginaaleissakin hakemuksia on valtaisasti. Raha myös pilaa teoksia ja tekijöitä. Miten sen sitten arvioi? Apurahat ovat paitsi hankekohtaisia, vaikuttavat myös laajemmin. Mutta miten? Onko esimerkiksi helpompi ryhtyä tekemään tai suunnittelemaan sellaista taidetta, jonkalaista aiemminkin on tuettu?