Kritiikin merkitys journalismille ja kansalaisuudelle on keskeinen, mutta se ei löydy tähtäämällä kohti keskivertoyleisöä.

Viime kesänä kaksi maahanmuuttajataustaista kulttuurijournalisti-kriitikkoa kävivät tulikivenkatkuista debattia ruotsalaislehti Aftonbladetin sivulla tanskalaisen, maahanmuuttajataustaisen Yahya Hassanin runoudesta.

Toukokuussa edesmenneen runouden rocktähden perintö kutsui monia lausumaan hänen tuotannostaan sanoja. Se ei ollut kaikille mieleen. Muun muassa Lidia Praizovic kommentoi Athena Farrokhdazin muistosanoja muistuttamalla, että Yahya Hassan ei kuulunut Farrokhdazin edustamaan keskiluokkaiseen taidekäsitykseen. Hassan edusti työväenluokkaista ääntä, jota Farrokhdaz koetti opastaa oikealle tielle. Yahya Hassan ei aikoinaan pitänyt ohjailusta.

Praizovicin ja Farrohdazin kiista koski ennen muuta sitä, miten luokkatausta otetaan taidekritiikissä huomioon. Oli asiasta mitä mieltä tahansa, tämänkaltainen keskustelu tuntui avoimuudessaan ja monitahoisuudessaan raikkaalta, kenties juuri siltä, mikä Suomesta vielä pitkälti puuttuu.

Ja, kuten arvata saattaa: runokritiikki tosiaan nousi luetuksi jutuksi ja sai merkittävästi näkyvyyttä. Heti, kun alettiin puhua luokista, keskustelu elävöityi.

Äkkiä ei ollutkaan itsestään selvää, kuka kuului mihinkin ryhmään ja miten luokkatausta taiteessa vaikutti. Keskustelemassa oli erimielinen ja heterogeeninen maahanmuuttajataustaisten kulttuuritoimittajien joukko, jossa ihmisten välillä oli enemmän eroavaisuuksia kuin yhtäläisyyksiä. Asiat näyttivät monimutkaisemmilta ja kiinnostavammilta kuin sellaisissa keskusteluissa, joissa roolit on valmiiksi annetut. Kritiikillä näytti olevan merkitystä.

Tarvitaanko ”normaalia”?

Suomen Arvostelijain liiton hallinnoima, Koneen Säätiön rahoittama kolmivuotinen Kritiikki näkyy! -hanke haastaa median keskivertoajattelua ja tekee monimuotoisuudelle tilaa. Ajattelemme kulttuurikeskustelua ja kritiikkiä yhteisenä demokraattisena tilana, josta pitää tehdä turvallinen ja mahdollinen kaikille. Kritiikin merkityksen kirkastamiselle se on elintärkeää.

Usein suuren yleisön huomiota kalastellaan tarjoamalla keskivertoa kuvitteelliselle keskivertoyleisölle. Niin myös taidekritiikissä. Ajatus suuren yleisön itseisarvoisuudesta nakertaa kritiikkiä ontoksi. Ei siksi, etteikö suuri yleisö olisi tärkeä, vaan siksi, että käsityksemme siitä perustuu helposti aavisteluille, mutulle ja kritiikittä omaksumillemme ajattelutavoille. Kun ajatus keskiverrosta ja normista hallitsee taidekritiikkiä, kaikki ei-normatiivinen nähdään poikkeamana. Samalla ajatus laahaa mukanaan ennakkoluulojen arsenaalia.

Entä jos ajattelisimme, että taidekritiikkiä tällä hetkellä eniten haastavat asiat, kuten erilaiset vähemmistöjen äänet, ovatkin kritiikin tulevaisuus? Eivät siis poikkeamia, joista palataan takaisin normaaliin, eivätkä ”uusi normaalikaan”, vaan pikemmin asioita, jotka säröttävät käsitystämme kritiikistä lopullisesti. Keskivertoon ei enää ole paluuta.

Kriitikot osaksi keskustelua median tulevaisuudesta

Kohtaamiset, keskustelut, julkaisut, työpajat, seminaarit ja residenssivaihto takaavat sen, että hankkeen myötä uudet ajattelutavat vakiintuvat kriitikoiden työkalupakeissa. Kriitikkona toimiminen näyttäytyy mahdollisena moniääniselle ja -taustaiselle joukolle. Hanke hyödyntää uusinta kulttuurijournalismin tutkimusta, joka tekee selkeitä toimenpide-ehdotuksia tulevaisuuden kritiikkikulttuurille.

Kritiikki näkyy! on journalistinen projekti, joka pyrkii kirkastamaan kritiikin merkitystä myös medialle. Tällä hetkellä kritiikin ongelmista suurin kiteytyy mielestäni kriitikoiden vallitsevaan asemaan freelancereina. Kriitikot eivät istu hetkeäkään niiden pöytien ääressä, joissa päätetään median nykyhetkestä ja tulevaisuudesta.

Kritiikki näkyy! vaikuttaa siihen, että kritiikin sekä kriitikoiden potentiaali otettaisiin vakavasti ja nähtäisiin heidät demokraattisen tiedonvälityksen osana. Kritiikillä on paljon annettavaa paitsi yhteiskunnallisiin keskusteluihin myös arjen merkityksellisyyteen: kritiikki voi toimia kansalaisuuden kokemuksen vahvistajana.

Mustekala-lehdessä tanssija-koreografi Riina Hannuksela kirjoitti luokkataustan merkityksestä etenkin tanssitaiteessa. Hannukselan essee kiteyttää, miten ulossulkevat puhetavat ja ennakkoluulot vieroittavat ihmisiä taidekeskustelusta:

”(Ylhäältä päin katsottuna) työväenluokka saattaa näyttäytyä viihdettä kuluttavana ihmisryhmänä, jolle revyyt ja sketsit riittävät kultivoimaan arkista aherrusta. Työväenluokasta ponnistavat joutuvat todistelemaan jatkuvasti ja kaikkialla, että näin ei välttämättä ole. Itse asiassa on hyvin alentavaa edes ajatella näin. Kun kyse ei ole sisällöistä, vaan esimerkiksi tavasta keskustella niistä.”

Kritiikki näkyy! miettii niitä keinoja, joilla tulevaisuuden kritiikki murtautuu ennakkoluulojen ulkopuolelle.

 

Kritiikki näkyy! kirkastaa kritiikin merkitystä, ruokkii sen monimuotoisuutta ja tuo sitä lähelle tekijöitä ja lukijoita. Kolmivuotinen hanke tekee kritiikistä lähestyttävän ja innostavan ajatuksenvaihdon paikan. Hankkeen toteuttaa Suomen arvostelijain liitto ja rahoittaa Koneen säätiö. Hankkeen koordinaattorina työskentelee kriitikko Maaria Ylikangas ja johtoryhmässä toimivat Suomen arvostelijain liiton puheenjohtaja Maria Säkö ja toiminnanjohtaja Riikka Laczak.