Koneen Säätiön hallituksen jäsen, professori Markku Lonkila pohtii Rohkeus-blogissa marginaalia ja mitä sen merkityksiin kuuluu.

Marginaali tuo ensimmäiseksi mieleeni kirjan sivun reunan, johon joku on kirjoittanut kommentteja. Kommentit eivät voi elää ilman emotekstiään, mutta emokin on niistä riippuvainen: marginaalin huomautukset voivat kiteyttää ja selkeyttää tekstin ytimen tai tuhota sen uskottavuuden.

Sivun reunan lisäksi marginaalin merkityksiin kuuluu raja- tai laita-alue, periferia. Elämä periferiassa, hektisten keskusten ulkopuolella on usein köyhempää, mutta myös hitaampaa. Marginaaleissa on enemmän aikaa. “Hautomatta ei synny lintuja”, ja ne pesivät harvoin parkkipaikalle.

Suomalaiset yliopistot fuusioituvat suuremmiksi yksiköiksi, muokkaavat rakenteitaan, visioivat, profiloituvat ja paaluttavat strategiset painopistealueensa koettaen olla tunkeutumatta muiden yliopistojen tonteille. Laitokset palkkaavat opettajia ja tutkijoita vain omille, yliopistonsa strategiaan sopiville alueille. Paalutettuja valtauksia puolustetaan henkeen ja vereen, mutta niiden ulkopuolisten alojen tutkimus näivettyy, kunnes ne “poisvalitaan”, suomeksi: lakkautetaan.

Sen sijaan valtausten sisällä käy kova tohina. Vaikka malmin pitoisuus ehtyisi ja kaivumenetelmät vanhenisivat, mylly pyörii. Valtausten sisällä toimintaa on vaikea kritisoida, sillä tulospalkan maksavat kaivosyhtiö ja sen emokonserni.

Valtausten ulkopuolella, kartan valkoisilla läiskillä, raja-alueilla, marginaaleissa, voidaan nähdä ja tehdä toisin.