Vaikka Koneen Säätiö tukee marginaaleja ja valtavirran ulkopuolista toimintaa, sen toiminnassa näkyvät myös säätiön arvokkaiksi kokemat maailmalliset trendit. Yksi näistä on tieteen näkyväksi tekeminen: muutkin yleisöt kuin tiedeyhteisö voidaan huomioida tutkimuksen tekemisessä.

Koska säätiön tiederahoituksen pääpaino on humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä, sen lähtökohtana ei alun perinkään ole ollut pelkkä tutkimustulosten julkaiseminen tiiviissä muodossa. Humanististen tieteiden tulosten tiivistäminen kompakteiksi ”tiedeuutisiksi” on haastavaa, eikä edes mielekästä, koska alan keskustelua täytyy yleensä esitellä samassa yhteydessä laajemmin.

Yksi tapa ottaa yleisöä mukaan on tutkimusprosessin avaaminen eli sen, miten tieteilijät ja tutkimusryhmät tekevät työtään käytännössä. Osallistuessani tammikuussa Sitran ja Kaskas Median järjestämään keskustelutilaisuuteen tiedeviestinnästä pohdimme pöytäkeskustelussa, miksi yleisön tulisi tietää tutkijoiden työstä. Eihän tietoliikenneinsinöörin, yritysanalyytikon tai viestintäassistentinkaan työstä kerrota julkisuudessa. Ehkä ei, mutta ainakin luovan työn rahoittaja haluaa kertoa myös rahoittamiensa tutkijoiden ja taiteilijoiden tekemisistä. Julkiset rahoittajat voivat perustella tätä sillä, että he käyttävät verovaroja, yksityiset säätiöt taas yleishyödyllisyydellä. Koneen Säätiössä haluamme myös vähentää luovaan tieteelliseen tai taiteelliseen työhön liittyviä ennakkoluuloja, vaikka emme vielä tavoitakaan niitä, joiden asenteet apurahatutkijoihin ja –taiteilijoihin ovat kielteisiä.

Tutkimusprosesseja avattaessa ongelmaksi voi kuitenkin tulla liiallinen henkilöiminen. Jos aina kuvissa ja jutuissa esiintyvät samat ”huippututkijat” tai tähdet, syntyy aivan väärä käsitys tieteen tekemisestä. Tieteen uusiin saavutuksiin vaikuttavat toki nerot ja huiput, mutta enemmän tieteilijöiden arkisen rohkea erilaiset rajat ylittävä yhteistyö. Minusta esimerkiksi Tähdet ja avaruus -lehti on tässä löytänyt hyvän tasapainon, kun se kuvittaa tiedejuttujaan sopivasti tutkimuksen tekijöiden tai sitä kommentoivien tutkijoiden kasvoilla.

Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi? -ohjelmassa on tarkoitus synnyttää tasa-arvoista yhteistyötä tutkijoiden ja toimittajien, yhden tärkeän tutkimustiedon käyttäjäryhmän, välille. Oletamme, että kun tiedon käyttäjät ovat jo alusta lähtien mukana tutkimusta tehtäessä, he myös käyttävät tutkimustietoa ja levittää tietoa siitä muille. Näin myös näyttää käyvän esimerkiksi Reetta Rädyn ja kollegoiden lupaavassa Vuosaari-projektissa.

Tavallisia ihmisiä voi myös ottaa mukaan tutkimuksen tekoon.

Kieliohjelmaamme on kirjattu tavoitteeksi kansalaistieteen metodien käyttäminen eli talkoistaminen. Ihmisten vapaaehtoinen värvääminen auttamaan tutkimuksessa ei kuitenkaan ole helppoa. Rohkeasti esimerkkiä näyttivät äskettäin Kampin tiedetapahtumassa säätiön rahoituksella suomen kielen sosiolingvistiikan tutkijat, jotka Hanna Lappalaisen johdolla menivät feissaamaan kauppakeskukseen julkkiksia ja poliitikkoja esittävien pahvihahmojen kanssa. Ideasta, joka kuulosti aluksi järjettömältä, tuli kovalla työllä hieno kokemus yli sadalle tutkimuskohteeksi suostuneelle, ja kiinnostavaa tutkimusaineistoa sosiolingvisteille.

Samaan aikaan, kun tieteilijät etsivät kohtaamisia uusien yleisöjen kanssa yleistajuistamisen ja kansalaistieteen keinoilla, vastaavaa työtä tekevät taiteilijat ja museoiden yleisötyöihmiset. Lisäksi uusi taiteenala, yhteisötaide, on ollut olemassa muutaman vuosikymmenen ajan. Siinä maallikot osallistuvat aktiivisesti taideteosten luomiseen taiteilijan johdolla, eikä taiteilija etukäteen tiedä varmasti, mikä on lopputulos. Voisi ajatella, että tämä on hyvin kaukana tieteen tekemisestä, kun tieteessä kuitenkin testataan hypoteeseja aineistoilla, jotka synnyttävät uusia hypoteeseja sekä argumentteja, keskustelua ja tuloksia. Mutta kuten tammikuun Tieteen päivillä kävi ilmi, myös sattumanvaraisilla kohtaamisilla on roolinsa tieteessä, joten yhteisötieteellekin on annettava mahdollisuus.