Tarinat ja julkaisut

13.06.2016

Maa, metsät ja ympäristönsuojelu Madagaskarilla

Sosiaali- ja kulttuuriantropologian jatko-opiskelija Jenni Mölkänen kirjoittaa Rohkeus-blogissa ympäristönsuojelusta Madagaskarilla, jossa hän on tehnyt kenttätyötä.

Madagaskar – saari Intian valtameressä, noin 400 kilometriä Itä-Afrikan rannikolta – on ympäristönsuojelun kuuma piste. Saari tunnetaan kotoperäisestä eläin- ja kasvilajistostaan, joita ”ei voi löytää mistään muualta maailmassa, esimerkiksi lemurit”, kuten eräs riisin ja vaniljan viljelijä kenttätyöpaikassani Koillis-Madagaskarilla totesi. Saaren maa- ja metsäalueista noin 10 % onkin varattu luonnonsuojelualueille, joiden perustamisessa erityisesti eurooppalaiset ja pohjoisamerikkalaiset luonnontieteilijät ja ympäristösuojelijat yhdessä Madagaskarin valtion kanssa ovat olleet aktiivisia.

Vaikka ympäristönsuojeluprojektit tänä päivänä huomioivat yhteistyön luonnonsuojelualueiden läheisyydessä elävien ihmisten kanssa, projektien ensisijainen tarkoitus on pitää ihmiset poissa jäljellä olevilta metsäalueilta erilaisin hallinnan ja teknologisten ratkaisujen avulla, kuten lait, luonnonsuojelualueiden rajojen merkitseminen, maankäytön tehostaminen (kaskiviljelystä kastellun riisin viljelyyn) ja rahakasvien, kuten vaniljan kasvattaminen. Yksi keino luoda elinkeinoja kansallispuistojen ulkopuolella on ekoturismi. Marojejyn kansallispuisto Koillis-Madagaskarilla perustettiin vuonna 1998, ja entinen reservialue, jonne pääsy oli ollut vain tutkijoilla, avattiin turisteille. Ekoturismi tuo tutkimissani neljässä kylässä tuloja reilulle sadalle ihmiselle, joista ainoastaan yksi eli pelkästään turismista. Kaikki muut viljelivät turismityön lisäksi maata. Ekoturismiaktiviteetteja ei riitä kaikkiin puistoa ympäröiviin 52 kylään. Lisäksi maa ja metsät eivät ole malagassiviljelijöille vain hyödynnettäviä resursseja.

Luonnonsuojelualueiden maa-alueet eivät ole irrallaan viljelijöiden käyttö- ja perhehistorioista. Esimerkiksi muutama viljelijäperhe asui reservin alueella, jossa Madagaskarin valtion metsä- ja vesihallinto salli heidän elää, jos he eivät hakkaisi lisää metsää. Perheet kuitenkin kaatoivat metsiä pelloiksi ja heidät siirrettiin pois puiston alueelta. Perheiden jälkeläiset eivät ole vaatineet maita käyttöönsä, mutta paikallisen ymmärryksen mukaan heillä on suhde puiston alueella olevaan maahan. Eräs 30-vuotias riisin ja vaniljan viljelijä kertoi sukuhistoriastaan:

”Isäni saapui tänne [kylä, jossa tein kenttätöitäni] Bealananasta, joka on neljän päivän kävelymatkan päässä täältä. Isäni sisar, joka jo asui täällä, antoi isälleni maata viljeltäväksi ja jonkun ajan kuluttua sisar sanoi, että kaada metsää ja tee pelto. Ja niin isäni meni Antsahabehasinaan ja raivasi sinne pellon. Vuosia myöhemmin, kun kasvoin, isäni ja tätini päättivät antaa tätini pellot minulle. Minun on järjestettävä tätini toiset hautajaiset (famadihana) ja lähetettävä hänen luunsa perhehautaamme Bealananaan. Bealanana on esi-isiemme maa (tanindrazana). Voin mennä sinne milloin vain ja pyytää maata sieltä käyttööni.”

Tämä yksittäinen tarina kertoo kuinka maa on sitoutunut viljelijöiden suhdeverkostoihin. Tyypillistä on, että joku sukulainen on etsinyt sopivaa seutua elääkseen, asettunut sinne asumaan ja kutsunut lisää sukulaisia asettumaan paikkaan. He ovat kaataneet metsiä pelloiksi, rakentaneet taloja, menneet naimisiin ja tehneet lapsia. Kun viljelijät sanovat menevänsä metsään (atiala), he päätyvätkin riisi- tai vaniljapelloilleen, jotka kasvavat yhdessä ja suhteessa eri vaiheissa kasvavan metsän kanssa. Metsä ei ole siis puhdistettu ihmisistä kuten kansallispuistot, vaan historiallisesti kumuloitunut suhteiden verkosto ulottuu ja risteytyy niin metsään kuin pelloille, kyliin ja hautausmaille. Näissä elämisen prosesseissa ihmiset ankkuroituvat maahan ja ympäristöönsä yhä intensiivisemmin.

Suhteiden verkosto ei koostu vain elävistä ihmisistä vaan myös jo haudatuista esi-isistä. Koillis-Madagaskarilla ihmiset hautaavat kuolleet sukulaisensa kahteen kertaan: ensin heti kuoltua ja toisen kerran noin viiden, seitsemän vuoden jälkeen luut nostetaan haudasta ja haudataan uudelleen maan päällä olevaan perhehautaan. Erityisesti tämä toinen hautaaminen vaatii kalliita järjestelyjä. Esimerkiksi edellä mainitun tarinan kertojan velvollisuus oli hoitaa hänen tätinsä toinen hautajaisrituaali, koska hän oli perinyt tätinsä maat. Toisia hautajaisia varten hänen oli hankittava lehmä, arkku, riisiä noin 500 vieraalle sekä muita ruoanlaittotarpeita, kuten ruokaöljyä ja bensiiniä. Hän valitti minulle, että tällainen rituaali oli hänelle liian kallis hänen nykyiseen elämäntilanteeseensa nähden, mutta hänen oli järjestettävä se, muutoin epäonni voisi kohdata eikä hän saisi sitä mitä haluaa ja toivoo.  Suhteet maahan eivät ole vain resurssien käyttö- tai omistussuhteita vaan myös moraalisia suhteita, joissa arvioidaan, kuinka kukin pitää huolta sukulaisistaan, pelloistaan, tekeekö hän töitä ja hoitaako hän sosiaaliset velvollisuutensa.

Paikallisilla käsitteillä ja käytännöillä on myös poliittisia vaikutuksia. Kun Madagaskarin entinen presidentti Ravalomanana seurasi Maailmanpankin modernisaatio- ja kehitysnarratiivia, jonka mukaan Madagaskar on niitä maita joilla on resursseja, kuten viljelemätöntä maata, mutta kuitenkin heiltä puuttuu tarvittavaa teknologiaa, instituutioita ja infrastruktuuria, ja aikoi vuokrata 1,3 miljoonaa hehtaaria maata Etelä-Korealaiselle Daewoolle, oppositio ja monikansalliset kansalaisjärjestöt mobilisoivat menestyksekkäästi käsitteen esi-isien maa. Vuonna 2009 Ravalomananan hallitusta ja Daewoon sopimusta vastustavissa väkivaltaisuuksissa tapettiin yli sata ihmistä maan pääkaupungissa. Väliaikaisen hallituksen presidentti Rajoelina totesi, ettei Madagaskarin maa ole myytävänä.

Madagaskarin tapauksessa on ymmärrettävä, että maa ei ole vain tuotannollinen resurssi, vaan maata ja tiettyjä paikkoja on vaikea erottaa ihmisistä ja heidän historioistaan. Antropologinen kenttätyö, pitkäaikainen eläminen ja asuminen tutkittavien elinympäristössä ja heidän olosuhteissaan, mahdollistaa, että empaattinen tutkija voi oppia erilaisia sosiaalisen maailman nyansseja ja näin ollen haastaa totutun käsitteistömme: Metsä ei ole vain metsä puhdistettuna ihmisistä vaan metsä on nimenomaan paikka, jossa viljelijät, esi-isät, eurooppalaiset valloittajat ja Madagaskarin valtio ovat läsnä. Nämä suhteet kiteytyvät käsitteeseen esi-isien maa. Läsnäoleva ja tutkiva suhde ihmisiin ja asioihin ja etnografia, ihmisten, asioiden ja ilmiöiden vivahteikas ja monitasoinen kuvaaminen, mahdollistavat keskustelun ja yhteistyön. Näin emme jää vain todistelemaan omia käsityksiämme siitä, mikä on totta ja oikein ja mikä väärin.

Kirjoittaja

Jenni Mölkänen

Jatko-opiskelija Sosiaali- ja kulttuuriantropologia Helsingin yliopisto Koneen Säätiö tukee Jenni Mölkäsen väitöskirjatutkimusta Suojellun ja viljellyn luonnon politiikka Koillis-Madagaskarilla.