Liikkuvuus, paikallisuus ja residenssit – Kesä-Kaivo 2015

Elokuussa 2015 Saaren kartanossa järjestettiin Kesä-Kaivo yhteistyössä HIAP:in, Frame Finlandin, Kuvataideakatemian ja Pro Artibus -säätiön kanssa. Tänä vuonna taiteilijat, tutkijat ja muut asiantuntijat keskustelivat paikallisuudesta, liikkuvuudesta ja residensseistä. 

Kesä-Kaivossa työskenneltiin ryhmissä, joiden keskustelujen alustuksina toimivat aihepiiriin liittyvät taideteokset; esittelyssä olivat mm. Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen Archipelago Scifi, Greie Antyen Sound Map Hailuoto ja Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin Immigrant Garden.

Ryhmät nimettiin teeman mukaisesti muuttolinnuiksi: The Cranes, The Swans ja The Geese.

PUHUJAT, ESIINTYJÄT JA JÄRJESTÄJÄT

Mukana keskustelemassa olivat Greie Antye, Pia Bartsch (Koneen Säätiö, Saaren kartano), Taru Elfving (Frame Finland), Juha Huuskonen (HIAP), Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger, Olga Jitlina, Signe Johannessen, Jonimatti Joutsijärvi, Jouni Jäppinen, Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen, Anna Kirveennummi (Saaren kartanon johtokunta), Irmeli Kokko (Kuvataideakatemia), Tuija Kokkonen (Saaren kartanon johtokunta), Christine Langinauer (Pro Artibus), Åsa Lönnqvist (Pro Artibus), Sabine Meister, Hanna Nurminen (Koneen Säätiö, Saaren kartano), Antti Salminen, Joanna Sandell, Anna Talasniemi (Koneen Säätiö), Maria Valkama.

TAPAHTUMAN SATOA

SAAREN KARTANON RESIDENSSIAIHEINEN KESÄ-KAIVO 2015 

Kuva: Anna Talasniemi

DOKUMENTOINTI RYHMÄKESKUSTELUISTA

DOKUMENTAATIO THE CRANES RYHMÄN TYÖSKENTELYSTÄ SAAREN KARTANON KESÄKAIVOSSA 14.8.2015

THE CRANES: 

Irmeli Kokko (mod. 1)
Joanna Sandell (mod. 2)
Tellervo Kalleinen
Oliver Kochta-Kalleinen
Olga Jitlina
Signe Johannessen
Åsa Lönnqvist
Minna Heikinaho
Veera Schrey (dokumentaatio)

ENSIMMÄINEN SESSIO

Taideteos: Archipelago Science Fiction
Taiteilijat: Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen
Moderaattori: Irmeli Kokko

– Keskustelun lähtökohtana oli Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen lyhytelokuva Archipelago Science Fiction. Ennen elokuvan katsomista moderaattori Irmeli Kokko alusti istuntoa esittelemällä elokuvan kontekstia eli Saaristomerta ja sen elämäntapoja. Hän levitti pyödälle suuren kartan, josta osoitti muun muassa Utö ja Nötö saaret. Kokko kertoi, että Saaristomeren saaret eroavat toisistaan paljon niin ympäristönsä kuin sinne muodostuneiden elämäntapojen osalta. Saaret ovat olleet toisistaan melko eristyksissä, ja siten yhtenäistä saaristolaiskulttuuria ei ole syntynyt. Tämä ilmenee esimerkiksi siten, että eri saarilla on eri murteita. Tietolähteenään Kokko oli käyttänyt Benedict Zilliacuksen ”Ulkosaaristossa” kirjaa.

– Oliver Kochta-Kalleinen kertoi vielä lyhyesti elokuvasta. Teos on tilaustyö CAA:lta (Contemporary Art Archipelago) ja tehtävänä oli luoda paikkasidonnainen ja osallistava taideteos saaristossa.

Kuva: Pirre Naukkarinen

1970-luvulta lähtien saaristolaisten määrä on vähentynyt radikaalisti yleisten yhteiskunnallisten murroksien myötä, ja kysymys saariston tulevaisuudesta sekä elinvoimaisuudesta on noussut esiin. Taiteilijat halusivat käsitellä tätä kysymystä teoksessaan. Hankala tilanne ilmenee Kochta-Kalleisen mukaan muun muassa siten, että saarelaisten ja mantereelta tulevien lomalaisten välillä on ristiriitoja.

– Archipelago Science Fiction -elokuvassa esitetään neljä tulevaisuuden kuvaa siitä, millainen Turun saaristo on vuonna 2111. Skenaarioina ovat 1) eläkeläisten terveysparatiisi, 2) elämäntapa siirtolaisuus, 3) neokapitalismi postapokalyptisessä maailmassa ja 4) kiinalaisten omistama ulkoilmamuseo, joka esittelee tavanomaista saaristolaiselämää vuodelta 2011. Elokuva on humoristinen ja herätti paljon ajatuksia keskustelijoissa.

– Muut halusivat kuulla taiteilijoilta lisää siitä, miten teos oli syntynyt. Taiteilijat kertoivat, että he olivat järjestäneet saaristolaisille työpajoja, haastatelleet heitä ja tehneet kyseyitä. Saarelaisia pyydettiin kuvittelemaan, millaista saariston elämä voisi olla sadan vuoden päästä. Heille kerrottiin jo alussa, että tarkoituksena on tehdä scifiä, joten villit ja yllättävät ideat saa tuoda esiin. Kun projekti aloitettiin ei ollut tiedossa, että teos rakennetaan elokuvan muotoon, vaan ajatus syntyi prosessin aikana. Työpajoissa ja haastatteluissa syntynyttä materiaalia työstettiin yhdessä yhteisötaideprojektiin osallistuvien kanssa, mutta lopullisen elokuvakäsikirjoituksen laativat taiteilijat. Joitakin osallistujien esitämiä ideoita jäi pois esimerkiksi teknisistä syistä. Kuvauvaiheessa saarelaiset toimivat elokuvassa näyttelijöinä. Myös Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen esiintyivät elokuvassa. Projektiin osallistuneista löytyi kokenut animaattori, joka teki elokuvassa nähdyt animaatiot.

– Puhe siirtyi yhteisötaiteen etiikkaan ja siihen, mitä ongelmia voi liittyä taiteilijan ja ryhmän yhteistyöprojekteihin. Se, että taiteilija asettaa ryhmään omia ennakkoluulojaan on ongelmallista. Jo ihmisten kutsuminen ”yhteisöksi” tai ”paikallisiksi” voi olla harhaanjohtavaa ja määritellä etukäteen kokonaisuuden, jota ei ole olemassa. Projektiin osallistuvia ei saisi välineellistää palvelemaan taiteilijan tarkoitusperiä. Kysymys siitä, mikä on osallistamista ja mikä taas välineellistämistä, voi olla hankala.

Perinteinteisesti taiteilijalla on ollut vapaus liikkua yhteisöistä ja kulttuureista toisiin, tutkia ja kertoa siitä, mitä hän on nähnyt. Tästä näkökulmasta katsottuna taiteilija on kuin antropologi. Taiteilija voi nostaa esiin ilmiöitä ja ongelmia sekä antaa äänen niille, joita ei kuulla, mutta samalla tähän liittyy aina myös valtasuhde.

– Keskustelijat toteavat, että elokuvassa esitetyt tulevaisuuden skenaariot eivät vaikuta täysin epätodellisilta. Totuus on usein jopa tarua ihmeellisempää. Esimerkiksi Signe Johannessen kertoi, että Ruotsissa on saari, jossa ei saa syntyä tai kuolla. Jos saarelainen on raskaana, ikääntynyt tai osoittaa ”heikkouden merkkejä”, hänet poistetaan, koska saaressa resurssit sairaalahoitoa tarvitsevalle eivät riitä. Myös Utö ohjailee voimakkaasti sitä, kuka saa muuttaa saarelle. Nuoret ja lapsiperheet ovat tervetulleita. Eläkeläisiä ja kesäasukkaita sen sijaan ei suosita.

– Keskustelua käydään scifin ja muun fiktion mahdollisuuksista tarkastella todellisuutta. Scifi on hyvä keino käsitellä tulevaisuuden pelkoja, toiveita ja yhteiskunnallisia tendenssejä. Scifissä etäännytään arkitodellisuudesta, on lupa suurennella ja leikkiä erilaisilla ajatuksilla. Leikillisyys ja etäännyttäminen voivat auttaa tekemään todellisuudesta tarkkojakin havaintoja. Keskustelijat huomauttavat, että utopiakirjallisuudessa tapahtumapaikkana on usein saari. Saari voidaan nähdä metaforana yhteiskunnalle. Se on kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Kun tarkastelu rajataan lähelle pientä kokonaisuutta, voi yksityskohdissa ilmentyä suuret globaali ilmiöt.

– Puhe kääntyy residensseihin ja niiden tulevaisuuteen. Millanen voisi olla tulevaisuuden scifiresidenssi? Voiko residensseistä tulla elokuvassa esitettyjen skenaarioiden kaltaisia paikkoja? Millainen olisi eläkeläisten residenssi? Voisiko Saaren kartanosta tulla menneisyyden residenssiä esittelevä ulkoilmamuseo? Entä Detox-residenssi? Tai residenssi luovuuden vapaana turvasatamana, jonne suurien yhteiskunnallisten ongelmien lonkrot eivät ulotu?

– Keskustelua käydään vielä siirtolaisista ja pakolaisista. He vertautuvat saariston merihätään joutuneisiin, joita saarelaiset ovat perinteisesti auttaneet. Keskustelijoiden mukaan suorat ihmiskontaktit ja vuorovaikutus edistävät molemminpuolista ymmärrystä ja avunsaantia. Pakolaisleirit ja vastaanottokeskukset sulkevat tulijat muun väestön ulkopuolelle.

AVAINSANAT:

• Fiktio keinona käsitellä todellisuutta
• Etäännyttäminen keinona nähdä lähemmäs

TOINEN SESSIO

Taideteos: Russia, The Land of Opportunity
Taiteilija: Olga Jitlina
Moderaattori: Joanna Sandell

– Olga Jitlinan teos Russia, The Land of Opportunity on lautapeli, joka käsittelee keskiaasialaisten työperäisten maahanmuuttajien elämää Venäjällä vuonna 2011.

Kuva: Pirre Naukkarinen

Jitlina alustaa aihetta kertomalla yleisesti Venäjälle suuntautuvasta työperäisestä maahanmuutosta. Erityisesti Keski-Aasiaan kuuluvista entisistä Neuvostoliiton maista tulee valtavasti työntekijöitä Venäjälle. Näistä maista Venäjälle saa tulla ilman viisumia ja työlupaa kolmeksi kuukaudeksi. Työlupa oikeuttaa vuoden oleskelun maassa.

Työntekijöitä Venäjälle houkuttelee kotimaata korkeampi palkkataso. Venäjällä myös vapaus järjestää elämänsä haluamallaan tavalla voi olla suurempi kuin kotimaassa. Maahantulijat työskentelevät maassa eri pituisia jaksoja esimerkiksi rakennustyömailla tai palvelualalla. Monet Keski-Aasian entiset Neuvostomaat ovat hyvin köyhiä, ja Venäjältä kotimaahan tuodut ansiot muodostavat merkittävän osan maiden taloudessa.

Russia, The Land of Opportunity -pelistä on kaksi versiota. Toinen (taideversio) on suunnattu venäläiselle yleisölle kertomaan työperäisistä maahanmuuttajista ja heidän kohtaamistaan haasteista. Tarkoituksena on murtaa maahanmuuttajiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Pelin toinen versio laadittiin myöhemmin lähinnä Keski-Aasiasta tuleville maahanmuuttajille opastamaan Venäjällä työskentelyyn liittyvissä käytännön asioissa kuten siinä, millaisia dokumentteja tarvitaan.

Jitlina kuvaa Russia, The Land of Opportunity -peliä köyhien monopoliksi.

– Pelaamme peliä yhdessä kahden hengen joukkueina. Pelissä astutaan maahanmuuttajan kenkiin. Jitlina kertoo jokaisen pelihahmon elämäntilanteesta kuten siitä, mistä hän on kotoisin ja millainen perhetilanne hänellä on. Onneaan Venäjällä lähtee koittamaan esimerkiksi aviomiehestään eronnut tadzikistanilainen Anna, joka jättää lapsensa matkan ajaksi äitinsä luokse kotimaahan.

Pelissä käydään läpi mahdollisuuksia, riskejä, ongelmia ja byrokraattisia kiemuroita, joita maahantulija voi kohdata. Eteen tulee paljon myös ennakoimattomia ja kontrolloimattomia tilanteita kuten vaikeuksia poliisin kanssa ja rasistista väkivaltaa. Jitlina höystää peliä kuvailemalla työntekijöiden kohtaamia tilanteita. Tämä on ensiarvoisen tärkeää, jotta voimme ymmärtää maahanmuuttaneita ja ympäristöä, jossa he toimivat.

– Pelin loputtua ryhmäläisiä kiinnostaa, millaisia ovat olleet pelitilanteet Venäjällä. Jitlina kertoo, että lautapeliä on pelattu kouluissa lasten kanssa ja aikuisten kesken erilaisissa tilanteissa. Peli toimii keskustelun herättäjänä. Vaikka monet venäläiset tietävät keskiaasialaisista työntekijöistä yleisesti, peli voi antaa uusia oivalluksia, koska se käsittelee aihetta maahanmuuttajan näkökulmasta käsin.

– Joanna Sandell tiedustelee, tietävätkö pelin pelaajat Venäjällä, että kyseessä on taideteos. Jitlina kertoo, että asia on tuotu esiin, mutta tieto ei ole hänen mielestään välttämättä tärkeä. Peli on taidetta, mutta sillä on opetukselliset tavoitteet. Jitlina kertoo myös, että pelin eräänä tavoiteena on dokumentoida keskiaasialaisten työperäisten maahanmuuttajien tilannetta vuonna 2011.

Sandell kertoo, että monet taiteilijat ovat siirtyneet taiteesta opetukselliseen työhön, koska taiteilijan asema on taloudellisesti heikko ja koska heidän mielestään taidemaailman rakenteet eivät toimi. He käyttävät taidetta keinona opetuksessa, mutta erkaantuvat taidemaailmasta.

– Russia, Land of Opportunity -pelissä korostui sattuma ja hallitsemattomuus. Tällä hetkellä tulevaisuus vaikuttaa yleisesti sattumanvaraiselta ja kaoottiselta. Mikä on residenssien tulevaisuus nykyisessä kulttuuripoliittisessa ilmastossa? Onko se kuin nopan heittämistä? Toisaalta taidetta voi käyttää monin eri tavoin, esimerkiksi juuri opetuksellisiin tarkoituksiin. Jos taiteen tuki ja asema yhteiskunnassa heikkenee, ehkäpä taiteilijoiden tulevaisuus voi olla opetuksellisemmissa tehtävissä.

AVAINSANAT: 

• Leikillisyyden käyttäminen vakavan ja ajankohtaisen asian käsittelyssä
• Ennustamattomuus, sattuman mahdollisuus
• Taide (opetuksellisena) välineenä ja keinona vaikuttaa

DOKUMENTAATIO THE SWANS RYHMÄN TYÖSKENTELYSTÄ SAAREN KARTANON KESÄKAIVOSSA 14.8.2015

Swans (Finnish)
Christine Langinauer (mod. 1)
Tuija Kokkonen (mod. 2)
Anna Kirveennummi (dokumentointi)
Anna Talasniemi
Pia Bartsch
Jouni Jäppinen
Jonimatti Joutsijärvi
Antti Salminen

1.  Pia Bartsch Saaren seireenit ­– toukokuussa 2012
2.  Jonimatti Joutsijärvi (Ohjattua kerhotoimintaa niille joiden sydämissä läikkyy) ilmestymisvuosi 2015 

Kuva: Pirre Naukkarinen

PIA BARTSCH ESITTELEE PROJEKTIN SAAREN SEIREENIT.

Paikkana Saaren kartano, toukokuussa 2012.

Kohteena naiset, jotka ovat poissa työelämästä: Naiset muuttuvat näkymättömäksi iän myötä. Pia halusi kunnianosoituksena heille nostaa esiin näitä ”pieniä ihmisiä” ja tehdä heitä näkyväksi. (”Pienet ihmiset” on prosessin kuluessa noussut, naisten itse itsestään käyttämä ilmaisu.) Pia aloitti projektin koputtamalla ovelta ovelle ja kysymällä haluavatko he tulla tekemään taidetta. No, ei tietenkään. Simo, edellinen kiinteistönhoitaja, sanoi ettei niin voi vaan mennä ovelta ovelle, ainakin pitää pyytää kakkukahveille. Ensin oli myös ajatuksena tehdä projekti yksinäisille, mutta sitten Pia luopui siitä ideasta. Aikaa kului kudontatuvissa, ”istuin salissa”, ainakin 3-4 kertaa pullakahvien kanssa, ja kerroin että haluan tehdä juhlan, ”tulisitteks te juhlaan?”

Mikä tausta-ajatus?

Ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet työhön:

1. dro Rodriquez, teki ja soitti 70-luvulla folkmusiikkia, oli vaatimaton, kirjoitti kantaaottavia lauluja köyhien puolesta. Yritti saada omaa musiikkia myytyä, musiikki ei myynyt, luopui sitten, ”ei minusta tule taiteilijaa”. Siirtyi tavallisiin töihin. Mutta teki työtä juhlan ajatuksella. Pukeutumalla frakkiin.
2. Piaa hoitanut mummo teki työtä antaumuksella, päällään kaunis kotiessu, nailonkotimekko.
3. Marie von Ebner-Eschenback, teki työtä köyhien puolesta, kulttuurin, taiteen ja tieteen puolesta ajatuksella: ihminen ei ole yksin, toimii yhteydessä muihin.
4. Jean Liedloff, eli Venezuelan sademetsissä alkeellisissa oloissa. Teki työtä ajatuksella: ihminen menetti alkeellisen onnentunteen silloin, kun hän alkoi kysyä elämisen tarkoituksesta ja luopui animaalisesta olemisesta tässä ja nyt.

Työ käynnistyy

”Sitten tavoitin ne naiset.”

Halusin 13 naista, ei vain 12 ja paha haltijatar. Mutta aina tuntui puuttuvan joku. Kunnes sitten tuli viimeinen. (Työn esittelyä.) Taustalla on ajatus, jonka mukaan ihmiset puhuvat ihan eri tavalla, kun he tekevät jotain käsin. Käsin tekemällä puhe pulppuaa eri tavalla, intiimimmin.

Työpajoissa tehtiin applikaatioita ja silkkimekkoja: niissä on voimakas väri, paljon tunnelatauksia. Applikaatio on sydämen paikalla: se asia tai ihminen, joka asuu heidän sydämessään. (Mm. yksi aviomies. Kissa. Äiti. Lapsenlapset.) Puhuminen siitä, kuka asuu sydämessä, oli oleellinen prosessin ja tutustumisen kannalta. Ompelija teki puvut esitystä varten. Hiuksiin tehtiin koristeita naisten toiveesta. Yhdellä oli anopin hattu 40-luvulta. Pia haastatteli heitä paljon – usein, pitkiä haastatteluja.

Pitkät haastatteluversiot tiivistettiin neljäsivuisiksi avoimien ovien päivässä esitettäviksi. Punainen matto, valkoiset pöydät, symboliset värit. Jokainen käveli erikseen punaista mattoa pitkin sillä aikaa, kun Pia luki kävelijän elämästä tehtyä tiivistelmää. Tuttavat ja sukulaiset ympärillä kuuntelivat ja kuulivat myös sellaisiakin ajatuksia, mitä naiset eivät olisi puhuneet muiden kanssa. Toisille oli tutumpi tilanne kävellä, jotkut eivät koskaan olleet huomion keskipisteenä. Timo Juhani Kyllönen soitti esityksen aikana haitaria – hän osaa myös viheltää kuin lintu.

Naisten kanssa puhuttiin street art -menetelmistä. He halusivat jotain pysyvämpää ja haluisivat tehdä työtä kukkien kanssa. Keskusteltiin mihin istutetaan kukkia. Kahvipannuihin, ehdotti Pia. Käsilaukkuihin, ehdotti joku toinen. Ystävät, tutut tai sukulaiset tulivat mukaan parina istuttamaan. Laukun tarina kerrottiin samalla nuoremmille ja se kirjoitettiin ylös. Otettiin valokuva, missä oli kukkalaukku ja ystävä ja he itse. Käsilaukut ripustettiin yhdessä pesutuvan seinään ja otettiin kuva kaikista yhdessä. Kukkalaukut on nyt muutamana vuonna ripustettu aina uudestaan pesutuvan seinään. (Pian on hoitanut ripustamisen.) 

Kysymyksiä ja keskustelua:

Naisten työ ollut fyysisesti rankkaa. Tuntuu tosi kaukaiselta kaupunkilaiselle. Miten sukulaiset ja tuttavat reagoivat? Pia kertoo, että mukaan tuli aika paljon uutta asiaa, mm. nöyryytystä, jota joutui prosessoimaan. Työpaikkakiusaamista jne. Naisilla oli joskus huono itsetunto. Myöhemmin kävi ilmi, että joku saattoi kokea tilanteen noloksi. Mutta kuitenkin piti projektia tosi hyvänä.

Pia: tosi hyvä on se, että yhteisötaiteilija on jatkossakin lähellä ja mukana. Tämä projekti oli myös elämänystävyyden alku.

Prosessiin liittyi paljon erilaisia tarinoita, jotka eivät kaikki liittyneet yhteen – sydän, tarina, laukku, menivät eri suuntiin. Sydän oli puvussa mukana, mutta taustalla olevien tarinoiden ei välttämättä edes tarvinnut avautua yleisölle. Kyseessä oli ”ehkä enemmän inside-juttu”.

Kysymys: Oletko tarkastellut miten se vaikutti heidän elämäänsä?

Osallistujia haastateltiin Pian tulevan yhteisötaiteeseen liittyvän kirjan yhteydessä. Tuli esille, että työskentely seireenien parissa on vaikuttanut heidän yhdessäoloonsa.

Haastattelussa ilmeni, että osa tunsi muut ulkonäöltä, mutta intensiivinen yhdessäolo edesauttoi ihan uuden kuvan saamiseen ihmisestä, joka on ollut mukana. Entä miten otetaan taidetta ja kulttuuria mukaan. Nyt jotkut ovat olleet mukana koko ajan, kun on tarjolla paikallisesti taidetta ja konsertteja. Aiemmin ajattelivat esim. että ”toi nykytaide tuolla ylhäällä ei ole meille”  – nykytaide on niille siellä ylhäällä”. Pia on tehnyt näyttelymatkoja Tukholmaan ym. paikkoihin naisten kanssa.

Mistä olivat kotoisin? Kaksi Askaisista ja muut täältä Mietoisista. Avauksia mm. siitä, mitä on käsityö ja käsityö taidekontekstissa.  He tutustuivat yhdessä yhteisötaiteen keinoin toteutettuun käsityönäyttelyyn, Anna-Maija Aarraksen kuratoima näyttely WAM:issa.

Miten muu yhteisö suhtautuu naisiin – tiedon kautta vaikuttaminen – onko vaikutuksia. Pia: Vaikea sanoa.

Pia työskenteli myöhemmin myös miesten kanssa, joiden nimeksi tuli Siniset enkelit. Taustana miehillä oli maatalouskonetehdas Juko, joka suljetaan. Miehillä enkelinsiivet ja ikää 50 +. Se oli hyvä kokemus. Miesten kanssa puhuttiin töistä. ”Ne muut olivat kateellisia. Siitä ne saavat kun eivät uskaltanut.” Miehet kokevat tekemisen turvallisena ja mieli on auki.

Miten mediajulkisuus vaikutti?

Se julkisuus, mitä Saaren kartano tuottaa sisäpuolelta, teoksen kannalta, presentaatioilla, Pia: kerran oli yksi osallistujista mukana kertomassa tekemisistään.

Luulen, että se vaikuttaa yhteisöön. Luoda uusia identifioimisen mahdollisuuksia, kun ihmisten työpaikat menee alta eikä ole enää ryhmää joihin kokevat kuuluvansa. Syntyy ryhmäidentiteetti, jossa tuntee että kuuluu johonkin. Identiteetti taiteen kautta.

Kasvaa ryhmiä, joihin kuulut ja joihin koet kuuluvasi.

Kaivataan perusteellisempaa tutkimusta siitä miten yhteisötaiteen projektit vaikuttavat. Käsillä ajattelemisessa on jotain tosi merkityksellistä. Se on nopein tapa luoda yhdessä jaettua merkityksellistä elämää. Taidon ja taiteen rajapinta on keskeinen. Ihmiset avautuvat, kun tehdään käsillä. Puhutaan puhumisen vuoksi / taideobjekti ja kokeva subjekti – erilaisia suhteita, yleisön tekijän ja taiteen tekijän välillä ja tekemisen arkisiakin tapoja. Taidollisuus laajemminkin, miten kulkee reitti taiteen ja taidollisuuden suhteisiin. Puhetta kudontahuoneesta ja siitä mikroyhteisöstä, joka rakentuu taidon harjoittamisen ympäriltä.

”Osa sanoi, mulla on niin perunasormet etten osaa.”

Puhuminen yksin voi olla eräänlaista ”itsetyydytystä” – kun taas tekeminen on ongelmien ratkaisemisen kautta etenemistä. Tekeminen on toisenlaista – aina joku joka sanoo ”mää voin näyttää miten se tehdään”. Projektit, joissa ei tehdä yhdessä, jäävät pinnalliseksi. Tekemisessä ihmiset ovat eri tavalla läsnä kuin vain puhuessaan. Se on turvallinen paikka epäonnistua.

Projektin epäonnistuminen – milloin se tulee? Onko sellaista?

Ideoista putoaa pois 95 % – se ei ole epäonnistumista vaan asia muokkautuu osallistujien mukaan.

Miten ajatus teoksesta syntyi? Onko ollut mielessä aikaisemmin. Seudun naiset?

Pia: Ideoita, eivät koskaan toteudu. Sydämestä kasvaminen. Idea, saksankielinen lause, voisi olla yhdistävä tekijä teoksessa jota tekee. Kuulua johonkin on yhdistävä juttu. Karjalasta Suomeen tulleiden asioitakin keskusteltiin yhdessä. Nyt Immosen statusten kautta tekisi mieli semmoiseenkin ampiaisen pesään laittaa itsensä… (näyttää sormella miten)

Ihmiset kasvavat yhteisöihin ja koko ajan tapahtuu migraatiota, yhteisöjä hajoaa koko ajan. Juttu on siinä mitä prosessin aikana tapahtuu. Prosessi jatkuu. Tunteet, mitä siellä on. Projekti joka jatkuu. Pia menee paikallisyhteisöön, paikallisyhteisössä on x määrä ihmisiä, ihmiset menevät koteihin, Saaren kartano muuttuu, keskusteluissa leviää ajatus Saaren kartanosta ja sen prosesseista edelleen. Se on kuin kytkentäkaavio tai rihmasto. Keskustelua rihmaston ideasta.

Mynämäen Seudun Työttömistä tulee 3–4 osallistujaa kaikkiin tilaisuuksiin, mistä se kertoo? Projekti tehtiin 2–3 vuotta sitten. Lähtöajatus oli, että työttömillä on aikaa kun projekti piti saada kahdessa viikossa valmiiksi. Ihmisten toiminnasta erilaisissa kohtaamisissa on koko ajan näyttöä: se havainnollistaa hyvin, miten tapahtuu toiminnaksi tuleminen. (Pia kertoo esimerkin pankkikortin häviämisestä ja saamastaan avusta.)

Rihmasto leviää, leviäminen jatkuisi koko ajan. Etiikan kysymys: Pia on hoitanut keskustelua ja näkyväksi tulemisen jälkihoitoa. Onko tullut mieleen kehystetympää jatkoa työlle? Naiset jatkuu täällä. Keskustella. Reflektoida. Uusia ihmisiä pitäisi saada. Kari Tykkyläinen: You Tubessa suohiihtoa naisten kanssa. Naiset vähissä pukeissa.

Jatkoa seurasi työttömien kanssa toisessa hankkeessa, joka oli animaatio: eka työssä ei halunneet olla tunnistettavia. He esiintyvät naamarin ja pahvinukkien kanssa. Toisessa leffassa he olivat ihan omana persoonanaan mukana kameran edessä.

Miten yhteisö vaikuttaa residenssiin ja Pian itseensä? Intensiivistä, ja on aina se vaara, että kaikkea tulee liikaa. Etiikassa, moraalissa, miten paljon vaikuttaa? Saareen? Esitykset vaikuttaneet residenssitaiteilijoihin, jotka ovat kuulleet Pian esittävän töidensä tuloksia.

Residenssitaiteilijat – taiteilijoiden elämässä paikallisuus jää ohueksi – ovat kuin laskuvarjotaiteilijoita. Tilanne on toinen Pialla, koska Pia jää tänne. Paikkaerityisen kohteen taiteilijat – ovat hetken, lähtevät pois, lennätetään pois. Taiteilijoiden suhtautuminen voi kertoa myös kosketuksen ja suhteen (tiedon) puuttumisesta: Tulen tänne ja näytän teille yhteyden luontoon kahdessa viikossa.

Huonoja vaikutuksia? Aina voi tehdä virheitä, mutta jos on mahdollisuus tehdä samojen ihmisten kanssa, ei kaikkea tarvitse aloittaa aina alusta. Kohtaamista edellyttäviä tilanteita on paljon. Pia kokee, että epämääräiset työt eivät ole yhteisötaiteellisia: eivät myöskään sellaiset missä yhteisö on orjana, oppilaana, jonkun keinotekoisesti aktivoimana, Piaa itseäänkin hävettää myöhemmin jotkut asiat. Voiko epäonnistumisista oppia? Voi.

Huonot yhteisöt, joita pitää purkaa, tuhota tai heikentää. Onko sellaisia?

Ennakkoluuloihin ei auta mikään muu kuin kohtaaminen.

Pia on myös kohtaamisen ammattilainen, joka kohtaa taiteilijoita. Miten heidän kanssaan kohtaaminen ja heidän kohtauttaminen ryhmäksi tapahtuu? – Pia: vaihtelevasti. Surujen talossa. Kivimakasiinissa. Kivimakasiini kysyi voisiko sinne laittaa jotain ja Pia keksi laittaa sinne töitä yhdessä ryhmän kanssa.

Millaisissa rooleissa Pia toimii? Ongelma, johon Pialta haetaan ratkaisua? Vai – tuu hengailemaan meidän kanssa, tuu tekemään meidän kanssa jotain turhaa. Trouble shouter?

Paikallisten kiinnostuneiden kanssa­ ­– aktiivisesti toimivien kanssa, spreading, on laitettu jo To do -listalle. Mutta opettajat, kirjastot, ym. jättävät helposti Pian yksin tekemään ja häipyvät tekemään omiaan. Yhteisö käyttää hyväksi taiteilijaa? Ne on sellaisia projekteja, missä ei pääse yhteisön kanssa mihinkään, koska siinä on liian vähän aikaa. Yhtäkkiä yhteisö on poissa.

Ja toinen: Kouluissa on omat säännöt. Sekin estää – koululaiset – heillä on niin paljon tarjontaa, teen mieluummin aikuisten kanssa. Voi olla yksi tunti kuvaamataidossa on liian vähän. Aina tapahtuu tietenkin jotain (susi-projekti).

Yhteisötaiteesta usein siloiteltu kuva esityksissä – epäonnistumisen kokemukset ovat kiinnostavia ja tärkeitä.

Rihmasto, näkymätön. Mykologia – paikkoja, tiettyjä, pitkäikäisiä.

Kuva: Pirre Naukkarinen

JONIMATTI JOUTSIJÄRVI OHJATTUA KERHOTOIMINTAA NIILLE JOIDEN SYDÄMISSÄ LÄIKKYY

Jonimatti lukee tekstin.

Kaikista sanoista ei voi päätellä, kuka ne tarkalleen ottaen on ilmaan lausunut, mutta pääosin sanojana on ollut Jonimatti, silloin kun ei muuta ilmoiteta. Kysymykset tulevat ryhmän jäseniltä.

Teoksen suhde paikkaan?

Työstöprosessi?

Jonimatti teki runoihin jonkin verran muutoksia Saaressa – muuten teos syntyi kuitenkin jo aikaisemmin. Esimerkiksi jos runon sävynä väärä tunne – ”pateettisuutta ei haluttu viemään huomiota oleellisilta asioilta”.

Runon kuuleminen –

Jos en tunne muotoani, muutun, 

Jos tunnen muotoni, se muuttuu

Erilaisia nostoja ja tulkintoja:

Muutoksen teksti, koko ajan muuttumassa.

Veistämättömyys on potentiaalisuutta ja sellaisenaan kiehtovaa.

Migraation valuma-alue: valtava määrä laskeutuneita eläimiä, asioita, kasveja – –

Valuma-alueen käsite: Paikka johon jotain kertyy, koska on alempana kuin muut, sinne virtaa vesi

Kysymyksiä Jonimatille: Miten residenssiaika vaikutti kirjoittamiseen? Miten miellät paikan ja alueen suhteen kirjoittamiseen? Suhde on suora ja konkreettinen. Esimerkiksi hälyisessä ja sosiaalisessa ympäristössä paremmin kuin yksityisessä kirjoitushuoneessa. On hienoa, että voi lukea jollekin avoimelle yleisölle. Esimerkiksi runo ”Tutkassa näkymätön syke”, on luettu täällä viime syksynä. Oli tärkeätä voida testata miten runo toimii. Pieni yleisö ja intiimi tilanne. Lukeminen on hyvä peili kirjoittamiselle. Ääneen lukeminen jollekin yleisölle niin, että työ on kesken, mutta niin valmis, että sen voi jakaa. Silloin mahdollisia väärinymmärryksiä aiheuttavia kohtia voi vielä korjata. Esimerkiksi tuo runo: se alkaa kuvalla tai tilalla, ja joku koki sen voimakkaasti, mutta eri sävyllä kuin mitä tarkoitin. Pystyin vielä tarkentamaan.

Jonimatilla oli täällä hetken työhuone navetalla. Liitutauluseinät. Keskeneräinen romaani oli levällään siellä, ja jotkut kävi siellä huoneessa. Omituinen tapa jakaa sitä, joku selaili sitä vaikka ei ymmärtänyt sanaakaan.

Kaikki vaikutelmat mitä ihminen saa, on yleensä jostain paikasta:

Satavan saarella Turussa kyy söi vaskitsaa. Kävelijä, kyy ja vaskitsa sattuu samaan paikkaan.

Paikka: Musta toimistotuoli, jossa istuin niin paljon, että se alkoi keikkua.

Jos vaihtaa paikkaa, teksti muuttuu heti?

Jonimatti: kun rannan kivillä luonnonsuojelualueella kirjoitin, häiritsin eläimiä. Mutta ei se haittaa, kuulun mielestäni niiden joukkoon. Havaintoja madosta ja miten mato liikkuu, varovainen tuntoaistilla kulkija. Sekin tulee päätymään yhteen fantasiaromaaniin, jossa on matojakin, muiden muassa.

Työssä erottuu itselle monia eri paikkoja, on Kaarinaa, Turun Satavaa, Vammalaa ja vaikka mitä paikkoja.

Anna: Onko kaikille runoille siellä joku paikka?  Jonimatti: Viimeistään kun editoi, ei ole missään paikassa, paikallisuus katoaa.

Antti: Lukenut teosta sen eri vaiheissa. On tiettyjä teemoja tai topoksia, jotka on tullut lähelle. Veistämättömän puun teema esimerkiksi, joka liittyy taolaiseen ajatukseen siitä, millainen mielen tulee olla, kun se on hyvä. Kiinnostavaa on, että ne on eläimen muotoisia. En saa siitä mitään lopullista tulkintaa ja se on hyvä asia.

Kristillisen mystiikan klassikko (lukee pätkän runosta, tunnistan).

Se on hyvin vaikeaa ennen kuin siihen voi kasvaa – kenenkään puolesta sitä ei voi tehdä.

Tulkinta rajaa sitä miten sitä pitää lukea.

Ryhmätyön idea: Tuija muistuttaa, että meillä ei ole mitään ehdottomia keskustelun teemoja eikä tavoitteita.

Antti: Teokseen kirjoittautuu mukaan ainutkertaisuuksia – silloin siitä ei voi enää kertoa sellaisena kuin se on tapahtunut. Jos runoon on joku suhde, merkityksellinen suhde, siihen muodostuu ainutkertaisuuksien ketjuuntumisia, tiettyydet ovat liikkeessä toisiinsa. Kun lukee uudelleen ja menee teokseen sisään ja sen kuvaamiin paikkoihin, niiden konstellaatio muuttuu eikä niitä enää koe samoina. Paikat ei välttämättä ole kaikkien tulkinnassa aineellisia.

Siinä missä tiede on tekemisissä toistettavien asioiden kanssa, niin hyvin kärjistäen taiteellinen tieto ja taide on tekemisissä ainutkertaisuuksien kanssa. Tieteen ja taiteen paikkojen erilaisuus ei tarkoita etteikö ne voisi kohdata.

Tuija: eikö me kaikki puhuta siitä mistä me ei voida puhua.

Antti: Joistakin asioista on vaikeampi puhua kuin toisista.

Jonimatti: Ainutkertaisten kokemusten aluetta. Tapahtumapaikkaa tälle tapahtumalle, missä kyy syö vaskitsan, mulla on siitä muistikuva siitä havainnosta ja kokemuksesta ja hetkestä, joku käsitys siitä mistä olin tulossa, mutta sitten se pian muuttuu kuvitteluksi. Miten tämä nyt sanotaan, että se ilmaisee sitä mitä haluan? Ainutkertaisuus mikä on saanut kirjoittamaan siiä on johtanut moneen yritelmään saada se jotenkin dokumentoitua, muotoon jotain siitä mitä mä oon ehkä kokenut. Toisaalta, mä oon itse myös unohtanut mitä oon kokenut. Ja kun luen sen uudelleen, saan siitä jonkun tuntuman mitä sillä yritän sanoa. Voin vain toivoa, että joku toinenkin saa siitä jotain merkityksellistä.

Ainutkertaisuus.

Antti: Sun tiettyys ja kulloisuus on mikä siinä puhuu, mutta kirjoittajana ja runoilijana otat vastuun siitä tarkkuudesta. Tarkkuus ei ole sitä että kokisi sen samana, vaan että se voisi moninaistua. Kulloisuus tai tiettyys – jos ne on elossa niin ne voisi moninaistua. Singulaarinen ilmaisu on jotain, mistä ollaan vastuussa, siitä että se on riittävän tarkka, tietty, voi sarjoittua, moninaistua. Täsmällinen, tarkka, pelkkä. Mutta meillä on Jonimatin kanssa pitkä puhehistoria, me ollaan jauhettu näitä sanoja (samoja?) 15 vuotta ehkä. Voi luottaa, että se jatkaa elämäänsä moninaistumalla arvaamattomilla tavoilla.

Jonimatti: Vaskitsa -esimerkki kertoo migraation valuma-alueesta. Valtava määrä asioita on laskeutunut. Sanat on vaihdettavissa ne voi tarttua, kaksi melkein samanlaista kohtaa. Muoto ja muodottomuus, kaksi vaihtoehtoa. Esimerkiksi sivulla 12 ja 13 ja myös sivulla 90 ja 91 on samat tekstit eri versioina. On paitsi teksti myöskin laulu. (lukee, laulaa)

Vaihdettavuus? Vaihdettavuus olemassa, mutta vaihdettavuuden tapa, syy – eri teksti ja – jos paikka tai tila on voimakas tai merkityksellinen ratkeamattomalla tavalla – ei ole korjattavissa, korvattavissa. Esikäsitteellinen puoli – on jotain, mikä on rikki, jokaisessa merkityskellistetyssä paikassa, on aina jotain rikki. Rikkinäisyyttä ei voi vaihtaa mihinkään.

Juha: Helvi Hämäläisen tekstit mielessä tästä paikasta, missä nyt istumme. Nämä puut. Hämäläinen kirjoittaa miten kirjoittaa niin kuin puu luo lehtensä. Se tapahtuu, lehdet putoaa. Kun taideteos on valmis, se on ohi, ei pysty lukemaan.

Keskustelua ajasta ja taiteesta ja aikataiteesta. Esitys menee ohi – ja sitten ollaan sen muiston kanssa tekemisessä. (Kiehtovaa. Aika ja alaspäin painuminen. Fossiilit. Näitä muistan itse ajatelleeni tässä, mutta en ottanut muistiinpanoihin mitä sanoin, jos sanoin.)

Mikä jälki siitä jää?

Taolaisuus. Assosiointia. Antti: Tietyt taolaisuuden ajatukset liittyy taolaisiin etsimisien tai herkkyyksien tapoihin. Virtaamisen, taipumisen, muodonmuuttamisen jutut on monen taolaisen klassikon ytimessä – mitä on voima, mitä on intensiteetti?

Mikä on yksinkertainen teksti, mikä on monimutkainen teksti?

Veistämätön puu, jonne pääsee sisään. ”Hirveän hauskaa, että hyönteiset pääsee sisään.”

Muodonmuotokset, taolaisuuteen kuuluva elementti.

Fragmenttien kanssa työskentelty. Ei oo hirveän kaukaa haettua hakea että fragmenteilla ja sirpaleilla on jotain tekemistä.

Hiekanjyvät, nostaa esiin Jouni.

Paikka on maailmansirpale jotenkin. Vähintäänkin pari eri suuntaa.

Luonnon merkitys, kaupungin, maaseudun? Jonimatti: Metsässä olen kiusallisen vähän, kaupungeissa yllättävän paljon, maaseudulla satunnaisesti. Mulla on se kyky löytää jättömaa. Ei ole tarkkarajaista. Lyhyen kävelymatkan päässä majapaikasta.

Jonimatti: Olen iloinen siitä, että teksti on niin avoin, että siellä on tilaa ihmisen kokemuksille.

Tekstillä on monet juuret niin monenlaisissa ajoissa, segmenttejä. Intiimeille alueille meneviä tulkintoja. Välttää tekemästä. Koska ne kaventavat tapoja, joilla ihmiset voivat lukea tekstiä.

Vaikuttaako ihmisten kokemukset lukemisen tavoista jotenkin

Jonimatti tekee havaintoja ihmisten olemassaolosta lukemisen hetkellä. Ei tietoa miten liittyy tekstiin tai miten ääneen. Palaan omiin teksteihin eräällä tavalla narsistisestikin – ”mitä mä olinkaan tehnyt tai kuka mä luulinkaan olevani”. Avoin tekstimaailma. Mutta keskimäärin: ei vaikuta.

Muistamiseen ja muistojen ylläpitämiseen liittyvä hämmennys, mitä se ihmisessä aiheuttaa?

Puiden juuret, muistin, että viime viikolla muistin. Muuttunut erilaiseksi jo. Alitajunnalle voi kirjoittaa. Juuret, joista en ole puhunut, mutta ne on siellä, joten ehkä ne juuret puhuttelee lukijaa maanalaisesti. Fantasioin. Romanttinen käsitys taiteilijasta kanavana jollekin muulle? Kyse on jonkin muun ilmenemisestä. Itse yhtenä viemärinputkena.

Paikat ei-inhimillisiä, velkaa muulle, ei pitäisi liian ihmiskeskeisesti lähestyä paikkoja. Erilaisten eläinten ja ilmiöiden laskeutumispaikka.

DOKUMENTAATIO THE GEESE RYHMÄN TYÖSKENTELYSTÄ SAAREN KARTANON KESÄKAIVOSSA 14.8.2015

The Geese

Taru Elfving (mod. 2)
Sabine Meister
Kalle Hamm
Dzamil Kamanger
Greie Antye
Hanna Nurminen
Maria Valkama
Silja Pasila (dokumentointi)

Antye Greie: Sound of Hailuoto

Keskustelun kohteena oli äänitaiteilija Antye Greien teos Sound of Hailuoto. Teos on tabletille tai matkapuhelimelle ladattavissa oleva ilmainen äänisovellus. Taiteilijan sanoin se on ”community matter”. Teos on yhteisöllinen ja viestivä projekti, joka puhuu maailmalle; se tuo Hailuodon äänimaiseman vaikka keskelle New Yorkia. Teosta ja sen valmistumisprosessia luonnehtivat osallistavuus ja kasvatuksellinen elementti. Olennaisia ovat kuuntelemiseen ja identiteettiin liittyvät teemat.

Sound of Hailuoto perustuu lasten ideoihin. Teos on luonteeltaan osallistava, se on toteutettu yhteistyössä 25:n lapsen kanssa. Heidän ajatuksiinsa perustuu se, että teos kuvaa Hailuodon saarta. Prosessin aikana lapsille myös kerrottiin tekniikoista sovelluksen kehittämisen taustalla, esimerkiksi graafisesta suunnittelusta, pelisuunnittelusta ja koodaamisesta. Lopulliseen sovellukseen Greie piirsi saaren ja lapset nauhoittivat ääniä ympäristöstään. Sovelluksessa kuuluvat esimerkiksi koulun kello, meri ja linnut.

Teoksessa taide toimii voimaannuttamiskeinona ja se saa kasvatuksellisia merkityksiä. Sound of Hailuoto lisäsi lasten tietoisuutta paikasta ja opetti tarkkailua. Teoksessa olennaista on paikan ja ympäristön luomat merkitykset: oman paikkansa rakastaminen sekä luottamuksen rakentaminen paikkaan.

Teoksessa yhdistyvät luonto ja teknologia. Yhteys ympäristöön tuotetaan teknologian kautta. Teknologian myötä painottuvat myös kasvatukselliset merkitykset. Lapset käyttävät teknologiaa paljon, mutta heillä ei ole tietoa, mihin se perustuu. Kouluissa ei opeteta, mitä internetin takana on. Sovelluksen valmistusprosessi teki teknologiaa ja sen taustoja tutuksi lapsille.

Teoksessa media on median sisällä. Sovellus välittää ääntä, äänet välittävät mielikuvia. Äänet luovat yhteyksiä. Myös ääni kutoo asioita yhteen. Ääni voi jatkua ikuisesti, materia toimii sen välittäjänä. Lisäksi teoksen visuaalinen puoli, saari, assosioituu yhteyksiin; se on meren kautta kytköksissä moneen paikkaan.

Äänien tuottamat yhteydet kytkeytyvät kokemuksiin, esimerkiksi ihmisiin ja paikkoihin. Äänet tuottavat jokaiselle mielikuvia ja assosiaatioita paikasta riippumatta, ne ovat globaaleja. Tässä mielessä teos on yleismaailmallinen. Samalla äänet kuitenkin aktivoivat tunteita, joka tekee niiden kokemisesta äärimmäisen henkilökohtaista. Ääniin yhdistyvät muistot ovat henkilökohtaisia. Äänillä on suuri merkitys alitajuntaan.

Sovellus saa lapset keskittymään elinympäristöönsä; se tuo myös uusia tasoja heidän jokapäiväiseen ympäristöönsä. Teoksen valmistumisprosessi oli pitkä aika lapsille, mikä tarkoitti todellista kohtaamista ja pitkäaikaista panostusta. Vaatii aikaa luoda side lapsiin, se vaatii paljon myös taiteilijalta.

Äänet ja internet nostavat esiin kysymyksiä globaalista. Tekeekö internet mahdolliseksi sen, että kaikki on nykyään saatavilla, paikasta riippumatta? Internet kutoo yhteyksiä, ja suo siten väyliä ja vuorovaikutuskeinoja heillekin, jotka muuten ovat eristyksissä. Ongelma kuitenkin on, ettei internet ole saatavilla kaikkialla, tai jokaiselle. Paikka tai osaaminen voivat rajoittaa sen käyttöä. Entä miten internet kytkeytyy paikallisuuteen? Miten se vaikuttaa siihen, kuinka lapset käsittävät sen, missä ovat? Tuottaako internet käsityksen paikasta, ja millaisesta paikasta? Onko kaikki yhtä julkista tilaa?

Lapsille ei juuri opeteta kouluissa teknologiaa ja internetin käyttöä, mutta he hallitsevat ne silti aikuisia paremmin. Pitäisi kuitenkin löytää uusia keinoja ja metodeja, joilla kyettäisiin käsittelemään ja ymmärtämään informaatiota, jota tulee koko ajan lisää. Muuten todellisuus ei pysy digitaalisen maailman perässä. Esimerkiksi tietokonepelit voivat vaikuttaa todellisuuden käsittämiseen, jolloin elämä ymmärretään pelinä. Ohjelmistot ja tietokonepelit vaikuttavat käyttäytymiseen, vaikka suunta kulkee myös reaalimaailmasta digitaaliseen maailmaan. Millaisia moraaliin liittyviä kysymyksiä digitaalisen maailman ja reaalimaailman välisestä suhteesta herää? Täytyisi löytää yhteys ja balanssi näiden kahden maailman välillä.