”Lähtökohtasesti hienoo” – muistilista tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyöprojekteihin

Mitä tutkijoiden ja taiteentekijöiden yhteisprojekteissa kannattaa huomioida, jotta yhteistyö onnistuisi mahdollisimman hyvin? Puhekupla-työryhmän Sanna Ryynänen, Pinja Hahtola, Niina Hosiasluoma, Emma Nortio, Jenni Urpilainen ja Sirkku Varjonen kokosivat tieteen ja taiteen monialaisesta yhteistyöstä oppimiaan asioita listaksi. Ryhmä on järjestänyt esimerkiksi lähiöbaareissa tapahtumia, jotka ovat koonneet maahanmuuttoaiheen ympärille harvoin toisiaan kohtaavia ihmisryhmiä ja näkökulmia.

”Lähtökohtasesti se on tosi hienoo, osapuolet täydentää toisiaan, syntyy jotain uutta ja kaikki hyvä vaan kasaantuu, että näin kannattaa tehdä, mut sitte se ei ookaan käytännös yhtään yksinkertaista.” Lainaus on yhteiskuntatieteen tutkijoiden ja esittävän taiteen ammattilaisten muodostaman Puhekupla-työryhmän tapaamisesta, jossa pohdimme omia kokemuksiamme tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyöstä.

Tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyön merkityksellisyydestä puhutaan paljon ja yhteistyöhön myös aktiivisesti kannustetaan. Koneen Säätiön rahoitushaut ovat tästä yksi esimerkki. Yhteistyön onnistumisen edellytyksiä ja sudenkuoppia reflektoidaan kuitenkin suorastaan hämmästyttävän vähän – siitä huolimatta, että erilaisista ajatteluperinteistä ja työskentelykulttuureista kumpuavat oivallukset ja innostukset mutta myös moninaiset törmäykset ovat varmasti tuttuja kaikille monialaista yhteistyötä tekeville.

Tässä tekstissä käymme Puhekupla-kokemustemme pohjalta läpi sitä, mitä tutkijoiden ja taiteentekijöiden yhteisprojekteissa kannattaa pohtia ja huomioida, jotta yhdessä työskentely onnistuisi mahdollisimman hyvin. Ryhdyimme tähän kirjoituspuuhaan siksi, että omien kokemustemme perusteella monialainen yhteistyö on parhaimmillaan mitä antoisinta mutta ei ongelmatonta. Tutkijoiden ja taiteentekijöiden yhteistyö ei myöskään tuota automaattisesti jotain erityistä, ja siksikin sen syitä ja merkityksiä on tärkeää pysähtyä reflektoimaan. Moni esittämistämme suosituksista saattaa kuulostaa itsestään selvältä, mutta kokemuksemme mukaan tekeminen saattaa viedä mukanaan niin, että pysähtyminen aivan peruskysymystenkin ääreen unohtuu. Kokoamamme ajatukset ovat siis ennen kaikkea kutsu pysähtyä projektin perusteiden äärelle ja käyttää aikaa niiden pohtimiseen.

Olemme laatineet tekstin käytännönläheisten kysymysten ja ehdotusten muotoon. Lista on syntynyt reflektoidessamme omaa Puhekupla-työskentelyämme, eli yhteiskuntatieteilijöiden ja esittävän taiteen ammattilaisten yhteistyötä. Esitetyt huomiot pätevät myös laajemmin monialaisiin projekteihin, joissa yhdistellään tutkimusta ja taidetta. Samalla on tärkeää todeta, että tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyöstä on lopulta vaikeaa sanoa mitään yleispätevää. Siinä missä tutkijat ja taiteilijat ovat saattaneet koulutuksensa ja työskentely-ympäristöjensä myötä sosiaalistua toisistaan eroaviin työkäytäntöihin, samoista syistä myös tutkijat saattavat olla keskenään hyvinkin erilaisia ajattelu- ja työskentelytavoiltaan, samoin taiteilijat.

Tutkijat ja taiteilijat tai tiede ja taide -jaottelut eivät ole itsessäänkään ongelmattomia vaan vaativat aina yhteistä pohdintaa ja määrittelyä. Sen vuoksi ehdotamme yhteistyön perustavanlaatuiseksi lähtökohdaksi ja läpileikkaavaksi periaatteeksi sen, että mitään ei tulisi pitää itsestään selvänä eikä mitään automaattisesti olettaa. Tämä pätee ryhmätyössä ja yhteistyöprojekteissa toki aina, mutta erityisen keskeistä se on silloin, kun tehdään monialaista yhteistyötä. Monesti päädytään aika yksioikoisesti olettamaan esimerkiksi aikaisempien kokemusten perusteella, että yhteistyökumppani on tietynlainen ja toimii tietyllä tavalla, koska on tutkija tai taiteilija. Itsestäänselvyydet voi ohittaa muistamalla yksinkertaisen periaatteen: Muistakaa keskustella ja kysyä aivan kaikesta, älkää arvelko.

Omien kokemustemme perustella erityisen keskeisiä reflektioaiheita ovat seuraavat:

1. Mistä juuri tässä projektissa puhutaan, kun puhutaan tutkimuksesta ja taiteesta? 

Tutkimusta ja taidetta on monenlaista. Kun tutkijat ja taiteilijat ryhtyvät tekemään yhteistyötä, on hyvä pohtia aivan aluksi sitä, minkälaisesta tutkimuksesta ja taiteesta juuri tässä projektissa on kyse tai minkälaista tutkimuksellista ja taiteellista otetta tavoitellaan. Entä minkälaisia oletuksia ja odotuksia liittyy projektin ja sen tuotosten laatuun? Mitä hyvä tutkimus ja taide juuri tässä yhteydessä tarkoittavat? Minkälaisiin maailmankuvallisiin taustaoletuksiin yhdessä kiinnitytään ja sitoudutaan? Kannattaa unohtaa yksioikoiset oletukset siitä, millaista tutkijan tai taiteilijan työ on ja keskittyä siihen, mitä yksittäinen tutkija tai taiteilija juuri tähän projektiin haluaa tuoda.

2. Mitkä ovat tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyön syyt ja tavoitteet?  

Projektin tavoitteita on hyvä pohtia tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyön näkökulmasta: Miksi juuri tässä projektissa yhdistetään tiedettä ja taidetta? Mitä yhteistyöllä tavoitellaan? Minkälaisia toiveita ja odotuksia tutkijoilla on taiteilijoita kohtaan ja toisinpäin? Mistä ja miten synergia voisi parhaiten muodostua? Miten kukin voi parhaiten hyödyntää omaa osaamistaan? Minkälaisia lopputuloksia kohti kuljetaan? Näihin kysymyksiin on ollut pakko vastata ainakin osin jo rahoitusta hakiessa. Sen vuoksi niihin palaaminen saattaa helposti unohtua itse projektia aloiteltaessa. Yhteistyön syihin ja tavoitteisiin palaaminen varmistaa sen, että kaikki mukanaolijat ovat samalla kartalla siitä, mitä halutaan ja tavoitellaan.

3. Minkälaiseen suhteeseen tutkimus ja taide projektissa asettuvat?

Tutkijat ja taiteilijat voivat tehdä yhteistyötä hyvin monin tavoin. Sen vuoksi on hyvä erikseen selventää, mistä juuri tässä projektissa on kyse. Tavoitteena voi olla jonkinlainen tutkimuksen ja taiteen hybridi, jolloin ei mennä sen paremmin tutkimus kuin taide edellä vaan pyritään tekemään monialaista yhteistyötä mahdollisimman tasapainoisesti ja ehkä jotain kokonaan uutta luoden. Joissakin projekteissa painopiste puolestaan asettuu selkeästi joko tutkimukseen tai taiteeseen. Taide voi esimerkiksi toimia tutkimustiedon tuottamisen apuna, tai tutkimus voi tuoda sisältöä taiteelliseen projektiin. Tutkimuksen ja taiteen keskinäinen asema ja ”vetovastuu” voivat tietenkin myös vaihdella projektin kuluessa. Miten yhteistyötä tehdäänkään, tärkeintä on, että asetelmaa pohditaan yhdessä ja että siitä muodostuu yhteinen näkemys.

4. Kenelle ja keiden kanssa projektia teemme? 

Oman työryhmän lisäksi tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyöprojekteihin liittyy tyypillisesti joukko kanssatekijöitä ja yleisöjä. Ne saattavat olla hyvin toisenlaisia kuin mihin on omalla työkentällä tieteen tai taiteen parissa tottunut. Ne myös saattavat tuoda näkyviin eroja tieteen- ja taiteentekijöiden tekemisen tavoissa, tottumuksissa ja tavoitteissa. Erityisesti esittävän taiteen ammattilaisille yleisöt ovat tekemisen keskiössä. Voisi jopa sanoa, että ilman yleisöjä esittävä taide ei toteudu. Tutkijatkin esiintyvät usein asiantuntijatilaisuuksissa ja kirjoittavat tietenkin tiedeyhteisölle, mutta nämä yleisöt jäävät helposti melko etäisiksi ja abstrakteiksi.

Yhteistyöprojektien tavoiteltavien yleisöjen (tai yhteisöllisissä projekteissa kanssatoimijoiden) luonnetta on hyvä pysähtyä erikseen pohtimaan esimerkiksi siitä näkökulmasta, minkälaista erityistä ja kenties itselle uudenlaista otetta tai osaamista heille esiintyminen tai heidän kanssaan toimiminen edellyttää. On myös tärkeää pohtia, millaista suhdetta tai vuorovaikutusta yleisöön pyritään rakentamaan ja mitä sillä tavoitellaan. Onko tavoitteena ennemminkin herättää kysymyksiä vai antaa vastauksia? Halutaanko yleisöön vaikuttaa jollain tavoin vai kenties oppia jotain yhdessä?

5. Tunnemmeko toisemme työryhmässä riittävän hyvin?

Yhteistyön onnistumisen olennainen edellytys tietenkin on, että työryhmän jäsenet tuntevat toisensa. Tämän merkitys korostuu aivan erityisesti silloin, kun tekijät tulevat eri toimintaympäristöistä. Työryhmän yhteen hioutumiseen on siis syytä käyttää riittävästi sekä aikaa että vaivaa. Tutustuminen vaatii jotain enemmän kuin vain pintapuoliset esittelyt. Jokaisen olisi hyvä kertoa ainakin jotain omasta taustastaan, esimerkiksi siitä, minkälaisissa työryhmissä on tähän mennessä työskennellyt, millä tavoin on tottunut työskentelemään, miksi on mukana juuri tässä projektissa, ja muuta vastaavaa.

On myös tärkeää säilyttää avoimen utelias suhtautuminen muihin, eli kysyä muiden taustoista ja työskentelytottumuksista, samoin kuin avata ääneen omia ennakko-oletuksiaan – silloin niistä tulee paremmin tietoiseksi myös itse. Tutustumiseen ja tuntemiseen liittyvät myös pohdinnat siitä, missä määrin työskentelyssä halutaan mennä henkilökohtaisen ja omakohtaisen kokemuksellisuuden alueelle. Se saattaa monesti olla taiteilijoille luontaisempaa ja vaatia tutkijoilta hieman enemmän totuttelua ja harjoittelua. Millaista työtapaa haetaankin, luottamuksellinen ilmapiiri mahdollistaa vapaampaa rönsyilyä ja monesti luovempia oivalluksia.

6. Miten haluamme työskennellä yhdessä? Mitä toisiltamme odotamme?  

Yhdessä työskentely edellyttää keskustelua työtavoista sekä keskinäisistä rooleista ja työnjaosta. Nämä ovat kysymyksiä, jotka liittyvät jälleen aivan kaikkeen työryhmätyöskentelyyn mutta jotka saavat monialaisesta yhteistyöstä vielä aivan erityisiä vivahteita. Tutkijat ja taiteilijat ovat saattaneet sosiaalistua hieman erilaisiin (yhteis)työkulttuureihin ja sen vuoksi yhteisistä pelisäännöistä on tärkeää sopia: Onko ryhmällä nimetty vetäjä vai ei? Jos ei, miten työskentely järjestetään? Miten ja millä perusteella asioista päätetään? Tavoitteena on, että työtapa on tietoinen valinta. Sitä voi luonnollisesti myös tarvittaessa muuttaa tai päivittää.

7. Olemmeko muistaneet huomioida sekä ryhmän tutkijoille että taiteilijoille ominaiset työtavat? 

Yksi keskeisimmistä tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyöprojekteihin liittyvistä kysymyksistä koskee työskentelyn orientaatiota. Tutkijat ja taiteilijat ovat saattaneet sosiaalistua ainakin jossain määrin toisistaan eroavaan ammatillisuuteen ja työtapoihin. Kun mukana on sanalliseen ja kirjalliseen ilmaisuun tottuneita tutkijoita, saattaa helposti käydä niin, että tekemisen veturiksi asettuu kuin itsestään käsitevetoiseen puheeseen ja asioiden systemaattiseen sanallistamiseen keskittyvä työtapa. Tällöin esimerkiksi moniaistisuus, kehollisuus ja tunteet, samoin kuin virtaavampi pohdiskelu saattavat jäädä sivurooliin. Tutkijoille tyypillinen asioiden määrittely ja käsitteellistäminen saattavat samalla jopa estää ja lukita asioiden luovempaa työstämistä.

Tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyön mahdollista antoisuutta perustellaan monesti juuri sillä, että se voi tuoda sekä ajatteluun että toimintaan uudenlaista monipuolisuutta. Tämän vuoksi monialaisessa yhteistyössä on syytä sekä tietoisesti tunnistaa monenlaiset ilmaisun tavat että raivata niille tietoisesti tilaa. Samalla on syytä tunnistaa ja purkaa luutuneita ajatusmalleja esimerkiksi siitä, että systemaattinen ja jäsennelty puhe (johon tutkijat monesti työnsä kautta automaattisesti sosiaalistuvat) olisi jotenkin parempaa tai arvokkaampaa kuin impulsiivisemmat, virtaavammat ja vapaammin assosioivat ilmaisun tavat. Monialaisessa yhteistyössä on aivan erityisen tärkeää pitää mielessä se, että nimenomaan erilaiset tavat ajatella ja toimia ovat työskentelyssä vaalittava vahvuus.

8. Onko meillä aikaa myös päämäärättömään yhdessä olemiseen? 

Yhteistyön monipuolisuuden vaaliminen vaatii monesti sitä, että projektissa on riittävästi aikaa vain olla yhdessä ja halua tietoisesti irrottautua (sisäänrakennetuista) tehokkuuden oletuksista. Esimerkiksi hitaasta kuulumisten jakamisesta saattaa versota projektiin jotain olennaista, samoin kuin siitä, että yhdessä vain lillutaan tai höpötellään. Tutkijoiden ja taiteilijoiden uudenlaisia yhteistyön tapoja etsivissä projekteissa ei välttämättä projektia aloitellessa edes tiedetä, mitä tarkalleen ottaen tullaan tekemään. Päämäärätön oleilu voi olla varsin hedelmällistä pohjaa uusien suuntien löytämiselle. (Ks. myös Liisa Tuhkasen blogikirjoitus ”Vailla valmiita vastauksia: huomioita tiede-taideyhteistyöstä”)

9. Pysymmekö kartalla siitä, mitä teemme myös projektin edetessä? 

Projektin kuluessa on tärkeää muistaa pysähtyä säännöllisin väliajoin reflektoimaan työskentelyprosessia kokonaisuudessaan, samoin kuin työtapoja ja työryhmän sisäistä roolitusta. Erityisen tärkeää se on työskentelyssä, jossa ryhmä koostuu eri ammatillisista suunnista tulevista ihmisistä. Mikä olikaan työskentelyn tavoite? Ovatko toiminta ja tekemisen muodot edelleen linjassa sen kanssa? Näiden teemojen keskustelemiseksi voi sopia tietyt ajankohdat ennakkoon, esimerkiksi joka toinen kuukausi. Työskentelytapojen ja suunnan tarkistamiseksi voi hakea sparrausta myös työryhmän ulkopuolelta. Tätä varten projektille voi vaikka koota erillisen ohjausryhmän. Tietoisuus säännöllisin väliajoin toistuvista tsekkauspisteistä voi virittää havainnoimaan toimintaa pitkin matkaa. Työryhmän sisäinen luottamus tuo puolestaan uskallusta puhua vaikeistakin asioista.

10. Huomaammeko myös yhteistyön “sivuvaikutukset”?

Kun työskentelee yhdessä ihmisten kanssa, jotka eivät edusta omaa ammatillista viiteryhmää, oppii oikeastaan väistämättä monenlaista uutta. Uusia oivalluksia tulee muiden työstä, työaloista ja työtavoista mutta myös omasta itsestä ja omasta työstä. Monialainen työskentely voi vahvistaa omaa ammatillista identiteettiä ja tuoda esiin tavallisesti piiloon jääviä osaamisen alueita, mutta se saattaa myös paljastaa ajatusluutumia ja auttaa pääsemään niistä eroon.

 

* * *  

 

Puhekupla on yhteiskuntatieteen tutkijoiden ja esittävän taiteen ammattilaisten tapahtumakonsepti ja tutkimushanke, joka toimi aktiivisesti erityisesti vuosina 2017–2020. Puhekupla-työryhmä on järjestänyt esimerkiksi lähiöbaareissa tapahtumia, jotka ovat koonneet ajankohtaisen ja tulenarankin maahanmuuttoaiheen ympärille harvoin toisiaan kohtaavia ihmisryhmiä ja näkökulmia. Tapahtumien ohjelmaan kuului maahanmuuttoaiheinen esityksellinen visa, jossa on hyödynnetty tutkimustietoa ja osallistavaa teatteria. Visan innoittamana on käyty keskustelua yleisön kanssa. Puhekupla-tilaisuuksien järjestämisen lisäksi hankkeessa on tutkittu tilaisuuksissa syntyvää vuorovaikutusta, osallistavaa teatteria yhteiskunnalliseen keskusteluun kutsujana sekä tutkijoiden ja taiteentekijöiden keskinäistä yhteistyötä.

Koneen Säätiö on rahoittanut Puhekupla-työskentelyä ja siihen liittyvää tutkimusta kahden eri projektin kautta:

• ”Puhekupla: tiede ja taide maahanmuuttokeskustelun kuplia puhkomassa” / Sirkku Varjonen ja työryhmä (2018–2020)
• ”Lähiöbaareissa ja seurantaloilla – tutkimus teatterista ja esittävistä taiteista yhteiskunnallisina tekoina” / Sanna Ryynänen (2020–2022)