Tutkimuksen tekemiseen liittyy erityiskysymyksiä silloin, kun tutkitaan yhteisöjä, jotka ovat monella tapaa jääneet epätasa-arvoiseen asemaan myös tiedontuotannossa. Näistä yhteisöistä tuleville tutkijoille haasteet ovat omanlaisensa. Kirjoituksessa saamelainen politiikantutkija Saara Tervaniemi nostaa esiin kymmenen havaitsemaansa ongelmaa liittyen tutkimuksen vaikeuteen yhteisöstä käsin.

Kun tutkii omaa yhteisöään, henkilökohtaiset ja työhön liittyvät ongelmat linkittyvät ehkä vahvemmin toisiinsa. Tai voi sanoa, että yhteisön ongelmat eivät ole vieraita sinulle itsellesikään tai kaukana sinusta. Mutta sen sijaan, että lähden purkamaan tätä kompleksista ongelmien vyyhtiä tai kertomaan siitä, miten näitä asioita voi ottaa huomioon jo tutkimusta suunniteltaessa, puhun yleisemmällä tasolla saamelaisen tutkijan haasteista akateemisessa maailmassa.

John Deweyn mukaan ”tutkimus alkaa asioista, joita ihmiset kokevat ympäristössään. Se siis alkaa asioista, joita ihmiset näkevät, käsittelevät, käyttävät ja joista he nauttivat ja kärsivät” (Dewey Lappalainen 2007 mukaan).  Tutkijuus itsessään (ei pelkästään saamentutkimuksessa) on jotain, joka saa alkunsa ihmisestä itsestään riippumatta siitä, projisoiko ajatuksiaan aiheeseen, joka on lähellä omaa kokemusmaailmaa vai kaukana siitä.

Lähtökohtaisesti siis siinä, että saamelainen tutkii yhteisöönsä tai yhteiskuntaansa liittyviä kysymyksiä, ei ole mitään ihmeellistä. Paitsi ehkä se, että voi päätyä tutkimaan aihepiiriä ilman, että ei ole koko kouluhistoriansa aikana (mukaan lukien yliopisto) saanut varsinaisesti opetusta liittyen esimerkiksi oman yhteisönsä historiaan. Näin ollen se, että ymmärtää ja näkee asiat toisin kuin suomalaisen opetussuunnitelman mukaisen koulutuksen saanut henkilö, kumpuaa omista kokemuksista, ja ne ovat pitkälti omia aktiivisia valintoja oppia lisää yhteisöstään.

Luulen, että lähtökohtaisesti me saamelaiset tutkijat joudumme kyseenalaistamaan enemmän vallitsevia tulkintoja ja pohtimaan sitä, mitä intressejä tutkimuksemme palvelee suhteessa siihen, mitä sen odotettaisiin palvelevan. Tutkimuksen tekeminen muusta kuin valtaväestön näkökulmasta ja intresseistä käsin, asettaa tutkimuksemme kuitenkin automaattisesti poliittisemman ja vähemmän objektiivisemman tutkimuksen laariin. Ensimmäinen esiin nostamani ongelma onkin se, että tutkijuuden sijaan näyttäydymme akateemisessakin maailmassa usein ensisijaisesti etnisyyden kautta.

Osana väitöskirjatutkimusta tarkastelen saamelaisten poliittista historiaa Saamelaisneuvoston kontekstissa. Tutkimustyössäni käytännön haasteena on esimerkiksi aineistojen saatavuus. Saamelaisneuvosto on vanhin ja edelleen ainoa neljässä valtiossa asuvien saamelaisten yhteinen organisaatio. Sen arkistot ovat sijoitettuna kahteen maahan, kolmelle eri paikkakunnalle, ne sisältävät aineistoja pääasiassa pohjoissaameksi, mutta myös usealla muulla saamenkielellä sekä neljällä valtakielellä. Jokaisessa sijoituspaikassaan arkistoaineisto on järjestämätöntä digitoinnista puhumattakaan, koska työhön ei ole resursseja.

Tutkiiko saamelainen aina sitten yhteisöään, kun hänellä on saamelaisaiheinen tutkimus? Se riippuu tietysti siitä, miten yhteisö ja yhteisölähtöisyys määritellään. Koen tekeväni yhteisölähtöistä saamentutkimusta siinä mielessä, että kasvaminen saamelaisyhteisöön ja eläminen siinä on vaikuttanut oleellisesti siihen näkökulmaan, mitä tutkin ja miksi. Myös teoriaorientoitunut tutkimus voi olla yhteisölähtöistä silloin kuin yhteisössä kasvaneet tutkijat lähtevät haastamaan vallitsevia teorioita itse asettamillaan kysymyksenasetteluilla.

On siis ongelma (numero kaksi), jos yhteisölähtöisyyden saamentutkimuksessa ymmärretään kapeasti tarkoittavan tutkimusta, jossa jalkaudutaan ihmisten pariin ja osallistetaan heitä tutkimukseen, sillä silloin ei huomioida tarpeeksi näiden yhteisöstä tulevien tutkijoiden tarpeellisuutta. Sen sijaan yhteisölähtöisyydellä halutaan kai sanoa sitä, että tarkastelemme lähtökohtaisesti maailmaa eri lähtökohdista käsin – ja sitä tulee voida tarkastella myös saamelaisesta maailmasta käsin.

Tutkimus keskustelee tietysti aina muun tutkimuksen kanssa, ja ehkä me saamentutkijat korostuneesti paikannamme itseämme ja tutkimusaihetta valtavirran keskusteluihin marginaalista käsin. Omaa yhteisöä koskevan etnonyymin kautta puhumiseen liittyy tuplakommunikaatio, kommunikointi myös muille kuin yhteisön jäsenille. Näin ollen me, jotka teemme työtä saame-etuliitteisillä nimikkeillä saame-etuliitteisistä aiheista, olemme monien mielestä niitä, jotka aina jaksamme jauhaa näistä saamelaisasioista. Siksi me saamentutkijat voimme näyttäytyä “saamelaisaktivisteina” tai ”saamelaispoliittisena eliittinä” sekä saamelaisyhteisöjen että akateemisen maailman suuntaan.

Saamelaisessa maailmassa ”eliittisyys” ei kuitenkaan perinteisesti ole määrittynyt koulutuksen mukaan, vaan pikemminkin tekemisen mukaan. Opinpolulle lähtö on ollut ja voi olla jotain, joka etäännyttää sinua yhteisöistäsi. Näinpä yhteisöstä käsin päädyt mahdollisesti kirjoittamaan asioista sen sijaan, että tekisit asioita, joilla olisi oikeasti jotakin merkitystä. Jos tutkimuksen tekemiseen liittyy jo lähtökohtaisesti sen merkittävyyden kanssa kipuilu, voin kertoa, että yhteisöään tutkivalle tutkijalle, silloin kun yhteisö monella tapaa tarvitsee tekohengitystä, usko tutkimisen tärkeyteen (ja näin myös omiin valintoihin) on koetuksella (kolmas ongelma).

Eli siinä missä saamelaisuus jossain määrin vähentää uskottavuuttasi akateemisessa maailmassa, tutkijuus voi vähentää uskottavuuttasi saamelaisessa maailmassa. Mutta jälkimmäinen ei päde pelkästään saamelaiseen yhteisöön, vaan myös akateemiseen yhteisöön, mikä on paradoksi sinänsä, jos meidän on tarkoitus täällä yliopistossa tukea toistemme asiantuntijuutta.

Jossain määrin edelleen sekä viranomaiset että akateeminen yhteisö etsivät ja kaipaavat saamelaisen yhteisön ääniksi ääniä, joita ei ole modernin kosketus tai ainakaan korkeakoulutus pilannut. Jos olet saamelainen tutkija ja perehtynyt johonkin aiheeseen, sinun asiantuntijuutesi voi tulla sivuutetuksi sillä, että se asetetaan yhdeksi mielipiteeksi muiden yhteisön jäsenten mielipiteiden rinnalle, riippumatta siitä, ovatko he perehtyneet tai välttämättä edes kiinnostuneita aiheesta. Neljäs ongelma onkin harha jossain etäällä ja erillään elävistä yhteisöistä, joihin ei kuulu tutkijoita tai poliittisesti aktiivisia henkilöitä, ­ ja jos kuuluu, he eivät ainakaan edusta yhteisöä aidosti ja autenttisesti.

Tähän harhaan liittyy myös toinen ongelma. Nimittäin, jos muualta tullut tutkija lähestyy ennakko-odotuksin tällaista selkeää, idyllistä ja harmonisesti toimivaa yhteisöä, pelkästään se, että hänen (ja lukijan) odotukset eivät toteudu, voi näyttäytyä kriittisenä lähestymisenä. Saamelaiselle tutkijalle tämä yhteisöjen hajanaisuus ja rikkinäisyys on kokemuksellisesti elettyä, ja tämän tyyppisellä asioiden esiin nostamisella ei välttämättä ole itseisarvoa sinänsä, jos niitä ei punnita suhteessa epätasa-arvoisiin valtarakenteisiin ja siihen, onko kriittisillä huomioilla sellaista yhteiskunnallista maaperää, jossa ongelmiin on mahdollista tarttua ja lähteä etsimään ratkaisua. Ongelma numero viisi on se, että meillä saamelaisilla tutkijoilla on hyvin vähän yhteiskunnallista keskustelutilaa, jossa on mahdollisuus turvallisesti pureutua syvemmin yhteisössä ilmeneviin kipupisteisiin ja tabuihin.

Tässä välissä haluan sanoa, että olen sikäli onnekkaassa tilanteessa, että tällä hetkellä olen mukana saamelaisen kulttuuriperinnön ontologista politiikkaa käsittelevissä hankkeissa, joita johtaa saamentutkimuksen professori Sanna Valkonen, ja joita rahoittavat sekä Suomen Akatemia että Koneen Säätiö). Pohdimme hankkeissa saamelaisten tutkijoiden ja taiteilijoiden kanssa omista kokemusmaailmoistamme käsin saamelaisuuden ilmenemiseen ja ilmentämiseen liittyviä kysymyksiä. Sinällään yksinkertaiselta kuulostava asetelma, mutta tutkimusmaailmassa aika ainutlaatuista!

Lisäksi olen mukana Koneen Säätiön rahoittamassa ja teatteriohjaaja Pauliina Feodoroffin johtamassa niin ikään taidetta ja tiedettä yhdistävässä hankkeessa ”Miltä sopu näyttää” ja sen hankeosiossa, jossa tutkimusta tehdään Muddusjärven paliskunnasta siihen kuuluvien poronhoitajien kanssa.  Yksi siinä havaitsemistani haasteista on ollut se, että sitten kun yhteisö todella sitoutuu tutkimukseen, on koko ajan tehtävä selväksi, mitä tutkimuksessa on mahdollista tehdä, ja mitä sillä on mahdollista saavuttaa. Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun hanke rakentuu jo olemassa olevan kiistan ympärille. Epäedullisessa asemassa olevan yhteisön odotukset voivat kasvaa suuremmiksi kuin se, miten akuuttiin tilanteeseen tiede (ja taide) voi vaikuttaa. Edelleen laajemmin yhteiskunnallista vastuuta koskeva kysymys on se, voiko taidehankkeen vastuulle sysätä esimerkiksi Jäämeren radan prosessin laillisuuden valvontaa?

Politiikantutkija Audra Simpson (2014) on todennut, että hän kieltäytyy puhumasta tai kirjoittamasta tavalla, joka voi vaarantaa sen itsemääräämisen tason, jonka ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi hänen kansansa, Mohawk Nation, koko ajan taistelee. Hän kieltäytyy vahingoittamasta yhteisöään enempää. Hän kieltäytyy ennalta asetetuista raameista, mitä ja miten puhua yhteisöstään. Historiantutkija Veli-Pekka Lehtola (2019) on tarkastellut kieltäytymisen politiikkaa saamelaisessa kontekstissa hiljaisena vastarintana.   Se on myös tässä ajassa olemassa oleva ilmiö, joka on syytä huomioida saamelaisiin kohdistuvan tutkimuksen tekemisessä. Siteeraan luvan kanssa erästä vanhempaa saamelaista, jonka kanssa teen yhteistyötä:

Olen törmännyt tähän seminaariaiheeseesi usein elämässäni. Ensin tietenkin tietämättömänä, tajuamattomana. Eli turhan avoimesti. Myöhemmin olen lukenut kirjallisuutta aiheesta […]. Sen jälkeen olen pyrkinyt valikoimaan, millaisten tutkimusten kohteeksi suostun. Ja olen hämmentynyt valinnoistani. Osaan kyllä sanoa ”ei” kaiken maailman tutkijoille ja suojata yhteisöäni myös heiltä. Mutta joskus tapahtuu toisin. Suostun, enkä tiedä syytä suostumukseeni. Se on ehkä vain jokin syvä tunne, jonka joku onnistuu kaivamaan minusta.

Yhteistyökumppani viittaa myös hankkeeseen, joka palkkasi haastatteluja tekemään saamenkielisen työntekijän, ja jatkaa:

Se haksahdutti monen avaamaan ovensa tutkijalle, minunkin. Olisipa tullut jokin suomenkielinen tutkija, moni ovi ei olisi auennut ja jos olisi auennut, hänelle olisi kerrottu aivan toiset jutut kuin tälle meidän ihmiselle kerrottiin.

Päällimmäisenä tässä välittyy epäluottamus tutkimukseen ja tutkijoihin yleensä, sekä pettymys tähän tiettyyn tutkimushankkeeseen, jossa on ollut mukana. Siitä välittyy myös tämä kieltäytymisen ilmiö, joka voi ilmetä myös toisin puhumisena (”olisi kerrottu aivan toiset jutut”). Sen sijaan, että tutkimusmaailmassa pohdittaisiin, miten rakentaa luottamusta suhteessa saamelaisiin, olen törmännyt useammin kuin kerran toteamukseen “saamelaisten kanssa on niin vaikea tehdä yhteistyötä”.

Mutta eikö ole niin, että kenenkään ei tarvitse osallistua tutkimukseen tai olla tutkittavana, jos ei halua, edes saamelaisen? Myös saamelaisella on vapaus tahollaan yksin tai keskenänsä miettiä, lukea ja punnita, ovatko tutkimuksen intressit sellaiset, jossa hän haluaa olla mukana. Kuudes ongelma onkin olemassa olevat odotukset niin sanotuista open access -yhteisöistä, joiden velvollisuutena on avata ovensa tutkijoille ja luottaa tutkijoihin ja heidän tutkimusintresseihinsä, pyrkimyksiin etsiä ratkaisua ilman, että edes ilmiötasolla tunnistettaisiin epäluottamusta ja tapoja osoittaa sitä saamelaisessa maailmassa.

Tutkijalla on tietysti vapaus tutkia, mitä haluaa, mutta jos tekee tutkimusta, jossa jalkautuu yhteisön pariin, tutkijan työhön kuuluu myös miettiä, minkälainen tutkimus on mahdollista toteuttaa onnistuneesti. On siis oleellista omata riittävästi asiantuntemusta kyseiseen ihmisryhmään liittyen ja tunnistaa ne haasteet, jotka tutkimuksen toteuttamiseen liittyvät. Saamelaisten vähäinen määrä, ennakkoasenteet tutkimusta kohtaan, arjen haasteet, tutkimuslupakäytänteet, resurssipuute instituutioissa ja niin edelleen, muutamia haasteita mainitakseni.

Luulen, että me saamelaiset tutkijat tunnistamme paremmin nämä haasteet, ja siksi meillä on suurempi kynnys ja varovaisuus osallistaa yhteisöä verrattuna muualta tulleisiin tutkijoihin. Seitsemäs esiin tuomani ongelma on se, että rahoittajilla on vaikeuksia arvioida tutkimuksen intressejä ja toteuttamismahdollisuuksia saamelaisista lähtökohdista käsin. Samalla tutkimusinstituutioissa kehitetään saamelaisiin kohdistuvia tutkimushankkeita ilman, että niiden suunnitteluun välttämättä osallistetaan saamentutkijoita tai saamelaisia tutkijoita, heidän asiantuntemustaan ja tutkimusintressejään.

Jos sitten myöhemmin tutkimushankkeeseen halutaan saamelainen tai saamenkielinen tutkija, on olemassa riski, että ei löydy tutkijaa, jonka intressit kohtaavat hankkeen kanssa.  Yhteisöään tutkivan tutkijan on nimittäin omien ja hankkeen tutkimusintressien lisäksi punnittava sitä, että luottamukselliset välit suhteessa tutkittavaan yhteisöön säilyvät ja etteivät ne tule väärinkäytetyksi (potentiaalinen ongelma numero kahdeksan).

Luottamukselliset välit suhteessa yhteisöön eivät edellytä sitä, että tutkijan tarvitsee olla saamelaisaktivisti tai saamelaisten kanssa samaa mieltä asiassa kuin asiassa ­ tai jättää yhteisöön liittyvät kriittiset huomiot tuomatta esiin. Mutta yhteisölähtöistä tutkimusta tekevän tutkijan täytyy olla jossain määrin servodatberošteaddji, joka on pohjoissaamea ja suoraan suomennettuna tarkoittaa yhteisöstä välittäjää. Tämä ei ole pelkästään näkökulmallinen paikantuminen tutkimuksessa, vaan se on myös menetelmällisesti ensiarvoisen tärkeää. Koska kuinka voit tutkia yhteisöä, jos et ole siitä aidosti kiinnostunut, ja kuinka voit rakentaa luottamukselliset välit yhteisöön, päästä tutkimaan sitä, ellet välitä yhteisöstä, sen tulevaisuudesta ja hyvinvoinnista?

Saamelaisiin kohdistuvan tutkimuksen tulevaisuuteen suuntaava katse ja poliittiset tavoitteet yhdistetään usein siihen, kun on alettu puhumaan saamentutkimuksesta lappologian sijaan, ja saamelaiset ovat alkaneet itse tutkimaan yhteisöjään ja yhteiskuntaansa. Tämä sijoittuu 1970-luvulle, jolloin myös saamelaisten tulkitaan tulleen osaksi alkuperäiskansadiskurssia ja alkuperäiskansaliikettä. Saamelaiskysymysten sitominen kansainvälisiin tutkimustraditioihin, joista sittemmin on kehittynyt alkuperäiskansatutkimus omaksi tieteenalakseen, ulottuu tietysti ajallisesti paljon kauemmaksi niin kuin myös tutkimuksen poliittisuus.

Astri Andresen (2016) on esimerkiksi osoittanut, kuinka Norjan tutkijoiden 1950-luvulla argumentoima saamelaisongelma rinnastui siihen, mitä Gunnar Myrdal kirjoitti vuonna 1944 afroamerikkalaisesta kontekstista käänteentekevässä teoksessaan The Negro Problem. Siinä missä Myrdal piti assimilaatiokehitystä toivottavana afroamerikkalaisten osalta, Norjassa toimivat tutkijat näkivät saamelaiskulttuurin säilyttämisen arvoiseksi.

Arkeologi Gutorm Gjessing ehdotti, että saamelaisasioita hoitamaan perustetaan Norjassa Indian Affairs (BIA) -mallinen toiminta. Tutkijakollega Karl Nickul esitti samaa Suomessa. Taustalla vaikutti yhdessä saamelaisten asiantuntijoiden kanssa tehty tutustumismatka Yhdysvaltoihin ja sen alkuperäisväestön kouluoloihin.

Näiden uusia suuntia avanneiden ideoiden pohjalta perustettiinkin vuonna 1956 Pohjoismainen Saamelaisneuvosto, joka tuli luomaan institutionaalista polkua edustuksellisille saamelaisparlamenteille sekä saamelaisinstituutille, jonka tarkoitus oli Pohjoismaisen ministerineuvoston tukemana kehittää, koordinoida ja tehdä saamelaisiin kohdistuneesta tutkimuksesta pitkäjänteisempää ja saamelaisyhteiskuntaa paremmin palvelevaa.

Institutionaalinen polku on sittemmin ollut kivikkoisempi niin tutkimukselle kuin saamelaisparlamentille – varsinkin Suomessa. Saamelaisten itsemääräämispyrkimysten vesittyminen on yhdeksäs yhteisöään tutkivan saamentutkijan ongelma, jota valitettavasti ei voi sivuuttaa.

Käytännön ongelmia tutkimuksen tekemiseen se aiheuttaa esimerkiksi siten, että lähes 70 vuotta sitten esitetty ajatus siitä, että tarvitaan saamelaismääritelmä, jotta on mahdollista hankkia ajankohtaista tietoa yhteisön tarpeista sen tilanteen parantamiseksi, ei edelleenkään toteudu. Saamelaiskäräjien vaalijärjestelmän kriisiytyminen on johtanut siihen, että perustiedot Suomen saamelaisten osalta ovat edelleen kartoittamatta, joka on esimerkiksi ongelmallista saamenkielisten ja niitä tukevien palvelujen kehittämisessä.

Andresen (mt.) osoittaa 1950-luvulle ajoittuvien esimerkkien avulla, kuinka akateemisilla henkilöillä ja tutkimuksella on ollut suuri merkitys siihen, millaista politiikkaa valtiot ovat harjoittaneet suhteessa saamelaisiin. Gjessingin tutkimus oli esimerkiksi osaltaan vaikuttamassa siihen viralliseksi tulleeseen näkemykseen, että Norjan valtio on perustettu alun perin kahden kansan asuttamalle alueelle.

Niin ikään Suomen poikkeukselliseen alkuperäiskansaoikeuksien tulkintalinjaan tässä ajassa ovat vaikuttaneet akateemiset henkilöt ja tutkimus. Tutkimus (tai taide) kun ei välttämättä ole vähemmän poliittista tai enemmän neutraalia, jos tutkija (tai taiteilija) kääntää katseen ”pois politiikasta”. Kymmenennen ongelman esitänkin kysymyksen muodossa: Onko niin, että suomalaisessa akateemisessa yhteisössä on lähtökohtaisesti vaikeampi tässä ajassa edes periaatteellisella tasolla tukea saamelaisten itsemääräämisoikeutta? Mainitsemilleni pohjoismaisille lappologeille saamelaisen tulevaisuuden turvaaminen oli kuitenkin periaatteellisella tasolla toiminnan lähtökohtana, ja siinä suhteessa he olivat kansainvälisesti katsottuna edelläkävijöitä kallojen mittailuista huolimatta.

Jos kymmenes ongelma on todellinen, vaikuttaa se oleellisesti siihen, millaisista lähtökodista käsin saamelaisuudesta keskustellaan, ja millaisiin keskusteluihin meitä saamelaisia tutkijoita sidotaan.  Se vie todennäköisesti meitä kaikkia kauemmaksi siitä rakentavasta ilmapiiristä, jossa on mahdollista käsitellä aiheita, jotka ovat yhteisölle itselleen vaikeita.

 

Teksti perustuu seminaarissa ”Ahma ja tietämisen tavat – tutkimuksen eläimellinen vaikeus” Rovaniemellä 27.8.2020 pidettyyn puheenvuoroon. Kirjoittaja kiittää Tapio Nykästä ja Leena Valkeapäätä kutsusta tulla kertomaan tutkijan työssään kohtaamistaan ongelmista. Seminaari järjestettiin osana Koneen säätiön rahoittamaa Naapuruuden tekijät -hanketta.

 

Kirjallisuus:

Andresen, Astri (2016). Vitenskapene og den nye samepolitikken (1945–1963). Historisk tidsskrift 3 / 2016 (Volum 95).

Lappalainen, Pertti (2007). Poliittinen toiminta tapauksena. Teoksessa Tapaustutkimuksen taito (Toim. Markus Laine, Jarkko Bamberg ja Pekka Jokinen), 191–227. Helsinki: Gaudeamus Helsinki University Press.

Lehtola, Veli-Pekka (2019) ”Lappalainen on kaukaa ovela ja laskelmallinen”, Saamelaisten arkipäivän vastarinta E.N Mannisen teoksissa. Teoksessa Hiljainen vastarinta (Toim. Outi Autti ja Veli-Pekka Lehtola), ss. 81–101. Tampere University Press: Tampere.

Simpson, Audra (2014). Mohawk Interruptus, Political life across the borders of settler states. Durham: Duke University Press.