Tarinat ja julkaisut

Kaivolla-blogi

05.11.2020

Kuusen alta maailmasuhteisiin – vertaismentorointiryhmä työskentelyn tukena

”Vertaismentorointi on työskentelymuotona vapaa. Se mahdollistaa ryhmäytymisen, kohdatuksi tulemisen ja työhön liittyvien ongelmien yhdessä ratkomisen.” Säätiön vertaismentorointiin osallistuneet tutkijat ja taiteilijat jakavat kokemuksensa 






Jokainen ryhmäläinen tulee omasta suunnastaan ja tilanteestaan osaksi ryhmää. Se mitä ryhmässä tapahtuu on ennalta arvaamatonta. Ryhmän muodostuminen oli onnekas sattuma. Helmikuisena alkukevään päivänä 2019 viidestäkymmenestä nämä viisi löysivät toisensa. He ovat tutkijoita ja taiteilijoita. Heistä muodostui yksi Koneen Säätiön vertaismentorointiryhmistä. He ovat kokoontuneet puolentoista vuoden ajan, vaikka ryhmien virallinen päätöstilaisuus pidettiin jo kauan sitten.

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen muutamat meistä hahmottivat tapaamisen teemoja ja tunnelmia seuraavasti: Ruumiillisuus tieteellisessä kirjoittamisessa, muisti joku. Tai ehkä kokonaisvaltaisuus kirjoittamisessa, tapaili toinen. Kolmas muisti vuodenajan valon sen vuoksi, että kokoushuoneen ikkunasta tuli sinerrys, jonka hän kuvasi puhelimeensa tapahtuman jälkeen lupauksena tulevasta.

Millaisista lähtökohdista tulimme yhteisen pöydän ääreen ja mitä ryhmämme on mahdollistanut meille?

Elina (Itä-Suomen yliopisto):

Olen kokenut ryhmämme ikään kuin suojaavana kuusena ja sen alle asettumisena. Kuusen alle on muodostunut luonnostaan rinki, jossa kullakin on oma vapaa tilansa ilmaista ja ottaa vastaan ajatuksia ja tunteita. 

Satu (Taideyliopisto):

Kohtaamisissamme arki ja työ kohtaavat sosiologisen mielikuvituksen ryteikössä. Kun kaivamme esiin mahdollisuuksia ja merkityksiä, se merkitsee herkkyyttä asioiden edessä. Me olemme viiden vastarintaliike, kun kokoonnumme kuusemme alle ja sen ympärille, niin kuin Elina kuvaa. Minulle tärkeää on tunne, että olemme suojassa silloin. Olemme yhteiskunnallisten megatrendien turbulenssilta turvassa tavoitellen sitä, mitä itse ajattelemme.

Maisa (tutkija, Taideyliopisto, taiteellisen tutkimuksen keskus; Turun yliopisto, kliininen laitos):

Pääsin ryhmään tilanteessa, jossa tutkijantyöni institutionaalinen perusta oli tuhoutumassa. Sen vuoksi kertomukseni mentorointiprosessista on myös toipumiskertomus ja se koskettaa useita tasoja elämässäni.

Lähtötilanteessani kyse ei ollut ainoastaan jostain äkillisestä rakenteellisten tukijärjestelmien murtumisesta, vaan myös ja sen ohella pitkään jatkuneesta hivuttavasta prosessista. Olin antanut itsestäni tutkijantyössä vuosien aikana jotain olennaisinta pois; muuttunut itselleni oudoksi, jonkinlaiseksi powerpoint-ihmiseksi. Kykenin kyllä ajattelemaan edelleen, mutta samoin kuin PowerPoint-esityksessä: otsikoin ja kuvin, joiden järjestys on vakaa. Ja se oli siinä. Yliopiston uusmanagerialistisen arjen pyörityksessä typistyminen oli hiipinyt innon sijaan. Typistyminen oli puuduttanut ideat ja unelmat – ja vienyt ajan siltä, minkä tiesin tarkoittavan kirjoittamisen ruumiillisuutta.

Olin antanut vähitellen tutkimuksen ja ajattelun miltei pois. Sinä helmikuisena ja aurinkoisena iltapäivänä ajattelin, että jos elämäni jatkuu näin, se olisi kuin surmaisi kauniin linnun, joka on minulta kysymättä tehnyt pesän sydämeeni ja asettunut sinne asumaan kuten Maggie Nelson kirjoittaa rakkaudesta teoksessaan Sinelmiä. Kun kuuntelin ryhmääni kokoontuessamme pöydän ääreen, havahduin vaivalloisesti ja hitaasti ja tunsin linnun, ja miten huonosti lintu voi, silloin helmikuisena iltapäivänä.

Taija (näytelmäkirjailija, dramaturgi):

Maailmassa, jossa ihminen tuntuu kiihtyvää tahtia hävittävän monimuotoisuutta, mielikuvitusta ja elämälle välttämätöntä ympäriltään, on koko ajan enemmän tarpeellista luoda tilaa elämää ylläpitäville, näkymättömille rihmastoille, havaita niiden mahdollisuus, olemassaolo. Rihmaston salaperäisyyttä voimistaa tieto siitä, että sitä ei voi valmistaa: se joko syntyy orgaanisesti kappaleiden välille tai sitten se ei ole rihmasto. Vuorovaikutusta voi toki harjoitella ja ryhmädynamiikkaa pyrkiä rakentamaan. Mutta rihmastossa asiat virtaavat monimutkaisiakin matkoja ilman tunnetta ponnistelusta ja katkoista.

Ennen ryhmämme ensimmäistä kokoontumista emmin uuden pätkäyhteisön mukaan ottamista arkeeni. Silpputyön käytännöissä tuntui kuormittavalta ajatukselta aloittaa jälleen uusi velvoittava prosessi, jossa pitäisi sitoutua ajattelemaan jonkun muun projektista käsin ja sellaisen ympärillä. Kuitenkin kevättalven kirkastuvassa aamupäivän valossa tunsin, että pöydän ympärille oli vaivihkaa muodostunut verkosto, joka oli samaan aikaan huokoinen ja ravitseva – kanssatutkijoiden ajattelu tuki myös omia prosessejani, sai ajattelemaan vähän toisella tavalla, rikasti omia ajattelun uomia ja avasi uusia. Muiden ryhmän jäsenten tutkimusten aiheet ja niihin liittyvät tekstit tulivat lähelle ja innoittivat minua. Uskoimme kaikki järkähtämättömästi sivistykseen, tutkijuuteen ja taiteeseen jonain muuna kuin pikavoittoina ja huomiopolitiikkana. Olimme vuosia tahoillamme koetelleet erilaisia tutkimuksen ja taiteen kenttien rakenteita ja tasapainoilleet siellä, missä viralliset instituutiot eivät olleet hahmottaneet ja kannatelleet toimijuuttamme. Me kuulimme toistemme puheenvuoroissa toisenlaisen äänen sellaisessa kaupungissa, joka oli hukkumassa valosaasteeseen, meluun ja markkinahumuun. 

Maija (vapaa kirjoittaja, kulttuurintutkija):

Koneen Säätiön vertaismentorointitilaisuudessa painotettiin luottamusta ehdottomana edellytyksenä muodostettavien ryhmien vuorovaikutukselle. Ryhmämme on mielestäni onnistunut tavoittamaan keskinäisen luottamuksen, tiedostaen samalla sen yhteiskunnallisesti radikaalin luonteen ajassa, jossa yhteisölliset rakenteet ovat purkautumassa kiihtyvällä tahdilla. Luottamus on auttanut näkemään rakenteita, joissa toimimme, kaikkein henkilökohtaisimmista arjen rakenteistamme yhteiskunnallisiin. Koska me kaikki myös pyrimme kirjoittamaan näistä rakenteista, pystymme myös työssämme kuvaamaan niitä herkemmin ja tarkemmin.

Luottamus on mielestäni edellytys sille, että uskaltaa avautua kaikilla aisteillaan vuorovaikutukseen muiden kanssa. Tällaista vuorovaikutusta tarvitaan, jotta kykenee havainnoimaan tarkkaavaisesti ympäröiviä, jatkuvasti muuttuvia olosuhteita ja niiden monimuotoisuutta sekä olemaan eettisesti läsnä nykyhetkessä.

Hidasta tilaa ja jakamista

Työskentelytapamme on ollut sillä tavalla perinteinen, että kukin tuo paikalle tekstin, jota toiset kommentoivat. Kuitenkin noissa tapaamisissa on tapahtunut paljon muutakin kuin vain tekstien pohdintaa. Pohdinnat ovat kasvaneet meitä tukeviksi ohjelman julistuksiksi ja toisaalta myötäelämisen kokemuksiksi.  Miksi ryhmämme on tärkeä meille juuri nyt, keskellä työprosessia, keskellä keskeneräistä matkaa johonkin, joka on vasta muotoutumassa? Miten ympäröivän maailman olemus on vaikuttanut siihen, millaiseksi vertaisryhmämme on meille muodostunut?

Satu (Taideyliopisto):

Käymme läpi murtumia, nousuja ja ulossulkemisen hetkiä, vakuuttamisen taakkaa. Etsimme paluuta hienovireisyyteen ja ihanteisiin pyrinnöistä, joista opimme ajattelemaan, että olkoot, liian heikko signaali. Kaikki tämä tapahtuu hitaasti ja sen huomaa vasta jälkeenpäin, kun varjonyrkkeily jonkun asian kanssa vähenee tai tulee päätökseen. Toden ja toisin ajattelun tuntu on rohkaisevaa. Käymme käsiksi uuteen tekstiin, syvennymme sen virittämään maailmaan ja löydämme helmiä.

Elina (Itä-Suomen yliopisto):

Syntyvä uusi ymmärrys on aina enemmän kuin se, mitä yksin voi tuottaa. On myös turvallista hakea rauhassa sitä, mikä on vasta muotoutumassa, mitä ei oikein pysty vielä hahmottamaan, mutta jolle näkee olevan kuitenkin syntymässä jonkinlaisen reitin kuusen alle. Jollain tavoin tuntuu, että se mahdollisuus, että on jokin reitti kuitenkin omalle ajattelulle ja sen ilmaisemiselle, jää kokoontumisten jälkeenkin olevaksi. Että ne ovat kuin muurahaisen reittejä neulasten seassa, joista voi tunnistaa, että ne ovat saaneet alkunsa kuusen yhdessä.

Maija (vapaa kirjoittaja, kulttuurintutkija):

Saapasjalkakissa-satu on tarina siitä, mitä tapahtuu maailmassa, jossa ei ole luottamusta. Kissa aiotaan alussa tappaa ja syödä, ja se kehittää strategian pelastuakseen. Tarinan kissasta tulee häikäilemätön ja säälimätön. Se singahtaa ällistyttävän menestyksekkäästi suoraan maailman huipulle.

Tarinan voi nähdä dystopisena kuvauksena ajastamme, jossa luottamukseen perustuvat yhteisölliset rakenteet purkautuvat tehden tilaa äärimmäiselle individualismille. Siksi ryhmässämme kehittynyt keskinäinen luottamus on poliittisesti radikaali alusta, jolla on laajentuessaan paljon annettavaa yhteiskunnallemme ja sen ajankohtaisille haasteille.

Satu (Taideyliopisto):

Liikumme ajassa, ajattomuudessa ja mikromanegeroinnin käsissä. Mutta yhä olemme täällä. Emme luovu osaamisestamme, emme tiedosta, tieteestä, emmekä taiteesta. Ja mikä tärkeintä, me tulemme, tulemme taas!  Me, jotka olemme eri sukupolvea, eri taustoista ja ammateista. Se on kaikkein parasta.

Elina (Itä-Suomen yliopisto):

Valo siilautuu kuusen alle aina uudesta kulmasta, kun katsoo kutakin piirissä olevaa ja hänen myötään tulevaa ymmärrystä maailmasta. Kuusen alla on kiva olla, koska tuntuu, että voi ruumiillaan kuunnella mitä siellä puhutaan. On innostavaa kuulla, mitä toiset puhuvat. 

Mitä vertaismentorointi sitten on ollut? Mitä ryhmässämme tapahtui?

Maisa (tutkija, Taideyliopisto, taiteellisen tutkimuksen keskus; Turun yliopisto, kliininen laitos):

Olen Maijan kanssa samaa mieltä keskinäisen luottamuksen merkityksestä. Tapaamisemme toteutuivat säännöllisinä, kaikki saapuivat paikalle. Kaikki olivat lukeneet tekstit, joista oli tarkoitus puhua ja kommentoivat niitä. Syntyi luottamuksen alkeiskerroksia.

Vertaistapaamisissa vuorovaikutus toimi kaleidoskoopin tavoin: ryhmämme taiteilijat heilauttivat sitä toisiin asetelmiin kuin tutkijat, ja se palasi aina asetelmiin, jotka olivat moninaisempia kuin dialogi. Mutta ei ainoastaan tekstien tasolla, vaan halussamme ja kyvyssämme jakaa maailman tila, huolet, taidepolitiikan hirveydet siinä missä vähitellen myös omat pettymykset ja intoutumisen aiheet ja haavoittumisen niissä. Opin luottamaan siihen mitä Taija sanoi, että järkiperäisten tulevaisuudensuunnitelmien ohella ryhmässämme on luotavissa ihmeitä. Ja mikä tärkeintä: ihmeet tarttuivat meihin. Niistä tuli osa kykyämme toimia. 

Ryhmässämme on merkityksellistä sukupolvien välisyyttä. Edustamme kolmea kulttuurista tutkija- ja taiteilijasukupolvea. Meille hiljainen tieto on ollut elettyä ja läsnäolevaa. Ei ole yhdentekevää, että ryhmässämme on läsnä sukupolvikokemuksia ajalta, jolloin puhe yhteiskunnallisesta muutoksesta ja oikeudenmukaisuudesta on ollut arkea ja muodostanut aineksia kuvitteluun ja luovaan työhön.

Mentorointitoiminta on monella tavoin eettistä työtä – etiikasta(kin) kun puhutaan nykyisin tiede- ja taideinstituutioissa yhä latteampana byrokraattisena terminä. Keskustellessamme olemme oppineet ymmärtämään tunnustamisen ja tunnistamisen merkityksen etiikassa ja oivaltaneet, miten juuri ne ovat luisumassa arkipäivän agendalta.

Luottamus ryhmässämme on syntynyt tunnistetuksi ja tunnustetuksi tulemisen kokemuksesta. Olemme vastaanottaneet toisemme, toistemme taiteilijuuden ja tutkijuuden sellaisena kuin ryhmän jäsen on kulloinkin tuonut sen itse esille. Olkoon tämä evästyksemme ja innoituksemme kaikille tuleville vertaismentoirointiryhmille!

Ajassamme, jossa yhteisölliset, tunnesiteitä kannattelevat rakenteet ja käytännöt purkautuvat tehden tilaa kahleettomalle, muista piittaamattomalle individualismille (sitähän se saapasjalkakissa tekee siinä sadussa, teurastaa ihmisiä matkallaan maineeseen eikä joudu siitä millään lailla vastuuseen), vertaismentoirointi voi olla tärkeä vastateko. Se mahdollistaa ennakkoluulottomasti sen, että työmme kautta voimme yhä uudelleen asettua yhteiskunnan jäseneksi tulemalla nähdyksi, mutta puutumatta siihen, että vain individualismi kantaa.

Taija Helminen

Marja-Liisa Honkasalo

Maija Kerko

Elina Niiranen

Satu Olkkonen