Tarinat ja julkaisut

Kaivolla-blogi

10.12.2020

Kuuro, sokea ja rampa taiteilija haastavat rahakirstujensa päällä istuvat taiteen rahoittajat

Miltä taiteen tekemisen rahoitus näyttää vammaisen tai viittomakielisen taiteilijan näkökulmasta? Hankekoordinaattori Maija Karhunen avaa kirjoituksessaan, millä tavalla Kulttuuria kaikille -palvelun Matkalla-hankkeessa on kartoitettu rahoittajien keinoja parantaa yhdenvertaisia mahdollisuuksia taiteilijuuteen.






Kesällä 2020 Matkalla-hanke kutsui koolle vammaisia ja viittomakielisiä taiteilijoita, heidän järjestöjään sekä suomalaisia taiteen rahoittajia – niin yksityisiä säätiöitä kuin Taiteen edistämiskeskuksenkin – saman Teams-pöydän ääreen. Taiteen tekemisen rahoitus oli yksi näkökulma Koneen Säätiön rahoittamassa ja Kulttuuria kaikille -palvelun toteuttamassa Matkalla-ponnistushankkeessa, jossa kartoitettiin keinoja kohentaa vammaisten ja viittomakielisten taiteilijoiden tilannetta.

On monia vammaisia ja viittomakielisiä taiteilijoita, jotka eivät ole koskaan edes hakeneet apurahoja. Moni kokee jo valmiiksi osattomuutta yhteiskunnasta, eikä ajattele koko asian koskettavan itseä. Rahoittajien täytyisikin löytää kanavia tavoittaa vammaisia taiteilijoita, jotka ovat jääneet katveeseen, ja rohkaista hakemaan apurahaa. Voi myös olla, ettei esimerkiksi näkövammainen hakija löydä ruudunlukuohjelmallaan rahoittajan sivuilta linkkiä hakulomakkeeseen, tai saa sitä auki, jolloin hakemuksen tekeminen tyssää jo heti alkuunsa. Hänelle saatetaan sanoa, että ”kyllä joku auttaa” – mutta ei tuota mystistä auttajaa ole aina saatavilla. Taiteen rahoittajilla on vielä paljon tehtävää siinä, että apurahojen hakeminen olisi aidosti saavutettavaa kaikille. Tähän monet rahoittajat ovatkin tarttumassa. Kansainvälisiä esimerkkejä löytyy siitä, kuinka rahoittaja voi hyväksyä hakemuksia eri muodoissa ja tarjota hakijoille tukea saavutettavuuteen liittyvissä tarpeissa. Yhdenvertaisuuslaki koskee myös yksityisiä säätiöitä. Julkisia rahoittajia, esimerkiksi Taikea, velvoittaa sen lisäksi myös laki digitaalisten palveluiden saavutettavuudesta.

On myös esteitä, joita rahoittajat yksin eivät voi ratkaista, mutta joista on kuitenkin hyvä olla tietoinen – ne kun ovat osa vammaisen taiteilijan todellisuutta. Apurahan yhdistäminen sosiaaliturvaan, esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeeseen, voi olla hankalaa. Lisäksi esimerkiksi monella erityistä tukea tarvitsevalla taiteilijalla on vuosien tai vuosikymmenten kokemus taiteellisesta työskentelystä vammaisille suunnatussa päivätoiminnassa. Näissä vammainen ihminen on kuitenkin virallisesti asiakas, ei palkkaa saava työntekijä. Oma taiteellinen työ on pitkälle kehitettyä, mutta työllä ansaitsemiseen ja sen esille saamiseen taidemaailmassa ei välttämättä ole tarjolla tukea. Silloin apurahatkin jäävät hakematta. Vammaisten työllistyminen on tällä hetkellä kuuma peruna valtakunnan politiikan tasolla, ja samanaikaisesti tunnistetaan yhä paremmin taidealojen taloudellinen merkitys. Taiteen rahoittajilla, esimerkiksi yksityisillä säätiöillä, olisikin tässä loistava mahdollisuus näyttää roolinsa yhteiskunnallisina vaikuttajina.

Juuri nyt on siis kuitenkin tuntuma, etteivät vammaiset, viittomakieliset ja erityistä tukea tarvitsevat taiteilijat juurikaan hae tai saa apurahoja, mutta tarkkaa tietoa asiasta ei ole pystytty keräämään tai haluttu kerätä. Suomessa nähdään helposti punaista, kun ehdotetaan, että hakijoiden henkilökohtaiset ominaisuudet tavalla tai toisella noteerattaisiin apurahahakujen ja -myöntöjen yhteydessä. Niistä ei haluta kysyä eikä varsinkaan antaa niiden vaikuttaa apurahapäätöksiin. Vammaisuus on toki intiimikin tieto, ja mahdollisen sitä koskevan kysymyksen tulisi hakulomakkeessa olla vapaaehtoinen, eikä vastauksen välttämättä tarvitsisi näkyä hakemuksen arvioijalle. Jos tietoa kerättäisiin ja hätkähdyttävät tilastot saataisiin silmien eteen, ongelmaan voisi kuitenkin olla helpompi tarttua ja ryhtyä oikaisemaan epäsuhtaista tilannetta. Tiedon kerääminen on tietosuojan näkökulmasta täysin mahdollista, jos tieto on määritelty tarpeelliseksi.

Voi myös kyseenalaistaa, etteivätkö henkilöiden ominaisuudet jo nyt olisi osa apurahoihin liittyvää päätöksentekoa. Esimerkiksi Taiteen edistämiskeskuksessa nuoria taiteilijoita on oltava tietty osuus taiteilija-apurahan saajista, ja alueellista ja oletettuun sukupuoleen liittyvää tasapainoa pidetään silmällä. Toivottavasti korjausliikkeitä tehdään myös yksityisten säätiöiden päätöksissä tarpeen mukaan. Positiivinen erityiskohteluhan on Suomessa täysin sallittua ja jopa suositeltavaa. Neutraaleja päätöksiä ei oikeastaan ole olemassa – myös tiedostamattomat oletuksemme saattavat vaikuttaa siihen, millaisena taiteilijan kyvykkyyden näemme.

Onkin hyvä kysymys, miten taiteen rahoittajat osaavat tunnistaa vammaisten taiteilijoiden potentiaalia ja erilaisia meritoitumisen tapoja. Onko vertaisarvioijien joukko moninainen, entä onko kaikkia vertaisarvioijia koulutettu vammaisuuden kysymyksistä? Taiteilijoiden ja rahoittajien tapaamisissa tuli esiin se, kuinka taiteilijat kokevat vaikeaksi vastata laatuun kohdistuviin odotuksiin, joita rahoittajilla on, jos lähtökohdat tekemiseen eivät ole olleet samalla viivalla kuin muilla. Esimerkiksi taidekoulutus ei Suomessa ole saavutettavaa, moni jää kokonaan ilman koulutusta. Taiteen rahoitus on suunnattu ammattilaisille, mutta voitaisiinko tukea myös taiteilijana kehittymistä, jos ei ole ollut samalla tavalla mahdollista kerryttää näyttöjä? Voisiko esimerkiksi olla apurahoja työskentelyyn mentorin kanssa?

Vammaiset taiteilijat ovat olleet taidekentällä katveessa, heitä ei juurikaan näy. Taiteilijoiden kesken on jo pitkään pohdittu, auttaisiko samalle viivalle pääsemiseen erityisesti vammaisille taiteilijoille kohdennettu apuraha. Myös Matkalla-hankkeessa asiaa ruodittiin eri kanteilta. Vaikka jotkut suhtautuvat kriittisesti eriyttämiseen, kuten erilliseen vammaisille taiteilijoille suunnattuun apurahaan, moni on ollut sitä mieltä, että väliaikaisena se voisi olla toimiva kirittäjä korjata vuosikymmeniä kestänyt eriarvoinen tilanne. Säätiöt toivat kuitenkin esiin, että kohdennetut haut ovat niiden ajattelussa haastavia, koska halutaan varmistaa taiteen ja tutkimuksen vapaus, se että kaikki voivat hakea. Kuitenkin tilannehan on juuri nyt päinvastainen – kaikki eivät ole vapaita hakemaan apurahoja ja asialle täytyy tehdä jotain heti.

Kirjoituksen pohjalla ovat kesä- ja elokuussa 2020 järjestetyt tapaamiset. Mukana olivat taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen ja teatteritaiteilijat Noora Karjalainen ja Johanna Mattila (joka toimii myös Kulttuuriyhdistys Suomen EUCREA ry:n puheenjohtajana), Kettuki ry, Vertaistaiteilijat-hanke ja Suomen Taiteilijaseura. Taiteen rahoittajista mukana oli johtajia ja muuta henkilökuntaa Jenny ja Antti Wihurin rahastosta, Suomen Kulttuurirahastosta, Svenska Kulturfondenista, Koneen Säätiöstä sekä läänintaiteilija Taiteen edistämiskeskuksesta. Lisäksi mukana olivat Sari Salovaara, Outi Salonlahti ja Maija Karhunen Kulttuuria kaikille -palvelusta.

Kirjoittaja

Maija Karhunen

Maija Karhunen on Matkalla-hankkeen hankekoordinaattori Kulttuuria kaikille -palvelussa. Taustaltaan hän on myös freelancetanssija ja -esiintyjä.