Monikielisyys on usein mielikuvien tasolla piilossa mutta arjessa helposti nähtävissä ja kuultavissa, olipa sitten Kaliforniassa, Itä-Helsingissä tai Inarissa. Reetta Räty pohtii kirjoituksessaan, mitä ovat esimerkiksi kielitaidottomuus, koulukieli tai vieraskielisyys – ja miten sanat saattavat vääristää todellisuutta sen sijaan että kuvaisivat sitä.

Se mitä muualla maailmassa kutsutaan amerikkalaiseksi, tulee usein Kaliforniasta. Hollywood, Disneyland, Piilaakso, San Francisco, Los Angeles, San Diego, Facebook, Twitter, Taco Bell, Arnold Schwarzenegger, Jennifer Aniston. Onko mitään amerikkalaisempaa?

Kaliforniassa on 40 miljoonaa asukasta ja se on väkimäärältään Yhdysvaltain suurin osavaltio. Sen vaikutusvaltaa lisää raha: vaikka Kalifornia on osavaltio, se on BKT:lla mitattuna maailman viidenneksi suurin talous.

Jos jokin alue on näin amerikkalainen, se on varmaankin hyvin englanninkielinen. Mitä muutakaan?

No sitä, että alle 60 prosenttia kalifornialaisista yli 5-vuotiaista puhuu äidinkielenään englantia. Noin kolmasosan kotikieli on espanja, ja lisäksi puhutaan paljon esimerkiksi koreaa, kiinaa, vietnamia ja tagalogia. Kaikkihan englantia osaavat -fraasi ei päde edes amerikkalaisuuden ytimessä. Lähes 10 prosenttia ei-englanninkielisistä kalifornialaisista sanoi viimeisimmässä US Census Bureaun tekemässä ACS-tutkimuksessa, ettei osaa englantia lainkaan.

Edes Amerikka ei ole yhtä kuin englanti.

Kun San Franciscossa menee kauppaan, pankkikortin lukija kysyy, haluanko tekstit espanjaksi vai englanniksi. Kun Los Angelesissa poikkeaa kahvilaan, tarjoilijat puhuvat keskenään espanjaa. Kun kävelee San Diegossa kadulla, voi helposti unohtaa olevansa maassa, jota pidetään automaattisesti englanninkielisenä.

Tällaista monikielisyys usein on: mielikuvissa se on piilossa mutta arjessa vahvasti näkyvissä, ja kuuluvissa.

Yhdysvallat tunnistetaan siirtolaisten maaksi, mutta siitä puhutaan harvemmin, miten siirtolaistausta näkyy ja kuuluu maan kielissä. Juuri Kalifornia on historiallisesti yksi kielellisesti rikkaimpia alueita maailmassa: siellä on puhuttu yli 70 alkuperäiskieltä, jotka kuuluvat peräti kuuteen eri kieliperheeseen. Kalifornialaisten maanviljelijöiden tiedetään puhuvan nykyäänkin noin kahtakymmentä eri alkuperäiskieltä.

Nykyisen Kalifornian alue itsenäistyi Espanjasta parisataa vuotta sitten, ja siitä tuli Meksikon osa. Meksikon-Yhdysvaltain sodan seurauksena Kalifornia liitettiin Yhdysvaltoihin. Se on ollut Yhdysvaltojen osavaltio vuodesta 1850. Tällä historialla ja maantieteellä ei tietenkään ole mikään ihme, että alueella puhutaan paljon espanjaa.

Yhdysvalloissa suomalaisiltakin kysytään usein, käyvätkö lapset Suomessa koulua englanniksi. Ehkä ainakin luonnontieteitä opetetaan englanniksi? Tämä ei ole ”amerikkalaista tietämättömyyttä” vaan vertaus omaan kokemukseen: amerikkalaiselle on tavallista, että koulukieli on englanti, vaikka kotikieli on jokin muu.

Suomessakin totutellaan siihen, että yhä useammat koululaiset puhuvat arjessaan muutakin kuin suomea. Suomi monikielistyy vauhdilla, ja yksi kysymys kuuluu: huomaammeko, että samaan tapaan kuin amerikkalaisuus ei ole vain englantia, suomalaisuus ei ole vain suomea?

Nykyisten ennusteiden mukaan vuonna 2035 noin kolmannes helsinkiläisistä ja yli 40 prosenttia vantaalaisista 7-15-vuotiaista puhuu kotikielenään muuta kuin suomea, ruotsia tai saamen kieltä. Tämä on iso muutos kouluille. Tosin monissa pääkaupunkiseudun kouluissa muutos on jo arkea – ei jotain mitä tapahtuu tulevaisuudessa, vaan jotain mihin on opittu vuosien mittaan.

Monikielisten opetusryhmien kielitaito on tutkijoiden termein epäsymmetristä. Se tarkoittaa, että oppilaiden kielitaustat ovat erilaisia ja heillä on keskenään eritasoiset taidot opetuskielessä (lue lisää: Heini Lehtonen: Monikielisyys kouluissa). Koska tilanne on uusi, sitä käsitellään varsinkin julkisessa puheessa usein ongelmien kautta. Puhutaan kielitaidottomuudesta – vaikka kuvataan ryhmiä, joiden poikkeuksellisuus on juuri laajassa kielitaidossa, joka vain sattuu koostumaan muista(kin) kielistä kuin suomesta.

En ole itse kielentutkija vaan toimittaja. Usein tuntuu, että tutkailen kirjoitustyössäni sitä, mitä kaikkea tällä kielellä oikein voisi tehdä. Kielentutkijoiden kanssa samassa tutkimushankkeessa mukana oleminen on avartanut suhdettani kieliin. Monet viime vuosina oppimani asiat liittyvät tapaan, joilla puhumme kielistä ja niiden puhujista ihan näin suomeksi. Kielitaidottomuus on yksi toistuvista termeistä, joissa käytetty termi ja todellisuus ovat lähestulkoon vastakohtaisia.

Otan seuraavassa muutamia esimerkkejä sanoista, jotka kuvaavat todellisuuden sijaan joko menneisyyttä tai mielikuvia. Korostan, että kuvailen tässä arkikielisiä, esimerkiksi median käyttämiä sanoja, en akateemisia käsitteitä.

Kotikieli ja äidinkieli. Kirjoitin itsekin tuossa ylempänä, että amerikkalaisen kotikieli voi olla muu kuin englanti. Näin toki on. Mutta monikielisissä yhteisöissä – kuten Kaliforniassa tai Itä-Helsingissä – kodeissakin puhutaan monia kieliä. Vanhemmat voivat puhua keskenään eri kieliä, sisarukset saattavat puhua vanhemmille yhtä kieltä, toisilleen toista. Eli äidinkielen tai kotikielen sijaan voisi puhua äidinkielistä tai kotikielistä. Tutkijat saattavat käyttää esimerkiksi termiä ensikieli. Se on aika selkeä, mutta sitä ei aina ymmärretä. ”Tarkoitat siis äidinkieltä?” No, joo, tai ei, tavallaan. Ehkä sanavalintoja olennaisempaa olisi ylipäätään hahmottaa, että kotikieliäkin voi olla monia, eivätkä monikielisten yhteisöjen kielet ja niiden puhujat valahda yksikielisyyteen tottuneille tuttuihin kategorioihin. Kuvaavaa on, että Suomessa äidinkieleksi voi virallisesti ilmoittaa vain yhden kielen. Tämä vääristää todellisuutta, ja kielitilastoja.

Koulukieli. Suomalaisissa peruskouluissa on totuttu jyrkkään yksikielisyyteen. Kaksikielisyyttäkin toteutetaan yksikielisissä tiloissa (ns. Taxellin paradoksi): ruotsinkieliset lapset käyvät koulua ruotsinkielisissä tiloissa, suomenkieliset suomenkielisissä. Aiemmin toisen kielen puhuminen saatettiin jopa kieltää. Koulukielen sijaan voisi nykyään puhua opetuskielestä. Opetus on useimmiten suomenkielistä, mutta muiden kielten käyttö ei ole kiellettyä, vaan siihen on alettu kannustaa. On kiinnostava miettiä, voisiko Suomen kaksikielisyyskin toteutua käytännössä paremmin, jos Suomessa elettäisiin kaksikielisemmin. Nyt ruotsi on eristetty ruotsinkielisiin kouluihin ja yhteisöihin. Perusteena on pelko siitä, että vähemmistökieli jää enemmistökielen jalkoihin. Varmasti perusteltu huoli, mutta entä jos pyrkisimme laajasti ottaen monikielisyyteen, kielten rinnakkaiseloon ja limittäisyyteen? Voisiko ruotsia auttaa se, että suomenkieliset kuulisivat sitä arjessa? Tai: eikö olisi kohtuullista, että opettajat, työkaverit ja naapurit osaisivat edes perusfraasit vaikkapa Helsingin isoimmista vieraista kielistä eli virosta, venäjästä, arabiasta ja somalista?

Sitten suosikkini, vieraskielisyys. Tätä termiä käytetään suomalaisessa keskustelussa ahkerasti ja lähes aina ongelmien kautta, kuten ”vieraskielisten lasten määrä lisääntyy”, ”vieraskieliset pakkaantuvat tietyille alueille”, ja usein yhdistettynä toiseen ongelmalliseen termiin, maahanmuuttoon. Lopputulos on karu. Puhumme maahanmuuttajina ihmisistä, jotka ovat syntyneet Suomessa ja kutsumme vieraskielisiksi ihmisiä, jotka puhuvat suomea. Tähän päälle problematisoimme juuri sellaisen ryhmän kielitaitoa, jonka kielellinen resurssi ja potentiaali on Suomen mittakaavassa täysin poikkeuksellinen. Kieli kuvaa todellisuutta? Toistan tämän niin monta kertaa, että näen muutoksen: suomea puhuva ei ole vieraskielinen vaan suomenkielinen, kaksikielinen tai monikielinen. Maahanmuuttajakoulu ei ole maahanmuuttajakoulu, vaan monikielinen koulu, kansainvälinen koulu tai sitten ihan vaan koulu.

Olen seurannut itäisen Helsingin suomenkielisiä kouluja eri tutkimusryhmien kanssa nyt reilut viisi vuotta. Kun yritän hahmottaa erityisesti kieliin liittyviä havaintoja ja muutoksia, ne liittyvät juuri liukumiin kotikielten ja opetuskielten välillä. On tavallista, että opettaja, opetusalan päättäjä tai tutkija kuvaa muutosta karkeasti ottaen näin:

Ennen ajateltiin, että suomalaisessa koulussa kaikki opetus on suomeksi ja kaikkien pitää oppia asiat suomeksi.

Edelleen koulun ykköstehtävä on opettaa kaikille suomea. Nyt kuitenkin tiedetään, että oppilaiden omien kielien ottaminen mukaan opetukseen edistää oppimista. Olennaisinta ei ole se, millä kielellä oppilas alun perin omaksuu jonkin asian, vaan se, että ylipäätään oppii. Kotikielten mukana olo tarkoittaa myös sitä, että oppilas nähdään kokonaisuutena, sillä kieli on osa jokaisen identiteettiä.

Yksi valmistavan luokan opettaja kuvasi viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tapahtunutta muutosta vallankumoukselliseksi. Hänen mielestään matematiikkaa voitaisiin hyvin opettaa vaikka arabiaksi. Valmistavan luokan opettajalle on aivan selvää, että oppilaiden on äärimmäisen tärkeä oppia suomea. Mutta hän tuntee tutkimukset, ja oma kokemus vastaa niitä: ensikielen mukaan ottaminen opetukseen ei heikennä jonkin toisen kielen oppimista, vaan tukee sitä.

Koulut ja opettajat ovat tässä muutoksessa eri vaiheissa, mutta voimassa oleva peruskoulun opetussuunnitelma tukee selkein sanoin sitä, että oppilas tulee nähdä kokonaisuutena ja monikielisyyttä tuetaan. Yksi kielihankkeemme käytännön tason isoimmista ilonaiheista onkin ollut se, kun olemme nähneet oppilaan silmien syttyvän ja ryhdin paranevan, kun hän on saanut puhua, opettaa ja kirjoittaa luokassa kotikielellään. Ilmiö on tuttu kaikkialta elämästä: ihminen haluaa tulla nähdyksi omana itsenään.

Monikielisen Suomen tulevaisuuden kannalta on olennaista tunnistaa monikielisyyden potentiaali ja olemus, mutta myös se, että digitalisoitunut, globaali maailma on jokaiselle meistä monikielinen. Teema ei koske vain ”maahanmuuttajakouluja” tai pääkaupunkiseutua.

Järjestimme kielihankkeemme loppuseminaarin yhdessä DivEd- ja KuKaS-hankkeiden kanssa. Seminaarin aihe oli hankkeiden teemojen mukaisesti kielellisesti, kulttuurisesti ja katsomuksellisesti vastuullinen opetus. Seminaarissa oli luennoimassa kaksi kielitietoisen pedagogiikan supertähteä, professori Jim Cummins ja Nancy Commins.

Monikielisiä lapsia ja heidän oppimistaan tutkineen Nancy Comminsin sanat summaavat mielestäni hyvin keskustelun kotikielistä, opetuskielistä, ensikielistä, äidinkielistä, sydämen kielistä, omista ja vieraista kielistä.

Näin Commins sanoo:

”Kaikki kielet ovat oppimisen kieliä.”

Monella suomenkieliselläkin on tästä omaa kokemusta: jos opiskelee muulla kuin äidinkielellään, tuntuu kepeältä ja helpolta lukea välillä samasta aiheesta suomeksi. Kielet eivät ole vaihtoehtoisia.

Jim Cummins tiivisti monikielisten lasten oppimista koskevan perusperiaatteen näin:

”Jos haluat oppilaiden lopettavan kahdentoista vuoden koulunkäynnin älykkäinä, luovina ja kielellisesti lahjakkaina, kohtele heitä ensimmäisestä koulupäivästä alkaen älykkäinä, luovina ja kielellisesti lahjakkaina.”

Ensimmäinen askel monikielisessä yhteiselossa on se, että ylipäätään tunnistamme toistemme monikielisyyden. Kieli on niin iso osa jokaisen identiteettiä, että on aiheellista miettiä, voiko ihmistä ylipäätään tuntea tai tajuta, jos ei tunne hänen suhdettaan hänelle rakkaisiin tai tärkeisiin kieliin ollaanpa sitten Itä-Helsingissä, Inarissa tai Kaliforniassa.

Itä-Helsingin uudet Suomen kielet -hankkeessa ovat olleet mukana Jyrki Kalliokoski, Janne Saarikivi, Heini Lehtonen, Heidi Niemelä, Heidi Hänninen, Anne Siirtola, Verna Pelkonen, Vuokko Hangaslahti ja tekstin kirjoittanut Reetta Räty.