Kun tiede kohtaa hallinnon – tutkimusrahoituksen ja vertaisarvioinnin haasteista

Mitä on hyvä tiedehallinto, ja miksi sitä tarvitaan vapautta ja riippumattomuutta korostavassa tiedemaailmassa? Maaliskuussa 2023 tiedehallinnon harjoittelun Koneen Säätiössä suorittanut Chris Lasse Däbritz jakaa ajatuksiaan hyvän hallinnon hyödyistä, säätiörahoituksen vapaudesta ja hakemusten arviointitavoista.

Kaksi tieteelle ominaisinta arvoa ovat epäilemättä vapaus ja riippumattomuus. Siksi ei ole yllättävää, että hallinnolliset lähestymistavat tiede- ja tutkimuskenttään eivät aina ole tervetulleita tiedeyhteisössä ja kohtaavat vihamielisiä asenteita. Tieteen toimintaympäristö on kuitenkin viime vuosikymmeninä muuttunut yhä monimutkaisemmaksi. Sen takia herää kysymys, voiko vapaata ja riippumatonta tiedettä olla olemassa ilman ammattimaista hallintoa ja johtamista.

Työskennellessäni tutkijatohtorina tutkimushankkeissa lähes seitsemän vuoden ajan sain nauttia monista tutkimusrahoituksen eduista, joista minulla ei ollut valittamista. Silti tänä aikana minulla heräsi tieteen yleisestä viitekehyksestä joitakin varauksia ja epäilyksiä, jotka kasautuivat Covid-pandemian aikana, kun minulla oli paljon aikaa pohtia niitä. Näiden pohdiskelujen seurauksena ilmoittautuin Speyerin yliopiston tiedehallinnon maisteriohjelmaan (M.P.A. Science Management) vuonna 2022. Ensisijainen motiivini oli ymmärtää paremmin yleistä työympäristöäni, sen lisäksi halusin tutustua keinoihin, joilla voisi kehittää tieteen viitekehystä edelleen ja vähentää sen puutteita ja ongelmia.

Mutta mitä tiedehallinto sitten tarkoittaa? Minä ehdotan seuraavaa heuristista määritelmää: Tiedehallinnon asiantuntija on ihminen, joka työskentelee tiedekentän rajapinnoilla, riippumatta siitä, onko se tutkimuksessa, opetuksessa vai yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen alueella. Tiedehallinnon tehtävät ovat tulossuuntautuneita, strategisia ja päätöksentekoa tukevia eli työn tulokset ovat tärkeämmät kuin itse prosessit. Usein tiedehallinto “kääntää” tieteen ja hallinnon erilaisia kieliä molempiin suuntiin.

Tiede tarvitsee asianmukaista johtamista täyttääkseen todelliset tehtävänsä kunnolla, ja siksi Speyerissä koulutetaan tulevaisuuden tiedehallinnon sukupolvea. Opinto-ohjelma on ammatillisen täydennyskoulutuksen maisteriohjelma, ja se sisältää opintojaksot muun muassa seuraavista aiheista: (Saksan) tiedejärjestelmän nykytilanne, tieteen oikeudellinen kehys, strateginen johtaminen, talouskirjanpito, tutkimusrahoitus ja kansainvälistyminen.

Opinto-ohjelma sisältää kahden viikon harjoittelun, jonka tehtävä on tutustuttaa opiskelijoita tiedehallinnon todellisuuteen. Koska olen kovin kiinnostunut tutkimusrahoituksen kysymyksistä ja minulla oli tieteellisiä yhteyksiä Suomeen, hain harjoitteluun Koneen Säätiöön oppimaan lisää tutkimusrahoituksesta Suomessa. Säätiön toimipisteeseen Lauttasaaren kartanolle saavuin mielessäni seuraavat kysymykset: (1) miten kehitetään (teema)hakujen ohjelmia ja aiheita Koneen Säätiössä ja (2) miten vertaisarviointi toimii Koneen Säätiössä?

Ensimmäisen kysymyksen liittyen on sanottava, että säätiöillä on kyllä enemmän vapautta toimissaan kuin julkisilla organisaatioilla. Tämä pätee erityisesti säätiöiden mahdollisuuksiin seurata omia tavoitteitaan ja vaikuttaa tiedejärjestelmään itsenäisinä toimijoina. Koneen Säätiö kuvailee sen vision olevan, että “vapaa tiede, taide ja kulttuuri kukoistavat ekologisesti kestävässä ja yhteiskunnallisesti tasa-arvoisessa Suomessa”. Vuosittaiset yleiset haut, jotka koskevat humanististen, yhteiskuntatieteiden, ympäristötieteiden ja taiteellisen tutkimuksen hakemuksia, sekä nykyinen Rapautuuko demokratia? -ohjelma sopivat tähän strategiaan erinomaisen hyvin.

Hallinnon näkökulmasta kuitenkin herää kysymys, miten niitä kehitetään jokapäiväisissä töissä ja miten temaattiset painotukset syntyvät. Käsitykseni on, että yksityiskohtaisia työnkulkuja tai tarkistuslistoja vaikuttavan rahoitusohjelman ja apurahahakujen valmistelulle ei ole. Se ei kuitenkaan ole Koneen Säätiön virhe, vaan johtuu tieteen olemukseen kuuluvasta uudistumisesta ja muutoksesta. Sen takia on aina oltava ajan tasalla ja seurattava, mitä tapahtuu tieteessä, kentän trendejä. Tähän tarkoitukseen Koneen Säätiö pyrkii olemaan yhteydessä mahdollisimman moniin sidosryhmiin ymmärtääkseen niiden tarpeita ja odotuksia.

Koneen Säätiö on esimerkiksi hyvin verkostoitunut Säätiöt ja rahastot -yhdistyksen kautta. Yhdistyksen tavoitteina on muun muassa tiedontarpeiden kartoittaminen, säätiöiden jäsenten tukeminen ja kouluttaminen sekä säätiöiden vahvistaminen yhteiskunnassa. Osallistuessani heidän järjestämäänsä webinariin sain vaikutelman, että Koneen Säätiön näkokulmia ja lähestymistapoja arvostetaan laajasti Suomen säätiömaailmassa. Sitä paitsi huomasin, että Koneen Säätiö säännöllisesti pohtii muiden säätiöiden lähestymistapoja ja näkökulmia, ja sainkin osaltani kertoa Saksan säätiömaailmasta eli auttaa säätiötä tekemään vertailevaa analyysiä. Minun näkökulmastani Koneen Säätiön lähestymistapa ohjelmien ja hakujen kehittämiseen voi toimia mallina tiedehallinnolle yleensä, koska se korostaa palvelusuuntautuneisuuttaan keskeiselle kohderyhmälleen eli tieteentekijöille.

Mitä tulee vertaisarviointiin, olin aluksi epävarma siitä, kuinka voisin käsitellä tätä aihetta hienotunteisesti. Ainakin Saksassa ja saksalaisissa tutkimusrahoitusorganisaatioissa se on tunnetusti herkkä asia, ja useinkin musta laatikko ulkopuolisille ihmisille. Sitäkin enemmän olin yllättynyt, kuinka avoimesti Koneen Säätiön vertaisarviointiperiaatteet dokumentoidaan säätiön verkkosivuilla, ja että rahoituksen johtaja Kalle Korhonen tarjosi minulle mielellään tunnin esittelyn sisäisestä vertaisarviointijärjestelmästä.

Lyhyesti sanottuna Koneen Säätiö luottaa ainoastaan ulkopuolisiin arvioijiin, jotka vaihtelevat vuosittain ja joista yksi arvioi noin 90-100 hakemusta. Sen jälkeen Koneen Säätiön apurahayksikkö keskustelee arvioinneista arvioijien kanssa, tekee ehdokaslistan, välittää sen säätiön hallitukselle ja hallitus tekee rahoituspäätökset. Tästä työnkulusta puuttuu paneelivertaisarviointi. Kuten hakuohjeissa kerrotaan, se on tietoinen valinta: säätiön näkökulmasta paneeliarviointi johtaa kompromissipäätöksiin, joissa usein tuetaan valtavirtaista tutkimusta ottamatta huomioon kokeilevampia ja potentiaalisia uusia avauksia.

Aiemmin olin pitänyt paneelimuotoista arviointia välttämättömänä arviointiprosessin turvamekanismina, joka korjaa virheellistä, epäreilua tai muuten ongelmallista arviointia. Mutta nyt olen vakuuttunut siitä, että paneeliarvioinnilla on selvästi nuomainitut puutteet ja haitat, eikä se siten ole kultainen standardi.

Luultavasti paneeli on välttämätön suurissa julkisissa rahoitusorganisaatioissa, mutta varsinkin säätiöt voivat minun mielestäni toimia tekemättä paneeliarviointia. Sen sijaan älykäs kombinaatio usein vaihdettavien asiantuntijoiden tekemästä etäarvioinnista, arviointia koskevasta sisäisestä keskustelusta ja hallituksen päätöksistä tukee tutkimusta ja tiedettä yleensä paremmin. Sitä paitsi säätiöiden omia visioita ja tavoitteita voidaan seurata tehokkaammin niin, koska tämä malli antaa enemmän pelivaraa pitää huolta omista painopisteistään.

Rahoitusohjelmien ja apurahahakujen kehittäminen kuten vertaisarviointikin ovat siis monimutkaisia haasteita kaikille niitä käsitteleville organisaatioille tiedekentällä. Harjoittelun aikana minulle tuli selväksi, että tällaisista monimutkaisista haasteista on pideltävä valppaasti huolta, jotta tutkimus ja tiede yleensä hyötyvät mahdollisimman hyvin. Se on tiedehallinnon keskeinen tehtävä ja nimenomaan siksi tiedemaailma tarvitsee asiantuntijoita, jotka ymmärtävät sekä tiedettä itseään että sen kehystä ja hallintoa.

Ollessani Koneen Säätiössä sain tavata tällaisia ihmisiä ja saan ottaa mukaan paljon arvokkaita ajatuksia ja ideoita. Lämpimät kiitokset tästä! Toivon, että Koneen Säätiölle oli samaten hyödyllistä tutustua tiedehallinnon näkökulmiin säätiöiden toiminnassa.