Tarinat ja julkaisut

Pitkät jutut

14.06.2018

Kun Peppi sanoi n-sanan

Mitä vanhemman pitää tehdä, kun Peppi Pitkätossu sanoo kirjassa n-sanan? Lasten kirjasto -hanke tahtoo rakentaa työkaluja arjen rasismin käsittelyyn. 

Se oli pitkä mökkimatka, joka vaati yhteistä ohjelmaa. Lapset alkoivat mankua ja muuttua takapenkillä levottomiksi. Niinpä me aloimme kuunnella Yle Areenasta Peppi Pitkätossu  -kuunnelmaa, joka on esitetty ensimmäistä kertaa radiossa 1996.

Ihanaa rauhaa kesti reilut kolme minuuttia – aina siihen asti, kun Peppi kertoo, kuinka hänen isänsä on ”neekerikuningas”. Minä katsoin puolisoani, tämä nosti hieman kulmakarvojaan. Siinä se tuli, n-sana. Mitä ihmettä tässä nyt oikein pitäisi tehdä?

Hätäratkaisu: emme tehneet yhtään mitään.

Pohdin aihetta vielä illallakin. Kun Peppi käytti n-sanaa, olisiko se ollut hyvä hetki nostaa asia esiin ja käyttää tilaisuus kasvatukselliseen keskusteluun, mietin. Selittäisimmekö lapsille kuten Yle itse palvelussaan – että kuunnelma ”pitää kuunnella ja tulkita syntyhetken yhteiskunnan ja arvomaailman mukaisesti”?

Ylen antama kuunteluohje tuntui paitsi hitusen holhoavalta, myös aika puolittaiselta ratkaisulta. Meidän lapsemme kuuluvat ikäluokkaan, joka toivottavasti ei ole koskaan edes kuullut koko sanaa. Miksi me haluaisimme edes hyvää tarkoittaen erikseen opettaa heille sanan, jota emme halua vahingossakaan ujuttaa heidän sanavarastoonsa? Heidän koulussaan ja päiväkodissaan osa heidän kavereistaan on mustia. Emme olleet varmoja, onko lapsille tarpeen vielä edes kertoa, että heistä on vain jokin aikaa sitten käytetty sanoja, jotka ovat nykyään halventavia.

Entä sitten vanha kunnon villaisella painamisen strategia? Ehkä sana pitäisi nytkin vaan ohittaa, olla tekemättä siitä tällaista ihmeellistä numeroa. Meidän kohdallamme tosiaan voisikin ollakin järkevintä, että aikuiset eivät suurentelisi asiaa, jota lapset eivät itse edes huomaa.

Mutta sekin tuntui vähän väärältä: entä, jos kyydissämme olisi ollut joku tuttu lapsi, joka kyllä salamannopeasti tietää, mitä sanalla tarkoitetaan, koska sitä on jo käytetty halventavassa mielessä häneen itseensä? Ohittaminen on ehkä juuri meille mahdollista, mutta se on hyvin etuoikeutettu mahdollisuus.

Mainitsin tilanteesta myöhemmin työkaverilleni. Hän kertoi törmänneensä lastensa kanssa samaan ongelmaan, mutta toiminnan ihmisenä ratkaisseensa asian käytännöllisesti. Koska hän työskentelee äänen parissa, hän käsitteli ennen kuuntelua äänikirjan editointiohjelmalla ja kokeili, saisiko n-sanat leikatuksi pois sujuvasti. Kun se onnistui, hän antoi lapsensa kuunnella editoimansa version. Ongelma oli sillä hoidettu.

“Se sana vaan tuntui siellä väärältä”, työkaverini kohautti olkapäitään. ”Lukija käytti sitä äänikirjassa vielä jotenkin niin huolettomasti, että se kuulosti minusta vaan liian pahalta.”

Työkaverini suoraviivainen asenne huvitti minua, mutta aihe ei jättänyt rauhaan. Niinpä soitin yhteiskuntatieteilijä Katarina Jungarille, joka vetää Koneen Säätiön rahoittamaa Children’s Library Projectia. Hankkeessa vanhemmat ja lapset pyrkivät ymmärtämään lasten arjessa kohtaamaa rasismia ja löytämään uusia tapoja käsitellä sitä.

Ehkä Jungar osaa alan tutkijana sanoa, miten tähän oikein pitäisi suhtautua?

”On hyvin tuttua, että vanhemmilla ei ole tilanteisiin työkaluja. Kun näistä asioista puhutaan ja niitä yritetään ratkaista, ihmiset lähinnä hämmentyvät”, Jungar huokaa. Ei hänellä itselläänkään ole hihassaan oikeita tapoja toimia.

”Tuo on aika yleinen neuvo, että keskustelkaa lapsien kanssa kirjojen ongelmista. Sitä ei anna vain Yle, vaan myös monet tutkijat. Ohjeesta tulee helposti aika absurdi, kun sitä yrittää toteuttaa”, Jungar sanoo. ”Olen huomannut, että vaikka olen tutkinut postkoloniaalista feminismiä kaksikymmentä vuotta, en tiedä itsekään, miten minä puhun n-sanasta kolmevuotiaalle. Jos vanhassa lastenkirjassa esimerkiksi tulee vastaan juuri joku n-sana, katson lapsia ja päässäni pyörii, että mitä nyt sanon ja teen. Reagoinko vaan, että paha paha kirja, pannaan pois!”

Tietoa kyllä on, periaatteessa, mutta me emme tiedä, miten me keskustelisimme siitä niin, että lapsi ymmärtää, eikä vain hämmenny lisää. Emmekä ole aina edes varmoja, haluammeko edes, Jungar sanoo.

”Miksi minä toisaalta haluaisin keskustella lasten juuri lastenkirjojen mahdollisesta rasismista, kun minulla ei ole aikaa lukea lapsille edes kaikkia niitä maailman hyviä kirjoja, joissa tätä samaa ongelmaa ei ole?”

Monet toimivat samalla tavalla kuin Katarina Jungarin kanssa Lasten kirjasto -hanketta työstävä Ahmed Al-Nawas.

”Tyttäreni mielestä Peppi on tosi voimauttava hahmo, joten en voi jättää kirjaa lukemattakaan, sillä sensurointi vain kasvattaisi kiinnostusta. Niinpä editoin tekstiä samalla sitä lukiessani”, hän kertoo.

Kun Ahmed Al-Nawas lukee lapselleen Peppiä, hän huomaa omien ajatustensa kiihtyvän:

“Pepillä on etuoikeus olla radikaali, koska hänellä on isän rahoja, mutta mistä ne rahat tulevat? Ja miksi emme tiedä Pepin äidistä mitään, oliko hänkin siirtokunnista? Olen lukiessani yrittänyt vapauttaa Peppiä hänen isästään, sillä vaikka Peppi on yleensä tosi järkevä ja moraalinen, isän kanssa Pepin moraali ei voita. Pepillä on siis oidipuskompleksi!”

Yleensä Al-Nawasin editointiyritykset eivät toimi erityisen hyvin. “Jään niistä aina tyttärelleni kiinni”, hän nauraa.

Samantyyppisistä hämmentyneisyyden kokemuksista sai alkunsa myös Lasten kirjasto -hanke. Katarina Jungar kertoo, että moni hänen kaverinsa oli yrittänyt puhua omien lastensa julkisessa tilassa kokemasta rasismista esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Se oli vaikeaa.

”Ihmiset kyllä kauhistelivat jonkun humalaisen miehen käytöstä bussipysäkillä, että voi voi, hirveää, mutta ei se siitä oikein syventynyt. Se keskustelu jäi siihen, että miten ihmiset voi olla niin tyhmiä”, Jungar kertoo. Oli helpompaa käsittää ongelmaksi yksittäinen juoppo kuin hiljenevät ihmiset ympärillä, vaikka nämäkin olivat osa ongelmaa. Lasten omissakin kertomuksissa erityisen rankoiksi kokemuksiksi nousivat juuri ne, joissa kukaan ole puolustanut.

“Pahinta ei ole rasistinen luokkakaveri, vaan se paras kaveri, joka ei näytäkään solidaarisuutta”, Jungar selittää.

Niinpä hän alkoi miettiä, että ehkä rasismia sisältävät tilanteet arjessa tarvitsisivat tuekseen käytännöllisen oppaan.

“Ne hetket tulevat aina niin nopeasti, että niissä saattaa kuka tahansa jäädä helposti siksi tyypiksi, joka on hiljaa.”

Lasten kirjasto yrittää löytää uusia käytännön tapoja käsitellä rasismin kokemuksia – myös sitä rakenteellista rasismia, johon lapsi saattaa törmätä rasistisen humalaisen huutelijan sijaan myös kirjastossa, turvallisen aikuisen sylissä kirjaa lukien.

Tarkoituksena on luoda tutkimuksen ja taiteen avulla vanhempien ja lasten kokemuksista eräänlaisia myönteisiä vastatarinoita. Jungar on tehnyt jo aiemmin Frigga Haugin tunnetuksi tekemää, erityisesti feministien metodinaan käyttämää muistelutyötä. Siinä työstetään ryhmässä oman elämän henkilökohtaisia tapahtumia ja tehdään niistä kolmannessa persoonassa kerrottuja tarinoita. Ideana on, että tarinallistaminen auttaa katsomaan omaa elämää objektiviisemmin ja analyyttisemmin – ja ehkä jopa muuttumaan sitä.

Frigga Haugin menetelmä sopii Jungarin mielestä hyvin julkisessa tilassa koetun rasismin käsittelyyn, sillä se auttaa ottamaan vaikeisiin kokemuksiin etäisyyttä. Niinpä ryhmässä on kirjoitettu tarinoita koetusta arjen rasismista ja luettu niitä toisille ääneen.

Yhtenä teemana tarinoille ovat olleet juuri lastenkirjat – siis ne aivan samanlaiset tilanteet, joista me olemme puhuneet. Miltä tuntuu, kun perhe kuuntelee autossa CD:ltä, ja yhtäkkiä lukija sanoo jotain rasistista? Miten vanhempi lukee lapsilleen kirjoja ääneen, mitä sanoo ja mitä jättää pois? Mistä löytyvät tarinat, joissa on erilaisia lapsia, mutta toimijoina, ei vain värikkäänä Benetton-estetiikkana? Miltä tuntuu, jos huomaa, että joku suuresti rakastettu ja ihana lastenkirja onkin oikeastaan aika älytön?

Ruotsissa juuri Pepistä käyty keskustelu on ollut kiihkeää. Muutama vuosi sitten Astrid Lindgrenin tyttären toiveesta Peppi Pitkätossusta tehtiin uusi painos, jossa rasistiset sanat oli korvattu toisilla. Lindgrenin oikeuksia valvovan yhtiö arvioi, että kirjailija itse olisi hyväksynyt tehdyt muutokset. Se uutisoitiin Suomessakin sensuurina.

Kun jotkut kirjastot ottivat pois valikoimistaan Pepin vanhoja painoksia, joissa sanoja vielä käytetään, siitä nousi iso kohu.

”Ruotsissa puhutaan kirjarovioista, ja se kaikki on herättänyt paljon tunteita ja vihaa. On mielenkiintoista, kuinka vihaisia ihmisistä voi tulla, jos heidän lapsensa eivät saa lukea kirjoistaan n-sanaa”, Katarina Jungar sanoo.

Juuri Astrid Lindgrenin rakastetut kirjat herättävät erityisen suuria tunteita: Tämä on meidän ikiomaa kulttuuriamme, juuri tätä kirjaa luin itse, kun olin lapsi. Eikö edes lastenkirjallisuuden klassikkoja voisi jättää poliittisen korrektiuden hysterian ulkopuolelle?

“Minusta nimenomaan keskustelu lastenkirjoista on tosi hysteeristä. Niiden kohdalla yllättävien ihmisten isänmaallisuus yhtäkkiä herää”, Ahmed Al-Nawas hymähtää. Hänen mielestään on turhaa piiloutua sen taakse, että kyse on lastenkirjallisuudesta.

“Lapsille luetut kirjat ovat kulttuurista perintöä, yhteisiä kansallisia hahmoja, jotka välittävät käsitystä hyvästä lapsuudesta. Koko lastenkirjallisuuden termin voisi kyseenalaistaa”, hän sanoo. Koko ajatus lasten kirjallisuudesta omana genrenään on uusi, vain noin sata vuotta vanha.

”Ei ole olemassa lastenkirjoja. On vain kirjoja, jotka aikuiset ovat kirjoittaneet ja joita he valitsevat lukea lapsilleen. Minä esimerkiksi haluaisin lukea lapselleni kirjoja, joissa syntymämaani ei näyttäydy vain jonain lentävinä mattoina. On ihan fiktiivistä, että se olisi lasten omaa kirjallisuutta. Ajatus perustuu haluumme kuvitella mahdollisimman viaton lasten maailma.”

Ei ole sattumaa, että Lasten kirjaston keskeinen paikka on juuri kirjasto.

Kun Ahmed Al-Nawas tuli Irakista Suomeen, hän oli neljätoista. Hän löysi Helsingin Pasilan kirjaston ja sen toisen kerroksen silloisen suuren musiikkikokoelman. Kirjastosta tuli nuorelle maahanmuuttajalle tärkeä paikka. Hän istui musiikkiosastolla kuulokkeet päässä ja lainasi kotiin kasetteja, joita kuunteli walkmaneista.

Kirjaston musiikkiosastolta Al-Nawas tunsi löytävänsä asioita, jotka liittyivät juuri häneen: hiphopia, brasilialaista tropicalismia, 1970-luvun mustaa musiikkia, punkkia.

”Kun kuuntelin sitä musiikkia, koin, etten ole yksin. Joku toinen on kokenut ihan tämän saman jo 1960-luvulla.”

Kirjaston kategoriat eivät ohjanneet Al-Nawasia eivätkä tunnistaneet hänen kokemustaan. Uusien asioiden löytäminen vaati eksymistä ja itse erilaisten teiden ja verkostojen löytämistä.

“Jokainen eksyminen vei aina uuden tiedon pariin, levystä ja muusikoista toiseen. Aloin ymmärtää, että valintani eivät olleet satunnaisia, vaan osa suurempaa verkostoa”, hän kuvaa.

Ahmed Al-Nawasista alkoi tuntua, että vaikka kirjaston kategoriat yrittivät olla neutraaleja, ne eivät sitä olleet. Silloinkin, kun ne nostivat esiin ei-eurooppalaisia asioita, ne valitsivat esille sen, joka on arvostettua Euroopassa.

Samaan aikaan kirjasto on yhä äärimmäisen tärkeä ei-kaupallinen tila, Al-Nawas sanoo. Vaikka julkinen rahoitus laskee ja netti on mullistanut tiedon löytämisen, kirjasto on hänestä yhä olennainen paikka hyvinvointivaltion luomisessa, ihmisten mielenkiinnon ohjaamisessa ja suuntaamisessa.

Vaikka Ahmed Al-Nawasi koki olevansa mielenkiintonsa kohteineen marginaalissa, hän löysi kirjastosta myös hyvin mielenkiintoisia ja ainutlaatuisia asioita.

“Helsinkiläisestä kirjastosta voi löytää dub-musiikkia, jota ei missään maailman julkisessa kirjastossa ole, ja arvokkaita alkuperäisiä julkaisuja, joita on markkinoilla myynnissä tuhannella eurolla. Ajattele, joku yksittäinen kirjastovirkailija on halunnut investoida niihin kauan sitten. Ne ovat suuria tarinoita!”

Ja joku tekee niitä samoja päätöksiä myös nyt, Al-Nawas sanoo.

Lasten kirjasto kertoo siitä, että suomalainen yhteiskunta on muutoksessa. Dekolonisaatiosta puhutaan jo täälläkin. Dekoloniaalinen tutkimus pyrkii huomioimaan erilaisia ja eri puolilta maailmaa tulevia näkökulmia ja irrottautumaan länsimaisen ajattelun kaanonista. Universaalina pitämämme tieto saattaakin olla maailmankuvaltaan Eurooppa-keskeistä. Dekoloniaalisessa tutkimuksessa ei haluta kyseenalaistaa tietoa itsessään, vaan osoittaa, että on muitakin tapoja tuottaa tietoa maailmasta ja nostaa asioita tärkeiksi.

Mutta tarvitseeko tietoa pelätä, ja voiko kirja olla vaarallinen? Eikö juuri kirjasto ole turvallinen paikka, jossa mitään tietoa ei kuulu sensuroida, vaan nähdä se tilaisuutena ymmärtää asioiden historialliset kontekstit? Eikö lastenkirja ole osa historiaamme, josta kuuluisi vaikenemisen sijaan puhua ääneen?

Ahmed Al-Nawasin mielestä hyviä työkaluja ovat arkiston ja kuratoinnin käsitteet. Olennaista on, onko kirjasto arkisto vai onko se kuratoitu tila.

“Jos kirjaston ajatellaan olevan arkisto, siellä pitää olla se ihan kaikki menneisyytemme tieto. Mutta jos kirjasto on kuratoitu tila, joka heijastaa nyky-yhteiskunnan arvoja, silloin se on eri kysymys.”

Samalla tavalla lapsilleen kirjoja lukevat vanhemmat kuratoivat aina lastensa saamaa kuvaa todellisuudesta: valitsemalla kirjoja, luovimalla ja muokkaamalla tekstiä lennossa. Tai vaikka tarttumalla editointiohjelmaan.

“Ei tämä kaikki tarkoita vaan sitä, että viedäänkö Peppi nyt arkistoon tai otetaanko se pois sieltä, vaan tarvitsemme parempia keinoja näiden asioiden käsittelyyn”, Al-Nawas sanoo.

Niitä Lasten kirjasto -hanke yrittää nyt rakentaa. Yksinkertaisimmillaan kyse on kirjastoihin kuratoiduista hyllystä, josta voi löytää myönteisiä kirjoja erilaisista lapsista.

Katarina Jungarin mielestä hankkeen suuri vahvuus on, että mukana on myös kuraattori ja taiteilija, joiden kanssa asioita voi tehdä yhdessä. Hankkeen kesäkoulu tuo yhteen esimerkiksi tutkijoita, taiteilijoita, kirjailijoita, runoilijoita, elokuvantekijöitä, graffitiartisteja, julkaisijoita, tuottajia sekä toimittajia. Tarkoituksena on luoda tilaa uusille tarinoille.

Kirjoittaja

Veera Luoma-Aho