Tarinat ja julkaisut

Konehuone-kolumni

03.04.2019

Konehuone-kolumni: Tiedejulkaisujen avoimuus vaatii myös rahoittajilta mielikuvitusta

Plan S on aloite open access -tiedejulkaisujen puolesta. Verkostoon kuuluvat rahoittajat sitoutuvat siihen, että kaikki niiden tuella luodut tutkimusjulkaisut saatetaan avoimesti saataville open access -lehdissä tai julkaisualustoilla vuodesta 2020 alkaen. Koneen Säätiön tiedejohtaja Kalle Korhonen pohtii Konehuone-kolumnissaan tiedejulkaisujen avoimeen saatavuuteen liittyviä kysymyksiä tiederahoittajien näkökulmasta.

Tiedejulkaisujen avoimeen saatavuuteen liittyy kysymyksiä, jotka koskettavat juuri tiederahoittajia: kuka maksaa tiedejulkaisemisen prosessista ja julkaisujen levittämisestä? Mitä rahoittaja voi edellyttää rahoittamiltaan tutkijoilta? Miten tiedehallinnot ja rahoittajat voivat huomioida tiedejulkaisemisen evoluution?

Avoin tiedejulkaiseminen syntyi internetin myötä 1990-luvulla, kun tieteilijät ymmärsivät, että julkaisuja voisi levittää myös avoimesti netin kautta sen sijaan, että lähetettäisiin eripainoksia tai käytäisiin lukemassa painettuja julkaisuja kirjastossa. Tiedekustantamisen prosessit ja instituutiot – vertaisarviointi, toimituskunnat ja julkaisun toimittamisperiaatteet – eivät kuitenkaan lakanneet olemasta. Eivätkä painetut julkaisut, vaan siirtyminen verkkoon on tapahtunut eri aloilla eri vauhdilla. Tieteellisen julkaisemisen ”perusyksikön”, artikkelin, formaatti ei myöskään irronnut lehteen painetun artikkelin ulkomuodosta, vaikka paperille painaminen väheni.

Tärkeä viimeaikainen käänne julkaisujen avoimuudessa on Plan S (”Suunnitelma S”), jota edistää syksyllä 2018 perustettu kansainvälinen tutkimusrahoittajien verkosto cOAlition S. Verkostoon kuuluvat lähinnä julkiset rahoittajat sitoutuvat siihen, että kaikki niiden tuella luodut tutkimusjulkaisut saatettaisiin avoimesti saataville open access -lehdissä tai julkaisualustoilla vuodesta 2020 alkaen. Tämä on hyvin linjassa sen ajatuksen kanssa, että veronmaksajien rahoittaman tutkimuksen täytyisi olla heidän saatavillaan.

Tieteellisten julkaisujen levittämisen alustat voi jaotella karkeasti kahtia, alkuperäisjulkaisujen kustantajiin ja rinnakkaisen julkaisemisen alustoihin. Vertaisarvioitua tiedettä julkaisee suuri määrä pieniä tieteellisiä kustantajia, jotka usein ovat yhtä tai muutamaa lehteä tai julkaisusarjaa kustantavia voittoa tuottamattomia seuroja. Näkyvämpiä ovat kuitenkin suuret ja kaupallisesti menestyvät globaalit kustantajat, kuten Springer, RELX-konsernin Elsevier tai Informa-konsernin Taylor & Francis, Routledge ja CRC Press. Kun tieteilijä saa artikkelinsa julkaistavaksi, hän usein vahingossa tai pakosta luovuttaa kaikki tekijänoikeutensa lehdelle, mikä voi aiheuttaa myöhemmin ongelmia oman tutkimuksen tunnetuksi tekemisen kannalta.

Suuri osa tiedekustantajista käyttää tilausmaksuja, mutta jo kahden vuosikymmenen ajan on toiminut lehtikustantajia, jotka julkaisevat vain avoimesti saatavilla olevia lehtiä (esim. Public Library of Science eli PLOS ja BioMed Central). Nämä open access -kustantajat rahoittavat kustannustoiminnan pääosin artikkelien käsittelymaksuilla [article processing fees]. Kokonaisuutena tiedekustantajien maailma ja avoimuuspolitiikka on hyvin moninainen.

Tärkein rinnakkaisjulkaisemisen kanava ovat julkaisuarkistot, jotka voivat olla esimerkiksi tieteenalakohtaisia (kuten Research Papers in Economics) tai tutkimuslaitosten omia (esim. HY:n Helda). Tosin joillakin tieteenaloilla on tapana saattaa julkaisut avoimesti saataville jo ennen kuin ne on vertaisarvioitu. Tunnettu esimerkki tällaisesta ns. preprint-palvelusta on jo v. 1991 perustettu mm. fysiikkaa, matematiikkaa ja tietojenkäsittelytieteitä palveleva arXiv.

Rinnakkaisjulkaisemiseen on syntynyt myös kaupallisia toimijoita, kuten ResearchGate ja Academia.edu, joiden rautalankaversiot ovat tutkijalle ilmaisia. Niitä on haukuttu tutkijasomeksi ja myös vastustettu, mutta yhteyksien luomisessa ne ovat olleet todella hyödyllisiä, minkä kustantajatkin ovat huomanneet. Aina silloin tällöin joku väittää, ettei tieteellisiä julkaisuja lue kukaan. Se on kyllä liioittelua, ja tutkijasomen avulla lukijoita löytää helpommin, myös muille kuin englanninkielisille julkaisuille.

Plan S edellyttää siis, että koalitioon liittyneiden rahoittajien tuella syntyvät julkaisut saatetaan avoimesti saataville open access -lehdissä tai koalition hyväksymillä julkaisualustoilla vuodesta 2020 alkaen. Tätä edellytystä on joillakin tahoilla tulkittu väärin: on esitetty, että se vaatisi artikkelien julkaisemista open access -lehdissä myös aloilla, joilla ei kunnollisia sellaisia ole (esim. 133:n ruotsalaisen ihmistieteilijöiden esittämässä kritiikissä). Mukana Plan S:ssä ovat kuitenkin myös yliopistolliset julkaisuarkistot. Riksbankens Jubileumsfond, joka yhtenä harvoista yksityisistä rahoittajista on mukana Plan S:ssä, päätti joka tapauksessa äskettäin, ettei se sitoudu Plan S:n tiukkaan aikatauluun.

Koneen Säätiön hallitus on keskustellut Plan S:stä ja suhtautuu siihen myönteisesti. Asiaan liittyy periaatteellisempia pohdintoja. Mitä Koneen Säätiö edellyttää tai vaatii rahoittamiltaan tutkijoilta? Nykyisin vaaditaan sitä, että luvattu tutkimustyö tehdään, ja sen todentamiseksi loppuraporttia. Asetetaanko muita vaatimuksia, eli se, että säätiön tuella laaditut julkaisut on julkaistava avoimesti? Tähän asti tätä on vain suositeltu. Vaikka tieteen avoimen saatavuuden ideat ovat peräisin tiedeyhteisöstä, riskinä on se, että ne voidaan kokea osaksi uuden julkisjohtamisen mukaista ohjausta ylhäältäpäin ja strategioiden jalkautusta. Tällöin avoimesta tieteestäkin voi tulla yksi lisärasite tieteentekijöille.

Entä miten Plan S:n takana olevat rahoittajat suhtautuvat tiedejulkaisemisen jatkuvaan muutokseen verkkomaailmassa? Eivät kaikki kaupalliset kustantajat ole pölhöjä riistäjiä, vaan voiton tavoitteluun kuuluu myös palveluiden tarjoaminen asiakkaille. Entä tutkijasomet, miten niihin pitäisi suhtautua? Onko järkevää asettaa järeitä teknisiä standardivaatimuksia tieteen avoimuudelle?

Uskoisin kuitenkin, että Plan S:n myötä myös tiederahoittajilla on mahdollisuus nostaa katseensa ruudusta tai paperista ja pohtia yhdessä muun tiedeyhteisön kanssa, millaista tieteellinen julkaiseminen voisi olla 2020-luvulla, ilman että jumitetaan harvojen tieteenalojen konventioihin tai hankaliin teknisiin vaatimuksiin.

Kirjoittaja

Kalle Korhonen