”Tämä yhteistyö jää elämään monella tavalla” – tieteen ja taiteen yhteistyö Koneen Säätiössä

Miksi Koneen Säätiö tukee tieteilijöiden ja taiteilijoiden yhteistyötä? Edistääkö se taiteen tai tieteen vapautta? Mitä kaikkea tieteen ja taiteen yhteistyö voi olla? Tiede- ja taiderahoituksen johtaja Kalle Korhonen yrittää vastata kysymyksiin.

Koneen Säätiö tunnetaan siitä, että se kannustaa luomaan hankkeita, joissa tieteen ja taiteen tekijät toimivat yhteistyössä. Joskus kysytään, miksi tätä yhteistyötä tuetaan. Entä lisääkö se taiteen tai tieteen vapautta?

Vastaukseksi ei riitä säätiön strategian maininta rajojen ylittämisestä. Ensiksi täytyy sanoa, että vaikka tieteen ja taiteen yhteistyö on säätiölle tärkeää, se ei ole suurin rahoituskohde. Vuoden 2022 myönnöistä tiedettä ja taidetta yhdistäviä hankkeita oli 16,4 % eli joka kuudes. Yli 80 % rahoituksesta menee siis hankkeille, joissa tehdään joko tiedettä tai taidetta, ei molempia.

Tieteen ja taiteen yhteistyö ei tarkoita, että tieteen ja taiteen tekemistä sekoitetaan toisiinsa jotenkin sattumanvaraisesti. Käytännössä mahdollisia ovat ainakin seuraavat:

1. Taiteellinen tutkimus.
2. Tutkimusprojekti, jossa ratkaistaan tutkimuskysymyksiä ja samalla tehdään taiteellista työtä, joka liittyy aihepiiriin.
3. Tutkimusprojekti, jossa taide tekee näkyväksi tieteellisen työn tuloksia.
4. Taidehanke, johon tieteentekijät tuovat tutkimustietoa projektin aikana.

Taiteellinen tutkimus on säätiön kannalta lähtökohtaisesti sekä tieteen että taiteen tekemistä. Taiteellisen tutkimuksen piiriin emme laske taiteilijan tekemää työtä, jossa tutkitaan tai käsitellään taiteen keinoin ajankohtaisia aiheita, esimerkiksi luontokatoa tai rasismia. Jotta työ olisi taiteellista tutkimusta, siltä vaaditaan tutkimuksellinen viitekehys, eli käytännössä yliopistollinen tutkimusympäristö. Rajat eivät ole kiveen hakattuja, eikä säätiö laadi tarkkoja määritelmiä. Vertaisarvioijat lopulta ratkaisevat, mikä on taiteellista tutkimusta.

Säätiössä emme lue taiteellisen tutkimuksen piiriin moneen humanistiseen tieteenalaan kuuluvaa taiteen tekemistä. Esimerkiksi filologisessa tutkimustyössä tutkijat saattavat tehdä käännöksiä kirjallisista teksteistä, joiden taiteellistakin laatua toiset tutkijat arvioivat.

Säätiön rahoittamista tiede-taide-hankkeista suurimman osan valitsevat tieteen vertaisarvioijat. Taiteilijaryhmiä, joissa on mukana tieteentekijöitä, on vain vähän. Joissakin säätiönkin hankkeissa toteutuu kuvio, jossa taiteilija(ryhmä) laatii hankkeen loppuvaiheessa taiteellisen tuotoksen hankkeen aihepiiristä tai tieteilijät antavat tutkimustietoa taidehankkeen käyttöön (vaihtoehdot 3 ja 4 edellä). Tällainenkin malli on ihan ok, mutta vielä enemmän säätiö haluaa tukea pitkäaikaista yhteistyötä.

Tieteen ja taiteen yhdistämistä havainnollistavat hyvin eräät säätiön tukemat hankkeet. Keskustelin taannoin kielentutkija Liisa Raevaaran ja teatteriohjaaja Elina Izarra Ollikaisen kanssa heidän hankkeestaan, jonka nimi oli Taide työnä ja työvälineenä. Oli hyvin kiinnostavaa kuulla, miten työ eteni. Aluksi vuorovaikutustutkijat tutkivat esitystaiteilijoita, jotka ohjasivat nuoria teatterin tekemiseen. Tämän jälkeen sekä tutkijoilla että taiteilijoilla heräsi kiinnostus pohtia sitä, mitä tiede ja taide ovat työnä. Kummatkin saivat lisää ymmärrystä omasta työstään.

Toinen valaiseva hanke oli Jakautuuko Suomi -ohjelmasta rahoitettu Kaksi Suomea – kasvaako eriarvoisuus. Hankkeen alussa yhteistyö näytti menevän pahasti pieleen: hankkeen tutkijat pyysivät taiteellista työtä tekeviä valokuvaajia kuvaamaan suomalaisia olohuoneita ja kylpyhuoneita. Tästä siirryttiin enemmän taiteen autonomiaa kunnioittavaan suuntaan, valokuvataiteellisiin työpajoihin aiheesta Arjen kuvat. Vähitellen hanke löysi tavan, jossa molemmat osapuolet kunnioittivat toistensa rooleja ja ammattitaitoa.

Vuosien mittaan tiede-taide-työstä on tullut tavallisempaa, ja yhteistyötä tehdään jatkuvasti monissa säätiön tukemissa projekteissa. Musiikillisesti tiedettä ja taidetta yhdistetään esimerkiksi Marika Kivisen ja Maren Jonassonin hankkeessa Untold stories, jossa tutkitaan Suomen suhdetta kolonialismiin ja rasismiin ajanjaksolla 1860–1930. Sekä Kivinen että Jonasson ovat tehneet tutkimustyötä, ja Kivinen on laulajana muiden muusikoiden kanssa järjestänyt konsertteja, joissa tutkimusta on tuotu esiin.

Toinen hanke, jossa tieteen ja taiteen lisäksi edistetään myös saavutettavuutta, on Laura Kalliomaa-Puhan tutkimusprojekti Sanasta kuvaksi. Siinä on tutkittu sarjakuvan mahdollisuuksia parantaa sosiaalihuollon asiakirjojen ymmärrettävyyttä. Hanke on monialainen yhdistäessään sosiaalityötä, käännöstiedettä, sarjakuvatutkimusta ja oikeustiedettä taiteen tekemiseen.

Pitkäjänteisyys on yksi Koneen Säätiön arvoista, ja parasta mitä tutkimusrahoittaja voi toivoa, on hyvä kokemus yhteistyöstä tieteen ja taiteen tekijöiden välillä. Tässä mielessä asian ilmaisi hyvin silloinen väitöskirjatutkija ja myöhemmin sisäministeriksi edennyt Maria Ohisalo, joka kuvasi edellä mainitsemani Kaksi Suomea -hankkeen yhteistyötä näin: ”Voisin kuvitella, että yhteistyö tässä hankkeessa jää kyllä elämään monella tavalla. Mutta sellainen systeemisempi muutos on mielestäni se, mitä meidän pitäisi hakea. Ja miettiä, että olisiko meillä enemmän hankkeita, joissa eri alojen ihmiset voisivat olla pidempään yhdessä ja ihan konkreettisesti tehdä joka päivä sitä työtä yhdessä pitkään.”

Koska, kuten edelläkin nähtiin, yhteistyö ei välttämättä ole helppoa ainakaan aluksi, säätiö tarjoaa tänä keväänä työnohjausta rahoittamilleen tiedettä ja taidetta yhdistäville hankkeille. Työnohjauksen tavoitteena on parantaa hankkeissa yhdessä toimimista ja ehkäistä konfliktien syntymistä. Arvostusta on jo paljon molemmin puolin, mutta tukea yhdessä toimimiseen ei ole koskaan liikaa.

Vastaus kysymykseen, miksi säätiö tukee tieteen ja taiteen yhteistyötä, kumpuaa siis kuitenkin säätiön ajattelusta: yhteistyö rikastaa kumpaakin osapuolta, varsinkin jos se on pitkäjänteistä. Yhteistyö toteuttaa käytännössä säätiön arvoja, joihin kuuluu moninaisuus ja rajojen ylittäminen.