Tiedejohtajamme Kalle Korhonen palaa kirjoituksessaan vuodenvaihteessa mediassa käytyyn murrekeskusteluun, jossa pohdittiin muun muassa murteen käyttämistä tieteellisessä kirjoittamisessa, murretta uhanalaisena kielimuotona ja sitä, kuka saa käyttää murretta.

Koneen Säätiössä tehdään kielityötä taas v. 2019, kun dosentti Ulla Tiililä (Kotus) jatkaa säätiön kieliohjelman vaikuttavuuden arviointia. Aiheeseen liittyy hyvin keskustelu murretutkimuksen metodeista, jota käytiin vuodenvaihteessa jopa Hesarin yleisönosastossa. Murreaktivisti Jani Koskinen oli kirjoittanut Helsingin yliopiston maisterintutkielmansa eli pro gradun Keski-Karjalan alueen murteella, joka lasketaan savolaismurteisiin. Aiemmin Koskinen oli kirjoittanut kandidaatintutkielmansa samalla murteella.

Keskustelussa nousi esiin ainakin kolme eri asiaa: (1) yleiskielen ja murteiden suhde tieteellisessä kirjoittamisessa; (2) ajatus murteista uhanalaisina vähemmistökielinä; (3) pohdinta siitä, kuka saa käyttää kieltä tai murretta.

Ei ole absoluuttisia kriteereitä sille, milloin puhutaan saman kielen eri murteista ja milloin eri kielistä. Tavallinen määritelmä perustuu ymmärrettävyyden ja puhujakokemuksen yhdistelmään: jos eri kielimuotojen puhujat ymmärtävät toisiaan, kyse on eri murteista, ja jos eivät, eri kielistä. Mutta jos puhujat kokevat puhuvansa eri kieliä, voidaan sanoa, että kyse on eri kielistä. (Näin murteen ja kielen määrittelee esimerkiksi Tieteen termipankki, jossa siteerataan Kaisa Häkkisen Kielitieteen perusteita.) Myös poliittiset tekijät vaikuttavat: usein sanotaan, että kieli on murre, jolla on oma armeija. Suomessa helposti unohdetaan se, että murteiden erot eivät välttämättä perustu maantieteeseen, vaan ne voivat liittyä myös yhteiskuntaluokkiin. Keskustelu määritelmistä jatkuu, ja toki on myös esitetty, että kielen ja murteen ero olisi määriteltävissä etäisyysmittauksen avulla (esim. Søren Wichmann).

Jani Koskinen käytti savolaismurretta tieteellisen tekstin kielenä, koska hän halusi ”laajentaa uhanalaisen kielimuodon käyttöalaa” (HS 21.12.18). Hänen ohjaajansa Janne Saarikivi ja Rigina Ajanki perustelivat murteen käyttöä sillä, että Koskisen gradu on ”toimintatutkimusta, jossa käytetty kielimuoto on osa tutkimusta itseään” (HS 4.1.19). Heidän mielestään oli luontevaa kirjoittaa juuri tällainen gradu murteella, koska gradun teemoja olivat sekä kirjoitetun ja puhutun kielen että murteen ja kielen rajankäynti.

Ei siis ollut kyse siitä, että vain huvin vuoksi haluttaisiin käyttää murretta tieteellisen tekstin tekstilajissa, tässä tapauksessa gradussa, jossa yleensä käytetään yleiskieltä lähellä olevaa tieteellistä kieltä. Eikä liene tulossa liikehdintää, jossa savolaismurretta tai jotain muuta suomalaista murretta alettaisiin laajemmin käyttää tieteen kielenä, koska tässä tapauksessa gradun näkökulma oli toimintatutkimuksellinen. Historiasta löytyy hyviä esimerkkejä siitä, että vallitseva yleiskielen kirjallinen muoto on vähitellen etääntynyt niin kauas yhteisössä käytetystä kielestä, että se on menettänyt asemansa kirjallisen kielen tekstilajeissa. Näin kävi latinalle – kielen eriytyessä sen romaanisia tytärkieliä alettiin myös romaanisten kielten alueilla vähitellen käyttää kirjallisina kielinä. Tieteessä latina syrjäytyi romaanisten jälkeläistensä ja muiden eurooppalaisten kielten tieltä hyvin hitaasti (eikä edes kokonaan) 1700-1800-lukujen kuluessa. Mutta tätä vuosisatojen kuluessa syntynyttä tilannetta ei voi verrata suomen ja sen murteiden suhteeseen meidän aikanamme. Toki sekä suomen että romaanisten kielten asema tieteen kielinä on jossain määrin uhanalainen.

Onko sitten järkeä puhua murteesta uhanalaisena kielimuotona? Esim. Gregory R. Guy ja Ana M. S. Zilles korostavat teoksessa Sustaining Linguistic Diversity, että ajatuksemme uhanalaisesta kielestä on helposti juuri jonkun etnisen ryhmän (”heimon”) käyttämä kieli, jolla on oma nimi. Heidän mielestään myös heikommassa asemassa olevia murteita tai yhteiskuntaluokkien tai etnisten ryhmien kielimuotoja voidaan pitää vähemmistökielinä, elävinä kieliperinteinä, joita tulee säilyttää ja elvyttää. Käytännössä kaikki riippuu siitä, kuka pystyy tarttumaan asiaan ja alkaa edistää jonkin kielimuodon asemaa uusilla tavoilla.

Murrekeskustelussa pohdittiin myös, sopiiko ei-savolaisen (kuten gradun tekijän Jani Koskisen) käyttää savon murretta. Kuten Saarikivi ja Ajanki hyvin kirjoittivat (HS 4.1.), savolaismurteen käyttö tutkimuksessa ei ole sama asia kuin se, että (ei-saamelainen) suomalainen pukee päälleen saamelaislakin – jälkimmäinen koetaan tällä hetkellä loukkaavaksi. He kuitenkin lisäsivät perusteluksi, että gradun kirjoittajalla ”on perhesiteitä alueelle”. Tarvitaanko tosiaan tällaista perustelua? Miksi murteen tai vähemmistökielen käyttäminen edellyttäisi perhesiteitä alueelle, jolla kielimuotoa käytetään, eivätkö kaikki saisi käyttää kaikkia kieliä? Periaatteessa näin onkin. Joskus pitää kuitenkin olla herkkänä. Voin ainakin kuvitella tilanteita, joissa joku opettelee kielen saadakseen vaikutusvaltaa vähemmistön piirissä tai pystyäkseen valvomaan yhteisöä. Ei kunnollinen kielen opettelu välttämättä ole kovin helppoa, mutta mahdollista. Itse sanoisin, että jos tavoite on edistää vähemmistökielen tai murteen asemaa, sitä saa opetella ihan kuka tahansa aivan riippumatta syntyperästä tai perhesiteistä. Jos tavoite on valvoa tai kontrolloida tai kolonisoida, niin ei saa. Riittäisikö näin yksinkertainen periaate?