Kokemuksia Kaivolla: osallisena lajien välisissä keskusteluissa

Taiteilija, tutkija mirko nikolić, Saaren kartanon alumnus vuodelta 2016, pohtii kirjoituksessaan residenssiä yhteisöllisyyden näkökulmasta ja lisäksi paikan merkitystä yhteisöllisyyden muodostumisessa.

Usein sanotaan, että taiteilijat muodostavat residenssissä yhteisön tai että he ovat yhteydessä paikalliseen yhteisöön tai kontekstiin. Käytännössä tällä tarkoitetaan useimmiten erilaisten ihmisten muodostaman yhteisön syntymistä. Tämä pieni yhteisö on puolestaan yhteydessä suurempaan (ihmisten muodostamaan) yhteisöön, ja nämä kaksi yhteisöä etsivät tapoja kanssakäymiseen. Nämä keskenään limittyvät yhteisöt ovat yhdessä mukana ihmisyyden rajat ylittävässä sosiaalisuudessa (Anna Tsing), yhteisössä, joka käsittää monia luonnollisia muita tai maan olioita. Donna Harawayn mukaan yhteisöt vuotavat aina: me olemme aina kytköksissä luonnonkulttuureihin. Urbaanisuuden laitamilla maaseutu ja luonto tuovat mahdollisuuksia intensiiviseen tutustumiseen näihin moniin maailmoihin.

Yhteisöön osallistuminen tarkoittaa tutustumista toisiin olentoihin ja itsensä esittelemistä niille.

Se vaatii työtä, vaikka kyseessä olisivat samaa kieltä puhuvat ihmiset. Vielä vaikeampaa se on muiden maapallon olioiden kanssa. Metsän eläimet ovat oppineet pysymään poissa polulta. Puut, kivet ja jäkälät ovat kietoutuneet hiljaisuuteen. Kaikilla entiteeteillä on kuitenkin oma tapansa ilmaista itseään. Semioosi, merkkien tekeminen ja tulkitseminen, on olennainen osa luonnossa elämistä, kuten Eduardo Kohn oppi Ylä-Amazonin Runa-kansalta. Puut keskustelevat sienien ja tuulien kanssa. Jäkälät juttelevat kivien kanssa. Me taas olemme mukana jatkuvassa lajien välisessä jaetussa keskustelussa (Donna Haraway) muidenkin kuin kissojen ja koirien kanssa Tavallisesti huomiomme kuitenkin kiinnittyy ihmisten välisiin semioottisiin ilmaisuihin.

Urbaanin ympäristön reuna-alueet ja puhtaat maaseutuympäristöt houkuttelevat meitä tutustumaan maisemaan. Päivittäiset kävelyretket ovat mahdollisuus tuntea tiivistä yhteenkuuluvuutta luonnollisen vuoropuhelun ja muuntumisprosessien (Vicki Kirby) kanssa luonnon lukiessa ja kirjoittaessa itseään. Maisemaan sulautuminen ei ole romanttista nautiskelua matkaan päästä, vaan se on yhteisöllistä ja yhdistävää toimintaa. Tämä yhteyden muodostaminen muihin kuin ihmisyksilöihin muuttuu “vastattavammaksi” (Karen Barad). Reagoimme ympäröivään maailmaan ja otamme sen huomioon. Minua kiinnostaa, miten voimme tulla osaksi näitä vuoropuheluita ja muuntumisprosesseja ja kehittää niitä eri yhteisöissä, niin ihmisten välisissä kuin ihmiskunnan ulkopuolisissakin, ja pyrkiä ylläpitämään niiden avoimuutta ja vieraanvaraisuutta toisiaan kohtaan.

Kun ihmisyhteisö kokoontuu uudelleen esimerkiksi illalla ruokapöydän ääreen, olemme täysin sidoksissa kulttuuriin, mutta voimme silti harjoittaa kommunikointia luonnonkulttuurin kanssa. Monissa kaupunkien ulkopuolella sijaitsevissa residensseissä päivän viehättävimpinä ja mieleenpainuvimpina hetkinä kerromme toisillemme päivittäisistä kokeiluistamme maiseman kanssa: mitä näimme, keitä tapasimme, jopa mitä tämä maapallon olio on voinut tuntea. Jänis, irtolohkare, pensas, pilvi… On tärkeää muistaa, että kertominen kohtaamisista muiden lajien kanssa ei ole ihmisten välistä viestintää, vaan osallistumista monien eri yhteisöjen muodostamaan maailmaan.

Jos elämää ajatellaan semioottisesti, äänitila on monille yhteinen materiaalinen alue. Siksi monissa paikoissa maata koskevien tarinoiden kerronta on keskeinen osa yhteisön toimintaa. Athabascalainen Koyukon-alkuperäiskansa Alaskasta uskoo, että eläimet paitsi puhuvat keskenään myös ”kuulevat ja ymmärtävät, mitä me puhumme. Meidän on oltava varovaisia, mitä sanomme eläimistä, erityisesti, kun ne ovat meitä lähellä” (David Abram). Tarinankerronta ei kerro maailmasta, vaan se on puhuttelu, kutsu kokoontua.

Modernit kielet voivat tuntua etääntyneen kauas maasta, mutta niissä kuulee kaikuja eri maisemista. Puhujien on jatkuvasti uudistettava sanojen merkityksiä siten, että niiden vaikutus ulottuu sivun tai näyttöruudun ulkopuolelle. Opiskeltava lintujen, jokien ja tuulien kutsuja, supinaa, rasahduksia, liverryksiä. Puhuttu kieli on materiaalinen voima, joka kanavoi ilmaa, joka kuljettaa henkäyksiä eläinten, kasvien ja muiden elementtien välillä.

Maailma on jatkuvaa “jaettua keskustelua”, eri elementtien ja prosessien tarinankerrontaa, kerrottua ainetta (Iovino & Opperman). Ihmisruumiit ovat repliikkejä näissä luonnollisissa keskusteluissa ja muuntumisissa. Meidän tulisi osallistua tähän maan tarinankerrontaan, hengittää sitä ja lautaa sen kanssa. Huolellisesti, vastuullisesti, rakkaudella. Kun kerromme tarinoita sisätiloissa, muistetaan jättää ikkuna auki… Tarinat eivät koskaan kuulu vain meille…

mirko nikolić

Tämä kirjoituksen innoituksen lähteenä on oleskeluni Saaren kartanossa sekä Mustarindan ja Røst AIRin residenssit. Kiitokset kaikille isännilleni, niin ihmisille kuin muillekin.

Seuralaisiani kirjoittaessani olivat:

Anna Tsing (2015) The Mushroom at the End of the World: On the Possibility of Life in Capitalist Ruins David Abram (1996) The Spell of the Sensuous David Abram (2014) The Commonwealth of Breath Donna Haraway (2003) Companion Species Manifesto Eduardo Kohn (2013) How Forests Think: Toward an Anthropology Beyond the Human Karen Barad (2012) Nature’s Queer Performativity Serenella Iovino ja Serpil Oppermann (2014) Material Ecocriticism Vicki Kirby (2011) Quantum Anthropologies: Life at Large