Kiireen ja kasvun vuodet

Koneen Säätiön 60-vuotisesta historiasta kertovan juttusarjan toisessa osassa tutustutaan säätiön toimintaan kahden pitkäaikaisen hallituksen jäsenen, Risto Alapuron ja Erkki Haukiojan, näkökulmasta.

Koneen Säätiön apurahapolitiikka oli 1990-luvun alussa jo hyvin erilaista kuin säätiön ensimmäisten vuosikymmenten hyvä veli -verkostojen aikana. Heikki Herlinin kuoltua puheenjohtajana toimi Pekka Herlin vuoteen 2002 saakka. Hallitukseen oli 1980-luvulla tullut professori Erik Allardt ja maaherra Kauko Sipponen. Heidän kaudellaan apurahojen myöntämisen painopiste siirtyi entistä voimakkaammin tieteelliseen tutkimukseen. Kun vielä 1980-luvun alkupuolella monta kymmentä prosenttia apurahoista myönnettiin muuhun kuin tieteelliseen tutkimukseen, oli 1990-luvun alussa painopiste jo lähes kokonaan tieteissä. Toimintaa selkeytti 1992 tehty päätös rajata hakualoiksi humanistiset ja yhteiskuntatieteet sekä oikeustiede ja ympäristöntutkimus. Sääntöihin jäi edelleen mahdollisuus rahoittaa muitakin suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria edistäviä hankkeita.

1990-luvulla Koneen Säätiön toiminta rakentui edelleen puheenjohtajan, nyt Pekka Herlinin, täydelle päätäntävalalle. Toimintaa hoitivat varapuheenjohtajana ja sihteerinä toiminut Hanna Nurminen ja vuodesta 2001 talousasioista, hallituksen sihteerin tehtävistä ja muusta hallinnosta vastannut Hilkka Salonen. Hallituksen kokoonpano uudistui 1994–1995, kun Sipposen ja Allardtin jäätyä pois uusiksi jäseniksi tulivat Ilona Herlin ja professorit Erkki Haukioja sekä Risto Alapuro.

Seuraavassa tekstissä kurkistetaan Koneen Säätiön toimintaan kahden pitkäaikaisen hallituksen jäsenen, Alapuron ja Haukiojan, näkökulmasta. Ilona Herlinin ja Hanna Nurmisen aikaan ja 2000-luvun muutosten vuosiin palataan seuraavassa osassa.

Ehdotus, josta ei voinut kieltäytyä

Sosiologi ja emeritusprofessori Risto Alapuro muistelee, että hänen aloittaessaan Koneen Säätiössä liikkui puheita, että Erik Allardt olisi jättänyt paikan perinnöksi hänelle. Käytännössä Alapuron valintaa oli ehdottanut ensin Hanna Nurminen ja Allardt oli ollut ehdotuksesta hyvillään, sillä itse hän ei olisi kehdannut tehdä tällaista ehdotusta.  Lopulta Alapuro toimi Koneen Säätiön hallituksessa vuoteen 2014, eli lähes 20 vuotta.

Yksin hän ei sentään joutunut yhteiskuntatieteiden apurahoja arvioimaan, sillä volyymien kasvaessa hankittiin ulkopuolisia arvioijia. Kuten Alapuro toteaa, on yhdellä henkilöllä tietynlaiset käsitykset omasta alasta ja se voi olla huono juttu, siksi tarvittiin vaihtelua. 20 vuotta säätiön hallituksessa saa emerituksen silti miettimään jopa hiukan päätä pudistellen, että yhdelle ihmiselle se oli todella pitkä aika.

Ekologi, emeritusprofessori Erkki Haukioja aloitti Koneen Säätiössä hiukan aiemmin, vuonna 1994. Turun yliopiston eläintieteen professorina toiminut Haukioja muistelee, että ympäristöntutkimuksen ala oli tullut säätiön yhdeksi toimialaksi varsinkin Hanna Nurmisen edistämänä. Apurahoja ympäristöntutkimukseen olikin myönnetty jo vuosikymmenen alussa, muun muassa maatalouden ympäristöekologisten vaikutusten ja trooppisten metsien vähenemistä koskeviin tutkimuksiin.

Hanna Nurminen otti Haukiojaan yhteyttä ja tämä kutsuttiin keskustelutilaisuuteen Munkkiniemen kartanoon. Paikalla olivat Pekka Herlin, Kauko Sipponen ja Max Jakobson. Haukioja muistelee miten hän hämmentyi tultuaan paikalle villatakissaan kun muut olivat pukeutuneet pukuihin. Keskustelu kuitenkin eteni vilkkaasti muun muassa Neuvostoliiton hajoamiseen ja siihen kuinka heikosti pystytään ennustamaan näin isoja tapahtumia. Haukioja huomasi, että Pekka Herlin piti hänen kommenteistaan. Tilaisuuden jälkeen Hanna Nurminen soitti ja kysyi, olisiko Haukioja kiinnostunut toimimaan Koneen Säätiön hallituksessa ympäristöntutkimuksen alueen edustajana. ”Se nyt on semmoinen ehdotus josta ei oikein voi kieltäytyä, eikä tee mielikään”, hän sanoo ja hymyilee. Haukioja toimi Koneen Säätiön hallituksessa vuoteen 2011.

Kotoisa ja tehokas säätiö

Pekka Herlin toimi säätiön puheenjohtajana 1989–2002. Vaikka Herlin olikin 2000-luvun taitteessa jo sairas, hän teki silti lähtemättömän vaikutuksen Haukiojaan ja Alapuroon. Haukioja sanoo kunnioittavansa edelleen tätä suuresti. Pekka Herlin kun ei jahkaillut turhia vaan päätökset tehtiin nopeasti ja tehokkaasti. Vaihtoehtojen kanssa puntaroiva professorilauma ei olisi ikinä kyennyt samaan tehokkuuteen. Alapuro puolestaan muistelee Herlinin täsmällisyyttä. Kokoukset Munkkiniemen kartanossa aloitettiin kello kymmenen nolla nolla ja jos tuli muutamankin minuutin myöhässä tiesi myöhästyneensä.

Apurahojen jakamisen agenda oli Pekka Herlinin puheenjohtajakaudella varsin selkeä. Kukin jäsen oli saanut tiedon omalle alueelleen jaettavasta summasta sekä tietenkin kaikki kyseisen alueen hakemukset. Jokainen hoiti arvioinnin itse, eikä erityisiä ohjeita ollut määritelty. Oli itsestään selvää käyttää omaa hyvää harkintaa ja kykyä tunnistaa parhaat hakemukset joukosta. Hakemusten läpikäynnin jälkeen hallituksen jäsenet kokoontuivat Kone Oy:n pääkonttorille Munkkiniemen kartanoon paksut hakemusmapit mukanaan. Jokainen esitteli lyhyesti ehdotukset ja ne hyväksyttiin käytännössä aina vailla vastalauseita. Päätökset syntyivät nopeasti. Haukiojan mielestä apurahojen myöntäminen oli tehokasta, toimivaa ja järkevää.  Koneen Säätiössä puhuttiin vähemmän ja tehtiin enemmän.

Jaettava kokonaissumma oli jyvitetty hakupaineen mukaan eli sen, kuinka paljon kullekin alueelle oli tullut hakemuksia, eikä mitään kissanhännän vetoa ollut jaettavien summien suhteen. Verrattuna vanhoihin aikoihin oli enää hyvin harvoin hakemuksia, joiden aihe meni tieteenalojen ulkopuolelle, mutta jotka olivat puheenjohtajalle tärkeitä ja siksi niitä tuettiin. Tällainen hanke oli esimerkiksi Kulosaari-Brändö-raitiovaunun kunnostaminen.

Uuden vuosituhannen uutta viestintää

Koneen Säätiössä oli pidetty vuosikymmeniä hyvin matalaa profiilia median suuntaan. 1990-luvulla apurahojen jakamisesta toki tiedotettiin toisin kuin vielä 1970-luvulla, mutta vasta vuosituhannen taitteessa alettiin miettiä tarkemmin tiedottamisen kokonaisuutta. Verkkosivut olivat tärkeä kanava hakuajoista ja jaetuista apurahoista tiedottamiseen. Vuonna 2002 säätiössä työstettiin tiedotusstrategia, jonka tavoitteena oli tuoda tiedeyhteisön ja suuren yleisön tietoisuuteen Koneen Säätiön profiili humanistista, yhteiskuntatieteellistä ja ympäristöntutkimusta tukevana säätiönä. Alojen määrittelyllä haluttiin myös vähentää turhia apurahahakemuksia.

Hakemuksen saattoi täyttää verkkolomakkeella, mutta se piti silti tulostaa ja postittaa säätiöön. Hakemuksen täyttö nettisivuilla oli vielä vuonna 2000 useille hakijoille hiukan haastavaa varsinkin haettavan summan osalta, ja säätiön käytännön töistä vastaavien Hilkka Salosen ja Hanna Nurmisen piti siivota käsin hakemuksia ennen niiden jakamista kunkin alueen arvioijille.

Hakemuksia tuli vuonna 2000 hiukan alle 500 ja vuonna 2005 jo 1114 kappaletta. Hakemusten määrä kasvoi vuosi vuodelta samoin kuin myönnettyjen apurahojen ja muiden hankerahoitusten määrä. Tästä huolimatta Koneen Säätiöllä oli vielä 2000-luvun alussa vain yksi palkattu työntekijä, toimistopäällikkö Salonen, joka käytännössä hoiti säätiön juoksevia asioita yksin. Risto Alapuro muistelee, miten he havahtuivat tähän tilanteeseen ja vertasivat ihmetellen Koneen Säätiötä muihin säätiöihin, esimerkiksi Alfred Kordelinin säätiöön, joissa oli palkattua henkilökuntaa huomattavasti enemmän. Ehkä kyse oli siitä, että Koneen Säätiössä asiat sujuivat Salosen hoidossa hyvin tai siitä, että kasvun vuosina ei edes oikein ehditty miettiä henkilöstön palkkaamista. Vuonna 2007 päätettiin viimein palkata osa-aikainen tiedesihteeri. Tuohon työhön valittiin Anna Talasniemi, josta tuli sittemmin säätiön yliasiamies ja myöhemmin säätiön johtaja vuosiksi 2013–2022.

Apurahapäätökset

Siitä päättäminen, kenelle tai mille hankkeelle apuraha myönnetään, ei aina ollut helppoa, varsinkaan kun hakemusten määrät alkoivat kasvaa vuosituhannen alussa. Erkki Haukiojalla oli selvä metodi oman alueen hakemusten käsittelyyn. Hän otti mappipinot mukaansa ja leiriytyi koiran kanssa joksikin aikaa mökille ja kävi ensin kaikki läpi poimien syrjään parhaat. Sitten hän luki poimitut uudelleen ja valitsi joukosta apurahan saajat. Samalla hän tarkisti, että eri yliopistojen välillä oli jonkinlainen tasapaino. Kotiinpäin vetäminen näytti olleen sekä Haukiojalle että Alapurolle suorastaan punainen vaate.

Haukioja koki hankaliksi varsinkin tutkimusryhmien sisältä tulleet hakemukset. Ne olivat yleensä muodollisesti hyvin tehtyjä, mutta niistä oli vaikeaa arvioida itse hakijaa. Hän ei halunnut valita rahoituksen saajaa vain sen mukaan, kuinka hyvän ohjauksen hakija oli saanut hakemuksen tekemiseen. Hänen mukaansa apurahoista päättävän on oltava myös tiukka sen suhteen mitä tulee hylättyihin hakemuksiin. Siitä ei olisi tullut mitään, jos hän arvioijana olisi miettinyt loputtomiin päätösten oikeellisuutta ja sitä, mitä tapahtuu hakijalle joka ei saa rahoitusta.

Alapuro muistelee, että samalla kun säätiön toiminta ammattimaistui ja esimerkiksi hakemuslomakkeen muotokin parani, myös hakijoiden toiminta ammattimaistui. Kun rahoituksen hakemisesta on tullut lähes puolipäiväistä työtä, osataan hakemusten tekeminenkin paljon paremmin kuin ennen. Se, millainen on hyvä hakemus, ei Alapuron mukaan ole silti muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa mihinkään. Paljon on korrekteja hakemuksia, joissa kaikki on periaatteessa kohdallaan, kysymys asetettu ja kerrotaan miten kysymykseen vastataan, ja yleensä hakemuksen tiedot ovat kunnossa. Viime kädessä on kuitenkin tärkeää, että hakemuksessa on oltava jokin tutkimuksellinen juju tai innovatiivinen idea, joka ei ole tavallinen.

Alapuro sanoo, että hyvin resonoivien ideoiden tunnistaminen oli väistämättä jossain määrin subjektiivista. Siksi oli hyvä, että alkuvuosien yhden valitsijan käyttämisestä siirryttiin useammin vaihtuviin eri substanssialueiden arvioijiin. Käytännössä Alapuro ja Haukioja jatkoivat toki omien osaamisalojensa hakemusten arviointia, mutta esimerkiksi politiikan tai yhteiskuntahistorian aiheita luetutettiin muilla asiantuntijoilla.

Haukiojan mielestä tällaista työtä pitää vain tehdä avoimin mielin ja hyväksyä työn subjektiivisuus. Yksityisissä säätiöissä on hänen mielestään myös se hyvä puoli, että riskejä voidaan ottaa. Jos muutama apuraha menisikin plörinäksi, se ei maailmaa kaada. Alapuro puhuu siitä, että jos yhtään jaetusta rahasta ei mene harakoille on toimittu huonosti.

Päätösten tekemisessä auttoi myös säätiön hallituksessa tehty sopimus, että mahdolliset yhteydet ehdotettuun apurahan saajaan, vaikka ne olisivat olleet jääviyssääntöjen mukaisia, piti silti tuoda esille. Se selvensi toimintaa. Valintaa helpotti sekin, että vuosi vuodelta jaettavaa rahaa oli aina enemmän. Siten rahoitusta saattoi ohjata monenlaisiin tarkoituksiin.

Monipuolistuvat kohteet

Säätiön ensimmäisten vuosikymmenten sekalaisesta apurahapolitiikasta oli tultu vuosi vuodelta selkeämpään linjaukseen jakaa apurahoja tutkimukseen ja varsinkin väitöskirjojen tekemiseen. 1990-luvun alkupuolella jatko-opiskelijoiden apurahoihin kului noin puolet ja 2000-luvun alussa jopa yli 70 % jaettavista summista. Keskustelua tuen painopisteestä käytiin muun muassa 1996, kun Risto Alapuro ja Ilona Herlin olivat aloittaneet työn säätiön hallituksessa. Painopistettä päätettiin siirtää post doc -tutkimukseen ja mahdollisuuksien mukaan käynnistää myös poikkitieteellinen hanke.

Ensimmäinen suunnattu haku ja poikkitieteellisyyteen pyrkivä hanke oli samana vuonna käynnistetty Sanan voima -hanke, joka loi uudenlaista yhteistyötä muun muassa suomen kielen, kotimaisen kirjallisuuden ja historia-aineiden tutkijoiden välille. Seuraavina vuosina suunnattujen hakujen ja tutkimushankkeiden kenttä laajeni. 1997 yhdeksi tavoitteeksi tuli lisätä hankkeita, jotka edistäisivät yhteistyötä Suomen ja Venäjän välillä. Samana vuonna päätettiin lisätä rahoitusta ei-tieteellisille kohteille.

Risto Alapuron mielestä toiminnan tietynlainen professionaalistuminen lähti liikkeelle, kun myönnettäviä varoja alkoi 2000-luvun alusta olla enemmän. Rahan jakaminen samalla tavalla kuin aiemmin ei olisi enää ollut mielekästä eikä väitöskirjojakaan ollut järkeä rahoittaa enempää. Sen sijaan jo tuettujen väitöstutkimusten valmistuminen loi hakupainetta nuorten tutkijoiden apurahoihin.  Vuonna 2001 varattiin ensimmäistä kertaa erillinen summa nuorten tutkijoiden tukemiseen. Erityisesti haluttiin tukea tutkimusta, joka kaipasi vahvistamista ja jotka eivät välttämättä myötäilleet nykytutkimuksen valtavirtaa, Koneen Säätiön hallitus linjasi.

Hankkeiden, suunnattujen hakujen ja nuorten tutkijoiden tukemisen lisäksi uusi aluevaltaus oli tietokirjallisuuden tukeminen. Toki, kuten edellisestä osasta tuli esille, tietokirjoja oli tuettu jo 1960-luvulla, mutta suunnitelmallisesti vasta 2000-luvulla.

Joidenkin uusien aiheiden kohdalla piti pohtia säätiön sääntöjä. Näin oli esimerkiksi silloin kun apurahoja päätettiin osoittaa Venäjän ja Baltian alueelle. Alapuro muistelee, että Pekka Herlin suhtautui positiivisesti ideaan laajentaa toimintaa Venäjän suuntaan. Tämä toiminta oli alkuvaiheessa hyvinkin maanläheistä ja apurahojen maksatus piti hoitaa hyvin käytännöllisesti. Joskus ei ollut muuta keinoa kuin laittaa rahat lompakkoon ja kuljettaa itse perille!

Sekä Alapuro että Haukioja muistelevat mielellään tieteiden rajat ylittäneitä hankkeita, joita alettiin 2000-luvulla tukea entistä enemmän. Yksi tällainen molempien esille nostama hanke oli nimeltään Ihmistieteet ja evoluutionäkökulma, joka aloitettiin vuonna 2008. Kyseessä oli suunnattu haku, jonka piiristä järjestettiin vuonna 2010 Turussa kansainvälinen seminaari Evolutionary Perspectives on the Human Sciences. Yhteistyö sujui molempien mielestä todella hyvin. Haukiojan mielestä evoluutiobiologinen näkökulma kun on sellainen, josta sekä yhteiskuntatieteilijöiden että humanistien olisi hyvä olla selvillä. Alapuro kokee, että kyseinen hanke oli ja on edelleen ajankohtainen. Hänen mieleensä ovat jääneet erityisesti huippupuhujat Turun seminaarissa ja useat hyvät hankkeet aiheen piirissä. Tuolloin kymmenluvun taitteessa aihe oli kohtuullisen uusi, eivätkä muut tahot silloin olleet siihen niin tarttuneet. Tosin aivan ensimmäistä kertaa Koneen Säätiö ei rahoittanut evoluutio-aiheista tapahtumaa.  Jo 1982 säätiö oli tukenut Georg Henrik von Wrightin hakemuksesta Brysselissä pidettyä seminaaria nimeltä Co-Evolution of Man and Biosphere.

Risto Alapurolle tärkeä hanke oli Jakautuuko Suomi? -ohjelma vuodelta 2014. Idean hankkeeseen hän oli saanut Elina Grundströmiltä. Tavoitteena oli saattaa tutkijat ja toimittajat molempia hyödyttävään yhteistyöhön ja lisätä ymmärrystä eriarvoisuudesta sekä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Ohjelma sopi oivallisesti säätiössä 2010-luvulla määriteltyyn uutta etsivään linjaan, Koneen Säätiön rohkeisiin avauksiin.  Jakautuuko Suomi? -ohjelmassa käynnistyi useita tärkeitä tutkimushankkeita ja lisäksi sen tiimoilta pidettiin seminaari, johon saatiin merkittäviä puhujia, muun muassa kriminologian ja sosiaalipolitiikan professori Tim Newburn, joka toimi johtavana tutkijana The Guardian -lehden ja London School of Economicsin Reading the Riots -hankkeessa. Alapuron mukaan yksi säätiön vahvuuksia onkin ollut rahkeet kutsua tällaisia kansainvälisiä puhujia Suomeen ja ylipäätään suunnitella pitkällä aikajänteellä erilaisia tapahtumia.

Kotona

Erkki Haukioja muistelee aikaa Koneen Säätiössä oikein positiivisena. Hänellä, kuten Alapurolla, on vertailukohtaa muista säätiöistä, ja Haukiojan mielestä Koneen Säätiö peittoaa muut yksi nolla. ”Kyllä siinä jonkun verran hommaa oli, mutta kyllä siinä sit oli sellainen fiilinki, että sitä pystyy jotain siin sit vaikuttamaan ja tiettyihin suuntiin kehittämään.”

Kun Risto Alapuro puhuu Koneen Säätiöstä, vilahtelee puheessa useita viittauksia kotiin ja kotoisuuteen. Konflikteja ei hänen urallaan ollut, ei ainakaan sellaisia, jotka muistaisi. Kotoisuus tai jonkinlainen familiäärisyys on ollut hänen mielestään erittäin toimivaa. Yhteistyö säätiön hallituksen ja työntekijöiden kanssa toimi. ”Muahan kohdeltiin kuin kukkaa kämmenellä.”

 

Kirjoittaja

Tarja Vikström, FM

Tarja on sivutoiminen jatko-opiskelija Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja päivätöissä kehittämispäällikkönä Markkinointi-instituutissa aikuiskoulutuksen parissa. Väitöiskirjan aiheena on Anni Polva -brändi 1960- ja 1970-luvuilla. Hän on perehtynyt myös yritysten tarinankerrontaan ja kirjoittanut aiheesta kollegansa Mervi Rauhalan kanssa kirjan Storytelling työkaluna – vaikuta tarinoilla bisneksessä (Talentum 2014).