Keskiaikainen kääntäjä ei ollut vain välikappale, joka välitti alkuperäistekstin sisällön lukijoilleen, vaan kääntäjällä oli usein omakin sanoma. Ei ole aina ilmeistä, mikä on poimittu kääntäjän käyttämästä alkutekstin kopiosta ja mikä taas on kääntäjän omaa muuntelua. Blogitekstissään Mikko Kauko nostaa esiin naantalilaisen Jöns Budden 1469 laatiman Mechtildin ilmestysten ruotsinnoksen, jota hän vertaa latinan- ja saksankielisiin versioihin.

Hackebornin sukuun kuulunut Mechtild sai hengellisiä ilmestyksiä 1290-luvulla saksalaisessa Helftan luostarissa. Mechtildille ilmestyivät Kristus ja neitsyt Maria, jotka opettivat häntä ja selittivät hänelle liturgiassa, rukouksissa ja Raamatussa vastaan tulleita kohtia. Varhaisimmat säilyneet latinankieliset versiot Mechtildin ilmestyksistä ovat 1300-luvulta, ja ilmestykset käännettiin varhain hollanniksi, saksaksi ja ruotsiksi.

Keväällä 1469 Jöns Budde Naantalin luostarista vieraili ruotsalaisessa Vadstenan luostarissa, jossa haluttiin Mechtildin ilmestykset ruotsinkielisen yleisön ulottuville. Budde sai tehtäväkseen ruotsinnoksen laatimisen. Työstä uupunut Budde näki unen, jossa hän yritti lähes pimeässä huoneessa kääntää hämärältä tuntuvaa tekstiä. Hänelle ilmestyi neito, joka antoi hänelle kirkkaan peilin, jossa näkyi selvänä tekstin sisältö. Kun Budde heräsi, vaikeudet olivat tiessään, Buddella oli hyvä flow, ja hän käänsi teoksen latinasta ruotsiksi kahdessa viikossa. Näin Budde kertoo laatimassaan jälkikirjoituksessa. Työn onnistuminen ei ollut pelkästään Budden ansiota, vaan apuna oli pyhimys, jonka kautta Budde toimi. Buddelle ilmestynyt neito oli pyhä Mechtild, jonka auktoriteetti antoi uskottavuutta nopeasti ja puolittain yliluonnollisesti syntyneelle käännökselle. Omien taitojen vähättely oli retorinen keino, ja auktoriteetti pönkitti Buddenkin arvoa. Olkoonpa kyseessä Budden oikea uni tai ei, kuvaus noudattaa silloisten jälkikirjoitusten ja esipuheiden konventioita ja ammentaa Budden kääntämästä tekstistä, jossa mainitaan kirkas peili.

Budden käännöstyötä voi tutkia vertaamalla hänen ruotsinnostaan muunkielisiin versioihin. Alkutekstikin oli muuttuvainen, koska keskiajalla jokainen kopio oli uniikki. Eri kääntäjät valitsivat alkuteksteikseen eri kopioita, ja käännöksistä tuli erilaisia. Käytössämme ei ole juuri sitä alkukielistä kopiota, jota Budde lähtötekstinään käytti. Voimme verrata ruotsinnosta säilyneisiin, toisistaan poikkeaviin latinankielisiin versioihin sekä muunkielisiin käännöksiin, jotka perustuvat kadonneisiin alkukielisiin kopioihin. Valaisen vertailun mielekkyyttä parilla esimerkillä.

Ruotsinnoksessa on kohta, jossa Mechtild kutsuu Kristusta. Jeesus tulee sanoen, että aina kun Mechtild kutsuu häntä, hän tulee niin reippaasti, ettei yksikään lintu ole häntä nopeampi lentäessään niitylle etsimään kukkia. Mechtildiä käsittelevässä tutkimuksessa yleisimmin käytetyssä, vuonna 1877 painetussa latinankielisessä editiossa on linnun sijaan mehiläinen, ja kuulostaakin ehkä luontevammalta, että mehiläinen lennähtää kukkien luo. Lintu on latinaksi avis ja mehiläinen apis. Mieleen tulee, että Budde on ehkä lukenut väärin ja ajatellut sanaa avis, vaikka alkutekstissä luki apis. Sekaannusta ei kuitenkaan voi heti panna Budden piikkiin, vaan kannattaa vilkaista muitakin versioita ennen kuin tehdään päätelmiä löydettyjen erojen perusteella. Myös parissa vanhassa saksannoksessa puhutaan linnusta, ja löytyypä latinankielinenkin editio, jossa on sanan apis sijaan avis. Sekaannus näyttääkin syntyneen latinankielisen tekstiperinteen sisällä, ja sekä ruotsinnos että saksannokset pohjautuvat sellaiseen latinankieliseen käsikirjoitukseen, jossa oli lukutapa avis. Jos Budden ruotsinnosta olisi verrattu vain vuoden 1877 latinankieliseen julkaisuun, Budden rooli olisi helposti yliarvioitu, koska löytyneet erot olisi voitu liian kepeästi tulkita Budden toiminnasta johtuviksi.

On toki myös kohtia, joissa Budden toimijuus näkyy. Keskiaikainen kääntäjä oli näet jotain nykyisen kääntäjän ja kirjailijan väliltä, saattoipa hän olla myös kompilaattori, joka käytti lähteinään eri versioita yhdistellen niitä. Painotuksia muuttamalla ja pikku detaljeja lisäämällä Budde toi agendaansa esiin. Eräässä Mechtildin ilmestysten kohdassa siteerataan pyhän Birgitan ilmestyksiä. Koska Birgitta eli 1300-luvulla ja Mechtild sai ilmestyksensä 1290-luvulla, on mahdotonta, että Mechtildin ilmestysten alkuperäisessä versiossa olisi viitattu Birgittaan. Jos lisätty sitaatti löytyisi jostain muustakin säilyneestä versiosta, voisi olettaa, että se olisi lisätty tekstiin joskus alkuperäisversion laatimisen jälkeen, mutta ennen Budden aikaa. Sitaattia ei kuitenkaan löydy mistään muusta kuin Budden versiosta, joten se lienee Budden lisäämä. Birgittaan liittyvä lisäys on Budden tekemäksi luonteva, sillä Budde ja hänen yleisönsä toimivat birgittalaisluostarissa. Viittauksella Birgittaan Budde sopeutti tekstiä uuteen kontekstiin. Birgitta oli auktoriteetti, joka antoi tekstille relevanssia. Sitaatin sisältö painottaa luostarisäännön noudattamisen tärkeyttä, jota Budde korostaa muutenkin enemmän kuin muut Mechtildin ilmestysten versiot.

Vuoden 1877 latinankielisen tekstijulkaisun ja Budden käännöksen välillä on eroja, ja Budde näyttää välillä poistavan tai lisäävän jotain tai kääntävän ”väärin”. Erot eivät kuitenkaan aina johdu Buddesta. Vaikka vanhojen versioiden digitointi suo nykytutkijoille entistä paremmat mahdollisuudet vertailuun, tätä etua on hyödynnetty vähän. Oma avaukseni onkin vanhempien latinan- ja saksankielisten tekstijulkaisujen laaja tarkastelu standardiedition rinnalla. Näin löytyy kohtia, joissa Budden versio poikkeaa vuoden 1877 editiosta, mutta on yhteneväinen vaikkapa Baijerissa laaditun saksannoksen (1597) tai Venetsiassa julkaistun latinankielisen painoksen (1558) kanssa. Tämä auttaa erottamaan Budden oman panoksen entistä paremmin ja avaa aiemmin varjoon jääneitä näkymiä.

Kirjallisuutta

Lamberg, Marko (2007): Jöns Budde. Birgittalaisveli ja hänen teoksensa. Helsinki: SKS.

Wollin, Lars (2009): Textframställning och genrer i nordisk medeltid. Originalproduktion – efterbildning – översättning. Lehdessä: Folkmålsstudier 47. S. 231–258.