Tarinat ja julkaisut Saaren kartanon residenssi 12.04.2023 Kasvien ja jälkien tulkitsija – Haastattelussa Tamara Colchester Tarinat ja julkaisut Saaren kartanon residenssi 12.04.2023 Kasvien ja jälkien tulkitsija – Haastattelussa Tamara Colchester Reviving the Wild Reviving the Wild -sisällöt esittelevät Saaren kartanon ekologista residenssitoimintaa eri näkökulmista. Tällä kertaa haastattelussa on residenssin kutsutaiteilija. Jokaiselle yksilöresidenssijaksolle kutsutaan taiteilija tai tutkija, joka keskittyy työskentelyssään ekologisiin kysymyksiin. Kutsutaiteilijaohjelma tarjoaa residenssiläisille keinoja ekologisen ajattelun syventämiseen ja luontoyhteyden tarkasteluun. Teksti Alonzo Heino Tamara Colchesterin kuvat Jussi Virkkumaa Jaa: ”Sulje silmäsi. Sitten hengitämme yhdessä syvään kolme kertaa.” Seison Saaren kartanon päärakennuksen edustalla kirjailija ja luonnonantimien keräilijä Tamara Colchesterin kanssa lempeänä talvipäivänä. Aurinko hellii kasvojani ja paistaa silmäluomieni läpi. Paikoin kovettunut nurmi viestii edeltävän yön koleudesta, mutta toisaalla päivänvalo on jo ennättänyt pehmentää maaperää. Vieno ilmavirta heiluttaa ympäröivien puiden oksia. ”Nyt tarkkaile mitä tuoksuja tuuli kuljettaa nenääsi”, Tamara ohjeistaa. Tunnen pehmenevän maan tuoksun – nurmen kepeät nuotit sekoittuneena mutaisiin pohjasäveliin. ”Sitten avaamme silmät ja otamme vastaan ympäristön, katsellaan ylös ja alas sekä lähelle ja kauas.” Yksinkertainen mutta tehokas harjoitus on ohi. Aistit on aktivoitu ja olemme valmiita astumaan ympäristöön. Hyväntuulinen Colchester johdattaa minua tottuneesti kartanon lähimaaston halki maaperän antimia jatkuvasti tarkaillen. Osumme vehreälle kohdalle, johon aurinko paistaa esteettä. Tamara polvistuu, poimii kasvin ja selostaa: ”Tämä on nimeltään Pihatähtimö eli Stellaria media; tämä on todella raikasta nannaa!” ”En tiennyt, että puiden kanssa voi viettää aikaa uusia tietämisen tapoja löytäen.” Kirjoittamisen ohella juuri kävelyretkistä onkin viime vuosina tullut keskeinen osa Tamaran toimintaa. Viime vuonna hän perusti Plant Listening -järjestön, jonka ydinaktiviteetteihin kuuluvat keräilyä ja jäljittämistä hyödyntävät luontokävelyt. Saaren kartanossa vietetty residenssiaika on vain vahvistanut sidettä kävelyretkiin entisestään: “Olen täällä ollessani huomannut, että kävelyretkillä käyminen on itse asiassa ollut sitä, mitä olen tahtonut eniten tehdä.” Syvä yhteys luontoon ei ole kuitenkaan aina ollut itsestäänselvyys Tamaran elämässä. Päinvastoin, Lontoossa varttuneella Colchesterilla oli nuorempana melko etäinen suhde luontoon. ”Se oli ikään kuin eräänlainen teatraalinen taustakulissi ihmisten maailmalle”, Tamara muistelee. Ja tämä ihmisten maailma oli täynnä dramatiikkaa. Se oli pelottava paikka, johon Tamaran oli vaikea sopeutua. Hän ei kuitenkaan tiennyt vielä muusta. ”En tiennyt silloin, että maailman puoleen voisi kääntyä – että sen voisi tavata ja että sen kanssa voisi muodostaa suhteen. En tiennyt, että puiden ja eläinten kanssa voi viettää aikaa uusia elämän muotoja ja tietämisen tapoja löytäen.” Tamara etsi paikkaansa sekä ammatillisesti että ihmissuhteissaan. Yhtäältä hän haaveili muun muassa kuvataiteilijan urasta, mutta taideopinnot jäivät lopulta lyhyiksi. Toisaalta hän kamppaili suvussaan kulkevan, kaaosta aiheuttavan tunnetaakan kanssa. Kaiken kaikkiaan Tamara kuvailee tätä jaksoa elämässään sotkuiseksi ja usvaiseksi. Kirjoittaminen auttoi kuitenkin suunnistamaan: se tarjosi väylän paitsi itseilmaisulle myös vaikeiden tunteiden käsittelylle. Colchesterin esikoisteoksen The Heart is a Burial Ground (2018) aiheena onkin hänen sukuhistoriansa. Vaikka Tamara on sinänsä tyytyväinen kirjaan, tuntuu siitä puhuminen nykyisin epätodelliselta. Teoksella oli terapeuttinen merkitys hänelle ja paljolti tästä syystä se tuntuu nyt etäiseltä. ”Kyseinen kirja ilmestyi samoihin aikoihin, kun aloin oppia kasveista ja käydä läpi suurta muutosta. Tietyssä mielessä kirja kuuluu siis aiempaan elämääni”, Tamara selostaa. Tamara Colchesterille kasveista oppiminen alkaa tunnesiteen muodostamisesta: Näen sinut, näen sinun muuttuvan. Näen sinut talvella ja keväällä, kesällä ja syksyllä. Ymmärrän rytmisi ja sen, miltä näytät. Esikoisteoksensa jälkeen Colchester oli mukana tekemässä vaeltavia metsästäjä-keräilijäyhteisöjä käsittelevää dokumenttia, jonka innoittamana hän alkoi itsekin perehtyä maastossa kulkemiseen ja keräilyyn. Tamara kuvailee elämänmuutosta nopeaksi ja voimakkaaksi. ”Vaikka se kuulostaakin hieman dramaattiselta, niin kyse oli eloonjäämisestä. Yhtäkkiä löysin syyn elää. Löysin tavan tehdä elämästä siedettävää ja lisäksi kasvavissa määrin ihmeellistä. Aloin siis kävellä tunteakseni itseni tervejärkiseksi ja täyttääkseni sydämeni jälleen ilolla.” Sumuisten elämänvaiheiden jälkeen taustakulisseiksi ennen jääneet luonnonympäristöt työntyivät esiin ja Tamara näki tututkin paikat uusin silmin. ”Mitä tarkkaavaisempi on, sitä syvemmäksi ja rikkaamaksi maailma muuttuu. Ja mielestäni meillä on paljon opittavaa kulttuureilta, jotka ovat eläneet läheisessä yhteydessä luontoon”, Tamara sanoo. Ympäristöestetiikan tutkijat ovat keskustellet laajalti siitä, tulisiko merkityksellisen luontokokemuksen rakentua ensisijaisesti faktatiedon vai tunneperäisen haltioitumisen ja mielikuvituksellisuuden varaan. Colchesterin voi sanoa hyödyntävän kumpaakin lähestymistapaa, joskin hän kertoo yleensä aloittavansa tunnesiteen muodostamisesta. ”Yritän viettää paljon aikaa vain kasveja katsellen – tietämättä mitä ne ovat, mutta silti ne tunnistaen. ’Näen sinut, näen sinun muuttuvan.’ ’Näen sinut talvella ja keväällä, kesällä ja syksyllä.’ ’Ymmärrän rytmisi ja sen, miltä näytät.’ Ja vasta tehtyäni hetken tätä on aika todeta ’OK, nyt yritän oppia kuka olet.’” Tietopohjan kartuttamisessa Tamara hyödyntää useita eri oppimistapoja ja lähteitä. Hän oppii suoraan toisilta kasveihin, eläimiin ja erilaisiin ympäristöihin perehtyneiltä ihmisiltä, joiden lisäksi apuna toimivat niin perinteiset oppikirjat kuin erilaiset sovelluksetkin. ”Kasvisovelluksilla on itse asiassa nykyisin erittäin kätevää selvittää kasvin nimi ja suku. Mutta meidän ei tulisi koskaan sekoittaa kasvin nimen tietämistä siihen, että millään muotoa tuntisimme kyseisen kasvin”, Tamara toteaa päättäväisesti. ”Kuinka moni ihminen jää tiedottomaksi siitä, mitä ympäristössä on, koska heitä ei ole opetettu katsomaan sitä?” Sovelluksia ei kuitenkaan tällä kertaa tarvita. Pihatähtimön rouskuessa hampaissani Tamara selostaa minulle kasvin ominaisuuksista ja harmittelee, kuinka usein jätämme sen vain huomiotta – tai korkeintaan ärsyynnyymme tästä rikkaruohosta. Muutaman askeleen jälkeen vuorossa ovat tietoiskut katajanmarjoista ja männyistä. Faktatieto raivaa tilaa yhä syvemmälle läsnäololle ja tutustumiselle: ”OK, nyt tiedän, että olet turvallinen. Et ole myrkkyä. Sitten alan maistella sinua. Syödä sinua. Tehdä teetä sinusta. Tutustun kasviin.” ”Kasvin henkilökohtaisesti tavatakseen on mentävä ulos”, Colchester painottaa. Kohtaamista ei kuitenkaan voi tapahtua, ellei tiedä mihin ulkona tulisi katsoa. Kuten Tamaran oma tarina osoittaa, taustakulissiksi jäävää ympäristöä ei varsinaisesti nähdä. Kirjoista, verkosta ja muualta saatavan informaation lisäksi onkin opittava hiljentymään ja aistimaan herkästi. Kävelyretkillään Tamara pyrkii edesauttamaan juuri tällaisen yhteyden syntymistä. ”Kyse on ovensuun avaamisesta. Tiedän kuinka syvällinen kyseinen oviaukko oli itselleni. Jos siis voin päivän tai viikonlopun aikana auttaa jotakuta kulkemaan läpi, niin se on hienoa.” Yksilökohtaisen merkityksen lisäksi ympäristön kokonaisvaltaisella kohtaamisella on myös ympäristöeettinen ulottuvuus. Tamara selostaa, kuinka jäljittämisen opettelu on avannut hänen silmänsä muunlajisten eläinten läsnäololle kaikkialla. ”Aiemmin en huomannut niitä. Ja tämä saa minut ajattelemaan, kuinka moni ihminen jää tiedottomaksi siitä, mitä ympäristössä on, koska heitä ei ole opetettu katsomaan sitä. Ja mitä tulee niiden ympäristöjen suojelemiseen, joita meillä vielä on – kuinka huolehtia jostakin sellaisesta, jota emme huomaa? Jos ei ole suhdetta ensinkään, ei ole myöskään rakkautta.” Rakkauden nostaminen luonnontuntemuksen ja siitä huolehtimisen elementiksi tuo mieleen saksalaisen varhaisromantikon Friedrich Schlegelin. Eräässä fragmentissaan Schlegel kirjoittaa, että ken ei tutustu luontoon rakkauden kautta ei myöskään opi häntä kuunaan tuntemaan. Tamaran tapa puhutella kasveja persoonapronominilla ”sinä” kielii Schlegelin peräänkuuluttamasta suhtautumistavasta. Vaikka kyseessä on toki kielellinen valinta, Colchesterin mukaan persoonapronominin käyttö juontaa juurensa ”aidosta tuntemuksesta siitä, että nämä ovat eläviä olentoja.” Colchesterin kanssa kulkiessa ja keskustellessa huomaa, että luonto edustaa hänelle myös jotakin pyhää. ”Rakastan ajatusta elämästä, jossa kaikki on pyhää. Koska maa antaa niin paljon, haluaa siitä vastavuoroisesti pitää huolta.” Colchesterille on kuitenkin tärkeää olla kaunistelematta luontoa, jonka kukoistusta säestää aina kuolema. ”Eläinmaailman kirjavuus – se miten he elävät, heidän muotonsa, heidän arkkitehtuurinsa – on äärettömän ilahduttavaa. Usein se kuitenkin sisältää myös todellista kauhua.” Ihminen ei ole irrallaan tästä dynamiikasta vaan punottu siihen: vaikka Tamara tutustuu kasviin ja puhuttelee sitä yksilönä, hän myös irroittaa sen kasvualustastaan ja syö sen. Amerikkalaisfilosofi Crispin Sartwellin mukaan maailmaa aidosti rakastaakseen ihmisen on hyväksyttävä se, ettei luonto piittaa pyrkimyksistämme tai hyvästä ja pahasta. Muutoin emme rakastaa todellista maailmaa vaan valheellista haavekuvaa. Colchester tavoittelee tällaista selväpäistä rakkautta: ”Loppujen lopuksi ajattelen, että sydämemme ovat täällä oppiakseen pitämään tykönään tämän ristiriitaisuuden”, Tamara sanoo viitaten ilojen ja kauhujen, syntymien ja kuolemien välttämättömään vaihteluun. Colchester työstää parhaillaan kävelyretkillä oppimaansa uudeksi kirjaksi. Projektin alkuperäisenä ideana oli kirjoittaa erityisesti skotlantilaisista metsästäjistä, joiden kanssa vietetty aika vaikutti merkittävästi Tamaraan. ”Halusin oppia suoraan heiltä ja kuulla heidän tarinoitaan. Juoda paljon viskiä ja käydä uskomattomilla kävelyillä. He ovat viettäneet elämänsä ja uransa ulkona hoitaen tointaan erittäin hyvin. Ja heiltä ei kysytä kovinkaan usein, millaista heidän työnsä tekeminen on. Ihmiset eivät hakeudu heidän oppiinsa, elleivät he satu olemaan tietyn hyvin kalliin asian harrastajia”, Tamara selostaa. Tulevan kirjan idea on kuitenkin hiljalleen muuttunut. Residenssiaikanaan Colchester on pohtinut paljon, kuinka hänen olisi kirjoittajana parasta lähestyä itselleen tärkeää luontoaihetta. Välillä hän on jopa kyseenalaistanut koko hankkeen mielekkyyden. ”Olen täällä työstääkseni seuraavaa työtäni, josta en ole täysin varma, onko sen edes tarkoitus tulla kirjaksi.” Colchester haluaa ehdottomasti jakaa oppimaansa ja kokemaansa, mutta kasvien ja eläinten ruumiillista kohtaamista ja heihin tutustumista ei voi vangita painetun kirjan sivuille. Tekstien avulla voi kuitenkin, näin Tamara toivoo, rohkaista ihmisiä astumaan ulos ympäristöön aistit ja mieli avoinna. Tällä hetkellä Colchesterin seuraavasta teoksesta onkin muotoutumassa kokoelma esseitä, joissa pohditaan keräilyn ja jäljittämisen prosesseja yleisemmin – sekä juuri sitä, miksi niistä on haastavaa kirjoittaa. ”En näe sitä, mistä he puhuvat, mutta tiedän sen olevan siellä.” Vaikka seuraava kirja ei siis näillä näkymin tule käsittelemään yksinomaan skotlantilaisia metsästäjiä, tulee heidän kanssaan vietetty aika Tamaran mukaan huokumaan teoksesta. Jäljityksen opettelulla on ollut myös laajempi merkitys, sillä se näkyy Colchesterin tavassa hahmottaa kirjoittamista ylipäätään: ”Minulle kirjoittaminen on mielenkiintoinen jäljityksen muoto, sillä vihjeen tai idean löydettyään, kirjoittaja haluaa seurata sitä päätepisteeseensä. Mutta hän ei voi alussa tietää täydellä varmuudella miltä se tulee näyttämään.” Tamaran puheessa toistuu ajatus luonnosta kirjana, jota keräilijä ja erityisesti jäljittäjä oppii lukemaan. ”Suomeen tultuani olen oppinut, että lumessa jäljittäminen on kuin unelmaa ja kauniin vertauskuvallista: edessä on valkoinen sivu ja selkeitä merkkejä. Britanniassa jäljittäminen tapahtuu talvisin lehtien, karikkeen tai mudan seassa – lunta ei ole. Se on paljon vaikeampaa, jäljet eivät ole yhtä selkeitä”, Tamara kuvailee. Käsitys luonnosta kirjana sekä siihen läheisesti liittyvä ajatus universumista runona esiintyy eri muodoissa pitkin länsimaista aatehistoriaa. Tällaiseen ideaan ovat aikojen saatossa tukeutuneet niin tieteilijät kuin taiteilijat. Esimerkiksi romantiikan ajan runoilijan ja ajattelijan Novaliksen puheet luonnon aakkosten purkamisesta tulevat mieleeni Colchesterin kuvaillessa sitä tarkkuutta, jota jäljittäjä monesti tarvitsee ympäristön hienovaraisia merkkejä tulkitakseen.”Se vaikuttaa taikuudelta. Haluan oppia kyseisen kielen. Ja tiedän sen olevan mahdollista, sillä olen seurannut kokeneempia jäljittäjiä. En näe sitä, mistä he puhuvat, mutta tiedän sen olevan siellä. Ja hiljalleen minusta alkaa tuntua, että alan nähdä”, Colchester selostaa innostuneesti. • Olemme palanneet sisätiloihin. Tamara tarjoilee minulle teetä sekä kuivattamaansa hunajalla maustettua jäkälää. Kysyn vielä keskustelumme lopuksi häneltä residenssiajan inhimillisestä puolesta. Millaista on ollut tutustua ja vaihtaa ajatuksia muiden residenssitaiteilijoiden kanssa? Tamara kertoo inspiroituneensa hankkeiden moninaisuudesta. Ajoittain muistiin ovat myös uineet hänen kokemuksensa taidekoulusta. ”Haluaisin olla tanssistudiolla tai työhuoneessa, jossa en käyttäisi kieltä. Sellaisessa on niin paljon leikkiä mukana. Olen hyvin kateellinen siitä. Mutta olen myös hyvin kiitollinen Saaren kartanon tarjoamasta kokemuksesta. Siitä, että minulle on annettu mahdollisuus keskittyä kaksi kuukautta praktiikkani työstämiseen.”