Tarinat ja julkaisut

11.02.2016

Karkotuskulttuurista – terveen järjen politiikkaa?

Suomi on ilmoittanut aikovansa käännyttää tänä vuonna 15 000–20 000, Ruotsi jopa 80 000 turvapaikanhakijaa takaisin kriisimaihin. Euroopan johtajien linja pakolaiskysymyksen suhteen on koventunut. Puheet mukailevat nyt suoraan äärioikeiston rasistisia ”Rajat kiinni”  -iskulauseita, kuten presidentti Niinistön kehotus lähteä ”nopeutettujen käännytysten tielle” (puhe valtiopäivien avajaisissa 2016).

Vielä syksyllä 2015 moni uskoi Saksan liittokansleri Merkelin avoimien ovien politiikkaan ja ns. tervetulon kulttuuriin (Willkommenskultur). Suomessa tätä ilmensivät pääministeri Sipilän kotimajoitusele ja laajemmin Refugees Welcome -tunnuksen alle kerääntyneet kansalaisaloitteet. Pakolaiskysymysten parissa pitempään toimineet olivat kuitenkin varuillaan. Eurooppalainen turvapaikkajärjestelmä perustuu olennaisesti ihmisten jaotteluun ”hyviin” ja ”huonoihin” pakolaisiin, pitkälti mielivaltaisesti. Jälkimmäiset palautetaan kovia otteita karttamatta lähtömaihin, sietämättömiin olosuhteisiin ja konfliktien keskelle. Pakolaisaaltoa seuraa aina käännytysten aalto.[1]

Tervetulon kulttuurin ohella meidän pitäisikin puhua myös karkotuskulttuurista. Miksi suunnitelmat väkivaltaisesti poistaa 20 000 ihmistä maasta ja lähettää heidät surkeisiin oloihin lähtö- tai kauttakulkumaihin eivät herätä laajempaa vastustusta Suomessa?

Miksi monet ovat valmiita jopa uskomaan, että Suomea vuonna 2015 piinanneet ongelmat kuten tuloerojen kasvu, osattomuuden ja rasistisen väkivallan lisääntyminen ja julkisten palvelujen romuttaminen johtuvat pienestä meille saapuneesta turvapaikanhakijoiden joukosta?

Afrikkalaisten pakolaisten Saksassa perustama The Voice Refugee Forum on yli kahden vuosikymmenen ajan kampanjoinut ruohonjuuritasolla saksalaisia karkotuskäytäntöjä ja yleisemmin eurooppalaista karkotuspolitiikkaa vastaan. Verkosto viittaa käsitteellä karkotuskulttuuri (culture of deportation) ennen muuta ajatukseen karkotusten ”luonnollisuudesta”. Tämä oletus kansallisvaltiolle kuuluvasta oikeudesta ei ole oikeistopopulismin yksityisomaisuutta vaan on iskostunut syvälle eurooppalaiseen arkijärkeen ja poliittiseen kulttuuriin. Sitä ei voi erottaa ylivertaisuuden kuvitelmasta, joka juontuu siirtomaa-ajalta. Valkoinen eurooppalainen liikkuu tänäkin päivänä vapaasti miltei missä päin maailmaa tahansa. Kansallisvaltion ”itsestäänselvä” oikeus karkottaa puolestaan kohdistuu ennen kaikkea rodullistettuihin entisistä siirtomaista Eurooppaan pyrkiviin ihmisiin. Suomi on tänään osa tätä ”arvoyhteisöä”.

Saksan pakolaisliike on lukuisin kampanjoin ja mielenilmauksin vaatinut huomattavasti laajempaa liikkumisvapautta kuin maahanmuuttoviranomaisten mielivallan, populistisen kontrollipolitiikan ja poliisin yhteispeli tahtoo sallia. Karkotusten vastainen suora toiminta on ollut tärkeä keino vastustaa valtion harjoittamaa väkivaltaa – kuolemantapaukset karkotusten aikana eivät ole harvinaisia ja karkotus on ylipäätään kohteelleen äärimmäisen traumatisoiva kokemus. Liikkeen vaatimus kaikkien karkotusten lopettamisesta on saanut merkittävää tukea Saksan kansalaisten keskuudessa.

Lisäksi pakolaisliike on nostanut keskusteluun kysymyksen olosuhteista, joista ihmiset pakenevat: Miksi Eurooppa ei tee mitään pakolaisuuden ja siirtolaisuuden syille, vaan päinvastoin peittää osallisuutensa kriiseissä ja kansainvälisen järjestelmän epäoikeudenmukaisissa suhteissa humanistisilla korulauseilla?

Viimeisten vuosien aikana eurooppalainen asevienti kriisimaihin ja diktatuureihin on kasvanut merkittävästi ja diktatuurien taloudellinen tukeminen jatkunut. Uuskolonialistista politiikkaa ovat myös EU:n omaa taloutta suosivat ns. vapaakauppasopimukset kolmansien maiden kanssa sekä erityisesti EU-Afrikka-palautussopimusneuvottelut, joissa EU kiristää kehitysavun leikkauksilla, ellevät afrikkalaiset maat ota takaisin karkotettuja kansalaisiaan. Marraskuisessa Maltan huippukokouksessa EU jopa ehdotti, että saisi jatkossa myöntää matkustusasiakirjoja kenelle tahansa afrikkalaiselle karkotusta varten.

Hankkeemme pohtii näitä kysymyksiä media-aktivismin ja poliittisesti sitoutuneen tutkimuksen keinoin. Tuomme Saksan pakolaisaktivistien tietotaitoa Suomeen hetkellä, jolloin karkotukset ovat meillä ajankohtaisempi kysymys kuin koskaan. Syyskuussa osallistumme Karkotettujen olohuone -kaupunkitapahtumaan Helsingissä, jossa järjestämme työpajoja, näytämme lyhyiden videoiden sarjan sekä pitkän dokumentaation Saksan ja Länsi-Afrikan maiden lähetystöjen kyseenalaisesta karkotusyhteistyöstä, jota vastaan The Voice on kampanjoinut vuodesta 2007. Vuoden mittaan kierrämme Suomessa ja muualla Euroopassa pitämässä keskusteluja, työpajoja ja videonäytöksiä.

[1] Suomessa on käytössä kaksi virallista ilmausta ulkomaalaisen maastapoistamiselle. Kun henkilöllä on tai on ollut Suomessa oleskelulupa, hänet karkotetaan. Mikäli hänellä ei ole ollut oleskelulupaa, hänet käännytetään. Arkikäytössä termit menevät usein sekaisin. Käytän tässä tekstissä käännytystä spesifinä terminä virallisen maahanmuuttosanaston mukaisesti, karkotusta yleisterminä viitaten molempiin (vrt. englannin deportation).

Kirjoittaja

Aino Korvensyrjä

Aino Korvensyrjä on historiantutkija, aktivisti, taidetyöläinen ja kirjoittaja. Hän tekee väitöskirjaa karkotuskäytäntöjen ja liikkumisen kontrollien historiasta Saksassa ja sen siirtomaissa.