Elokuun Aamiais-Kaivolla pohdittiin, mitä posthumanistinen lähestymistapa voi tarkoittaa tieteen ja taiteen tekijöille. Anu Pasasen jälkianalyysi palaa Kaivolla käytyyn keskusteluun.

Ihmisen erityisaseman kyseenalaistaminen kiinnostaa ihmisiä. Tämä tuli todistetuksi elokuun 23. päivän aamuna, kun Lauttasaaren kartanon sali pakkautui ääriään myöten täyteen. Syksyn ensimmäisen Aamiais-Kaivon aiheena oli posthumanismi, jota tarkasteltiin tieteellisen ja taiteellisen työn kautta. Mukana taiteilija Terike Haapojan vetämässä keskustelussa olivat kasvien kanssa jo pitkään työskennellyt taiteilija Kalle Hamm sekä ekokriittisen runouden tutkija Karoliina Lummaa.

”Se etsii vaihtoehtoisia, hierarkiattomia tapoja ymmärtää erilaisten olioiden ominaisuuksia ja keskinäisiä suhteita. Lähtökohtana on ajatus ihmisestä, joka ei määrity vastakohtaisessa, usein väkivaltaisessa suhteessa ei-inhimilliseen.” Näin kuului määrittely posthumanistisesta ajattelusta keskustelutilaisuuden kuvauksessa. Tämänkin tilaisuuden aikana yhteinen pohdinta suhteestamme ei-inhimilliseen näyttäytyi hyvin inhimillisenä. Se oli täynnä minua, meitä, järjestelyä ja järkeilyä. Täytämme tilan kielellämme, itsellämme ja identiteeteillämme silloinkin, kun pyrimme purkamaan hierarkioita ja essentialistisia käsityksiä meistä ja muista.

Kieli määrittää ja lävistää ihmisen olemassaoloa, mutta toisaalta kieleen tihkuvat myös toisten olentojen olemisen tavat ja ympäristön ilmiöt. Ihminen on olento, joka on sanojen kautta, ja niitä tutkimalla paljastuu myös sen suhde toisiin. Muutokset voivat olla vaikka niinkin silmiinpistäviä kuin suomalaisessa runoudessa 70-luvulla, kuten Karoliina Lummaan alustus omasta tutkimuksestaan osoitti. Tuolloin eläimen rooli välineellisenä symbolina sai rinnalleen uusia muotoja, eläimyys tuli runon kieleen. Lintujen ei tarvinnut enää välttämättä edustaa esimerkiksi tiettyjä tunteita, vaan niiden omat lajimaisuudet, höyhenten tuoksut tai tuntu saattoivat olla pohdinnan arvoisia aiheita itsessään. Tällaista eläimellisyyttä ei edelleenkään välttämättä tunnisteta runouden tutkimuksessa, mutta posthumanismin kautta Lummaa on löytänyt keinon tutkia sitä sellaisena toiseutena, jolla on myös mahdollisuus saada yhteys ihmiseen.

Pohdittaessa toisten lajien olemassaoloa ja meidän suhdettamme niihin emme voi kiertää kysymystä omasta roolistamme. Tässä piilee myös antroposeenin käsitteen ja posthumanismin välillä esiintyvä kitka. Ihmisen toiminnan vaikutuksen mukaan nimetty geologinen aikakausi vaatii katsomaan peiliin, kun taas posthumanismissa elää pyrkimys kääntää katse pois itsestämme. Posthumanistisen ajattelun moninaiset lähtökohdat ja ilmastonmuutoksen kiihdyttämät massiiviset ratkaisupaineet tiivistyvät jatkuvasti käynnissä olevaksi neuvotteluksi erilaisten aistimisten ja menetelmien välillä.

”Me” on käsite, jota on helppo käyttää huolimattomasti (tässäkin tekstissä monikon ensimmäinen on suosittu persoonamuoto), ja juuri siksi se vaatii myös omalta osaltaan purkamista. Keskustelun aikana annettu esimerkki tiivistää oleellisesti yleistämisen vaarat. Vaikka yhteiskuntamme rakentuukin kapitalismin, kolonialismin ja rasismin kaltaisten syrjintään ja hyväksikäyttöön perustuvien järjestelmien varaan, ei voida kuitenkaan vetää yhtäläisyysmerkkejä esimerkiksi kapitalismin ja ihmiskunnan välille. Syyllisyyden ja lamaannuksen tunteissa vellomisen sijaan on välttämätöntä katsella ympärilleen ja kuunnella, miten muut ovat. Vinkkejä voi ottaa vaikka kasveilta.

Jääleinikin ääni kuulostaa matalalta surinalta, joka välillä vaihtuu enemmän pörinän puolelle. Ääni on selvästi erilainen kuin korkeampaa sirinää pitävällä nuokkuesikolla, toisella pohjoisen uhanalaisella kasvilla. Kalle Hamm on yhdessä Dzamil Kamangerin kanssa mikrovolttisensorien avulla äänittänyt kasvien sähkömagneettista värähtelyä, joka voidaan muuttaa ihmiskorvan kuultavaksi. Hamm työskentelee kasvien kanssa osoittaakseen niiden älykkyyden ja tasaveroisen toimijuuden lajien rinnalla. Kasvien äänet, tai oikeastaan signaalit ovat useimmille ihmisille tuntematonta maastoa. Hammin työskentelyssä on vahva posthumanismin leima, vaikkei se ole alun alkaen ollut tarkoituksellista. Pyrkimällä kuuntelemaan ja kuvailemaan, olkoonkin haastavaa, toisenlaiset tavat elää ja toimia voivat avautua.

Omassa työssäni, taiteesta kirjoittamisessa olennaista on juuri ympärilleen katseleminen ja erityisen tärkeää on kyetä näkemään kaikista pienimmät ja hiljaisimmat yksityiskohdat. Voisikin sanoa, että tehtäväni on tuijottaa asioita niin kauan, että ne alkavat puhua. Tietenkin teosten, tilojen tai tekniikoiden viestit suodattuvat teksteihin oman tulkintani kautta, mutta lähtökohtana on antaa niille oma ääni. Siten posthumanistisessa kontekstissa taiteen ja luonnon tarkastelun tavat tuntuvat soljuvan yhteen.

Kohteensa ymmärtämisen pyrkimyksen rinnalla kulkee aina myös kysymys siitä, millaista perspektiiviä se voi antaa. Karoliina Lummaan sanoja mukaillen: millaisia mahdollisia ihmisyyksiä siitä on löydettävissä?

En tiedä. Yritetään ottaa selvää.