KAIDAT VEDET

Parkanossa, Kaitojenvesien rannalla nähdään elokuun toisena viikonloppuna Hunajanjyvän esityskokonaisuus KAIDAT VEDET. Esitys levittäytyy kapeaan murroslaaksoon syntyneen järviketjun, Kaitojenvesien, rannalle Metsämuseon lähistölle. Järven päälle rakentuu kelluva lava, ja toiselle planeetalle sijoittuvassa esityksessä taiteilijan talon nähdään ottavan muotoaan. Uuden planeetan asukkaana taiteilija ei vielä aavista, keihin hän tuntemattomalla mantereella törmää. 

Osana taiteellista kokonaisuutta Kaitojenvesien alue täyttyy teoksista ja esityksistä. Lisäksi Parkanon keskustan kupeessa on auki taidenäyttely koko elokuun ajan. KAIDAT VEDET -esitys koostuu sekä käsikirjoitetuista että hetkessä tapahtuvista osista, kuten äänitaiteesta, kehollisesta ja kielellisestä ilmaisusta ja lavastuksellisista eleistä. Mukana on esiintyviä taiteilijoita kuten Queendyster, Klein, Taneli Ukura, Camille Auer, Elina Sallinen ja 111x sekä näyttelijöitä, kuten Marko Kankaanpää, nenúhîr ja Lu sekä kahdeksan Kupla ry:n sukeltajaa. Esityksen ja näyttelyn toteuttamisessa on mukana myös yli kahdenkymmenen hengen työryhmä taiteilijoita, joiden avulla kokonaisuus on mahdollista toteuttaa. Muun muassa paikalliskoordinaattori Tuire Mäkinen on mukana niin tuotannollisessa työssä kuin esityksessä itsessään. 

KAIDAT VEDET heittäytyy kellumaan avoimuuden ja ennakoimattomuuden armoille, sillä vaikka esityskokonaisuuden yksittäiset osat ovat harkittuja, kokonaisuutta ei harjoitella etukäteen. Sen sijaan se hakee muotoaan ja uusia merkityksiä eläväisyydestä, muuttuvaisuudesta ja esityksen kokoonpanon mahdollistavista kietoumista. Esityskokonaisuus hahmottelee toisenlaisen maailman ja rakenteiden mahdollisuuksia. Esitys tapahtuu useampana päivänä. Ensimmäisenä päivänä esitys filmatisoidaan lyhytelokuvaksi, ja toisena päivänä 10.8. tapahtuma on avoinna yleisölle. 

Muoto havainnoinnista

KAIDAT VEDET ei ole Hunajanjyvän ensimmäinen esityskokonaisuus, joka tutkii vaihtoehtoisten maailmojen ja rakenteiden mahdollisuuksia. Syksyllä 2023 Mad Housessa järjestetty esitysilta Salama ja Maa kertoi tarinaa taiteen ja kulttuurin tekijöiden siirtymisestä Mars-planeetalle. Samoja teemoja jäljittelee myös Riista Live, Hunajanjyvän uusi, konseptuaalinen ja liikkuva esitystila ja esitysteosten sarja, joka tutkii uudenlaisia tiloja taiteen tekemiselle ja esittämiselle sekä erilaisten taidemuotojen kohtaamisia. Riista Liven konseptuaalisen tilan avajaiset ja ensimmäinen esitysilta järjestettiin toukokuussa 2024. Ensimmäinen esitys merkitsi siirtymää toiseuteen; uudenlaisen, tarpeita vastaavan tilan rakentamista ja sen loputtomia mahdollisuuksia. Tila ei ole pelkästään fyysinen ulottuvuus, vaan rakentuu yhteiskunnallisista rakenteista ja suhteista, jotka ehdollistavat tilan tietynlaiselle, usein kaupalliselle, käytölle.

Avoimia, ehdoitta taiteelle, sen tekemiselle ja näyttämiselle luotuja tiloja on vähän. Vielä vähemmän on sellaisia julkisia tiloja, joihin voimme sanoa kuuluvamme, joissa voimme kokoontua vapaasti. Saatika sellaisia tiloja, jotka ottavat huomioon ja juhlivat erilaisuutta. Tälläisistä tiloista esimerkkejä ovat turvallisemmat tilat, joissa pyritään yhteisten käytäntöjen avulla takaamaan vapautta häirinnästä ja edistämään kaikkien mahdollisuutta osallistua ja kuulua tilaan. Riista Liven ensimmäisessä esitysillassa nähtiin euralaisen taiteilijan Pirjo Hamm-Hakamäen esitys, joka kertoi taiteilijan ahdistuksesta, selviytymisen pelosta ja näennäiseen turvaan hakeutumisesta, vaan huomatakseen, että suoja ei riitäkään. Voi olla, että on otettava tietoisia askelia kohti turvattomalta tuntuvaa tuntematonta, joka ottaa muotoaan vasta kun se kaivetaan esiin. Tätä prosessia Hunajanjyvä pyrkii dokumentoimaan havainnoimalla.

Salama ja Maa, Riista Live ja nyt KAIDAT VEDET – näitä esityksiä yhdistää taiteen tekemisen ja esittämisen epävakaat yhteiskunnalliset olosuhteet sekä ajatus elävästä ja muovautuvasta esityskokonaisuudesta. Hunajanjyvän taiteilija-kuraattorit katsovat, että esityskokonaisuudet kehittyvät havainnoinnin kautta, ja että jokainen esityskokoonpano informoi seuraavia. Niiden autonomiset osat sekä se, miten ne toimivat yhdessä, osien kietoumat ja niiden herättämät ajatukset, merkitykset ja potentiaali kirjataan muistiin tavalla tai toisella. Havaintoja kirjataan muistiin paperille ja puhelimeen sekä tallennetaan kuvina. Osaa havainnoista ei kuitenkaan aina rekisteröidä tietoisesti, vaan ne muovaavat seuraavia esityksiä enteilemättömillä ja yllättävilläkin tavoin. Esityksistä tehdään tavallaan avoimia myös sille itselleen. 

Riista Liven toukokuisen esityksen kohdalla havaintoja tehtiin eri tavoin, joista osa oli suunniteltu osaksi käsikirjoitusta. Käsikirjoituksen osana oli ryhmävalokuvahetki, jossa Riista Liven avaamisseremonian yhteydessä valokuvaaja Mia Heikkilä kutsui kaikki yhteiskuvaan. Tilassa oli cocktailpöytinä kaiuttimia, joiden päälle oli asetettu tyhjiä kehyksiä. Yhteiskuvassa poseerattiin tyhjien kehyksien kanssa viidessä eri kuvassa. Valokuvat olivat osa teosta, mutta yhtä lailla sen havainnointia, dokumentointia ja jatkuvuutta. Lisäksi esitykseen oli kutsuttu mukaan taiteilija ja dramaturgi Santtu Emil Uuttu kokemusdokumentoijaksi, eli katsojaksi ja teoksen kokijaksi, joka kirjoittaisi havainnoistaan. Kirjallinen kokemusdokumentti on samaan tapaan osa teosta ja sen tulevia muotoja. 

Ahtaudesta

Keskustelimme Hunajanjyvän taiteilija-kuraattoreiden Sadet Hirsimäen ja Eero Pulkkisen kanssa heidän toiminnastaan. Koneen Säätiön kaksivuotisen apurahakautensa aikana he aikovat keskittyä esityskokonaisuuksiin ja uusien tilojen rakentamiseen taiteelle. Vaihdellessamme ääniviestejä Hunajanjyvän havainnoinnin praktiikasta Riista Liven yhteydessä, Sadet totesi olosuhteista: 

“Ajatuksena ja toistuvana teemana oli pienimuotoisten taidetapahtumien ja taiteellisten tekojen ja teosten raapiminen esiin, vaikka onkin niin sanotusti ahtaat ja vaikeat ajat, ja taiteilijoiden asemaa yhteiskunnassa vaikeutetaan entisestään. Ne pienet järjestäytymiset ovat tärkeitä – ne kaikki prosessit, se kaikki työ, mitä niiden projektien tekemiseen tarvitaan, on kuitenkin usein niin aliresursoitua. Me pyöritellään tällaisia teemoja, taiteilijan aseman ahtautta yhteiskunnassa.”

Osana havaintomaailmaa on oletettavasti ne oikeat olosuhteet, joiden ehdoilla toimimme, olemme ja työskentelemme. Ne näyttäytyvät siinä mitä teemme, miten teemme, ja muovaavat kokemuksiamme. Elämme aikaa, jota kuormittavat päällekkäiset akuutit kriisit, niin poliittiset kuin ympäristöllisetkin, imperialistiset valloitus- ja laajentumisstrategiat sekä yleinen epävarmuus. Epävarmuus on arvaamattomuutta ja ennakoimattomuutta, joka on välttämätön osa elämää; voimme spekuloida, todennäköistää tapahtumia, mutta lopulta emme voi varmuudella todeta, mitä huominen tuo tullessaan. Prekaarius taas on jatkuva epävarmuuden tila, jolla on rakenteelliset juuret. Prekaarius on materiaalisten ja rakenteellisten olosuhteiden epävarmuutta ja niukkuutta, sekä sitä, miten elämän perustarpeet jakautuvat epätasaisesti eri ihmisryhmien ja maantieteellisten sijaintien välillä.

Antropologi Anna Tsing puhuu prekaariudesta maailmanlaajuisena olosuhteena ja sen arvostamisen puolesta. Prekaariuden arvostaminen osana elämää ja maailmaa tuntuu tavallaan hullulta, meihinhän on sisäänrakennettu selviytymisen vietti ja tahto. Epävarmuus on selviytymistä uhkaava tila, johon järjestys, jossa elämme, nojaa. Sisäänrakennettua haluamme ja tarvettamme selvitä käytetään meitä vastaan. Palkkatyö on selviytymisen ehto, ja pohjimmiltaan siksi teemme työtä (vaikka työ voi toisinaan olla mielekästä).

Prekaariuden hyväksyminen on ajatuksena lähestyttävämpi, mutta entä arvostaminen? Tiedämme runouden ja kielen monimuotoisuuden tärkeydestä, miten maailmassamme on asioita, jotka kieltä rajaamalla menettäisivät merkityksensä ja katoaisivat olemattomiin. Mutta tiedämme myös sen, että toisinaan teoreettinen puhe on niin korkealentoista, että sillä on enää hädin tuskin mitään yhteyksiä maahan, meidän elämiimme ja kokemuksiimme. Mitä Anna Tsing sitten tarkoittaa prekaariuden arvostamisella? 

Ajattelen, että se tarkoittaa aktiivista hyväksymistä; ei siis palkkatyön pakon, jatkuvien julkisten varojen leikkausten, ihmisoikeuksien romuttamisen, luontokadon, väkivaltaisten maailmantapahtumien ja päällekkäisten kriisien hyväksymistä sellaisenaan, riisuttuna haikeaksi eleeksi, olankohautukseksi, huokaukseksi ja tukahdutetuksi toiveeksi paremmasta, jonka voi aikaansaada vain toinen. Tarkoitan sen todellisuuden todellista hyväksymistä, että se maailma missä elämme ja olemme, huutaa muutoksen tarpeesta ja kutsuu toimimaan. Toisenlaista todellisuutta ei voida rakentaa elein, vaan yhteistoimin. Prekaarius, kun sitä tarkastellaan maailmanlaajuisena olosuhteena, voi auttaa näkemään maailman nykytilan ja sen, mikä siinä on pielessä. Prekaarisuus on tila, jossa tunnustamme haavoittuvaisuutemme muihin nähden.

Miltä sitten näyttää yhdessä oleminen ja tekeminen, joka tunnustaa riippuvaisuutemme, ne kietoumat ja yhteenliittymät, jota tarvitsemme? Ja miten voimme kokoontua yhteen tavalla, joka tukee toisenlaisen maailmaan rakentumista? Tähän on varmasti monta vastausta, ja tarjoan vain ehdotusta, joka näyttäytyy tässä yhteydessä yhteen tulemisena taiteen äärelle. 

Törmäyttämisen praktiikka

Kun mietin Hunajanjyvän menneitä ja tulevia esityskokonaisuuksia sekä sitä, miten niiden autonomiset osat, esiintyjät, tilat, teemat, paikallinen ympäristö, maisema ja sen organismit, tulevat yhteen ja luovat sille itselleenkin toisinaan yllätyksellisiä lopputulemia, ajattelen Anna Tsingin kokoonpanon käsitettä. Kokoonpano on hieman kömpelö, vapaa käännös englanninkielisestä termistä assemblage, jota Anna Tsing käyttää kirjassaan The Mushroom At The End Of The World (2015).

Tsing kokee, että ajatteluamme ei kuuluisi rajoittaa vain yhteen toimijaan tai vuorovaikutussuhteeseen kerrallaan. Sen sijaan kokoonpano on kaikkien siihen osallistuvien organismien ja asioiden summa ja keino haastaa käsitteellisiä jakoja kehon ja ympäristön, ihmisen ja eläimen, elollisen ja elottoman välillä. Kokoonpano on tapa kokoontua yhteen. Se on avoin muodostelma, eräänlaista maiseman tiedostamista; kaikista sen osista, toimijoista ja assosiaatioista ja siitä, miten jokaisella on oma aikaansa tuottava ominaisuus. Tämän avoimen kokoontumisen kautta erilaiset ominaisuudet ja ajallisuudet kohtaavat. Kokoonpanot ovat sen osista muotoutuvien kietoumien tiloja ja pitävät sisällään yhteensovittamisen malleja. 

Kun kerroin Sadetille ja Eerolle aikeestani kirjoittaa kokoonpanoista, selvisi, että he ovat pohtineet yhteen tulemisen ja sen erityisen dynamiikan käytäntöjä, josta he puhuvat törmäyttämisen praktiikkana. He kertovat sen muodostuneen kuvaamaan sitä prosessia, jossa erillään muovautuneet osat tuodaan yhteen, siis törmäytetään. Ajattelin sanaa törmätä, ja mitä se tarkoittaa. Törmätä voi toiseen ihmiseen, kehollisesti, tahallisesti tai vahingossa. Voimme myös sattumalta kohdata kauppareissulla naapurin tai metsäreitillä ketun tai käärmeen. Lisäksi törmäys voi tapahtua objektien välillä. Kun mannerlaatat törmäävät toisiinsa, muodostuu poimuvuoristoja, tulivuoria, ja syvänmeren hautoja, ja törmäys voi aiheuttaa maanpinnan liikehdintää.

Sitten mietin sanaa törmäyttäminen, jota ajattelen sanan toiminnallisena vastineena. Sen sijaan, että kyse olisi tahattomasta törmäyksestä, sattumanvaraisesta toistemme tielle päätymisestä, tai luonnonvoimaisesta liikehdinnästä aiheuttajana, törmäyttäminen on tietoisesti aiheutettua, ja törmäys on toivottu lopputulema. Törmäyttämisen praktiikassa onkin siis kyse yhteen tuomisesta, joka arvostaa törmäystä. Hunajanjyvän tulevaa Parkanoon sijoittuvaa tapahtumaa voi tulkita ikään kuin kokoonpanona: elävänä ja muovautuvana kokonaisuutena, jossa sen osat ovat suunniteltuja ja tahallisia, mutta jonka merkitys on sen dynaamisessa, arvaamattomassa, vuorovaikutuksista ja sidonnaisuuksista koostuvassa luonteessa, jonka törmäyttäminen mahdollistaa. 

Osana kokoonpanoa, tai siihen pyrkivää törmäyttämisen praktiikkaa, on otettava huomioon se paikka, sen erityinen maisema ja merkitykset, missä yhteen tuleminen tapahtuu. Paikkasidonnaisesta taiteesta puhutaan, kun teos, esitys tai tapahtuma on luotu tiettyyn paikkaan. Sen voidaan ajatella menettävän merkitystään, jos se siirretään toiseen paikkaan. Teos on täten suhteessa paikan maantieteelliseen, poliittiseen, esteettiseen, tai muuhun diskurssiin ja kertoo, mitä sen voidaan sanoa olevan. Teos tulee ikään kuin osaksi paikan maisemaa, joskin usein vain hetkeksi. Parkanon ja Kaitojenvesien paikallinen maisema muodostuu muun muassa sen maanmuodoista, vesistöistä, ja luonnosta.

Maisema on kuitenkin muutakin kuin vain sen fyysisten ominaisuuksien ilmentymä. Maisema on yhtä lailla jotain mihin kuulumme, ja jota katselemme, jota määrittävät erilaiset katsomisen tavat. Parkanon maisemaan ottavat osaa historialliset jäänteet, kuten tukkireitti ja vanha kauppatie eli talvitie, jotka kertovat kaupan, talouden ja sodan menneisyydestä, ja Messukallio, jonka iästä ei ole varmuutta, mutta joka on ollut kristillisen palvonnan käytössä kristinuskon pakotteiden rantauduttua Suomeen, ja jonka on arveltu olleen mahdollisesti pyhä paikka jo kristinuskoa edeltävinä aikoina. Osa paikan nykyistä maisemaa on Metsämuseo, metsätalouden historiaa esittelevä museo, ja sen luontopolku. Metsätalous, jonka vaikutukset ovat kosketeltavissa; luonto, joka koostuu lähinnä talousmetsästä, seudulla kulkevat junat täynnä kaadettua puuta, Metsähallituksen toimesta kaadetut metsät ja katoavat luonnot sekä jatkuvat valheelliset esitykset hiilineutraaliudesta ja luontokadon pysäyttämisestä ovat kaikki osa Suomen metsämaisemaa. 

Hunajanjyvä on vastikään perustanut yhdistyksen Hunajanjyvä (Maaseudun kulttuurityö ja taide) ry, jonka toiminta keskittyy maaseudulle. Sen tarkoituksena on mahdollistaa kokoontumista taiteen äärelle enemmissä määrin myös suurien kaupunkien ulkopuolella. Tapahtumia on tähän asti toteutettu taiteilijoiden lapsuuden ja nuoruuden sekä menneiden sukupolvien maisemissa.

Hunajanjyvän esityskokonaisuudet toimivat paikallisissa maisemissa yhtä lailla, kun ne ottavat niihin osaa. Tapahtumien taustalla on filosofia merkityksellisistä törmäyksistä, tarvittavan tilan luomisesta taiteelle ja toisenlaisella olemiselle sekä paikkasidonnaisesta taiteesta ja esityksellisyydestä. Niillä on dynaaminen luonne; ne eivät ole staattisia taikka itseidenttisiä, vaan muokkautuvia, havainnoivia ja aina erilaisia kokoonpanoja. Kokoonpanojen merkitys piilee siinä, että mitä asia on, tulisi olla aina avoin, sillä jos pidämme liian tiukasti kiinni siitä, mitä asia on, sen sijaan että pitäisimme arvossa niitä mahdollisia yhteyksiä, kietoumia, joita se muodostaa, rajoitamme kykyämme ajatella sitä.

Tietoa vierailijalle

KAIDAT VEDET -tapahtumakokonaisuus järjestetään Parkanossa 1.–31.8. Päätapahtumapäivä on lauantaina 10. elokuuta, kun Kaitojenvesien rannalla esitetään monitaiteinen esityskokonaisuus klo 20 alkaen. Esitys päättyy noin 00:00-01:00. Esityspaikalla on pieni kahvio, mutta vierailijaa suositellaan ottamaan evästä mukaan.

Osana kokonaisuutta Parkanon kaupungin tuntumassa entisessä varikkorakennuksessa Viinikassa avautuu taidenäyttely, joka on avoinna koko elokuun ajan ke-su 12–17. Näyttelyssä ovat mukana muun muassa taiteilijat Elina Sallinen, Ilia Ollikainen, Jaakko Pallasvuo, Leena Vainio, Lenka Černotová, Lotta Petronella ja Monika Czyżyk, Raimo Ahlqvist ja 7ODES. 

Parkanoon suositellaan tulemaan lauantaina jo hyvissä ajoin, sillä ennen KAIDAT VEDET -esitystä, gallerialla on nähtävissä Ilia Ollikaisen ja Lotta Petronellan performansseja jo klo 16 alkaen. Gallerialla on lauantaina 10.8. esityksen jälkeen jatkot klo 01:00 alkaen. Jatkoilla esiintyy muun muassa dj Megabeibe. Gallerian etupihalla on grillausmahdollisuus. Tapahtumaviikonlopun aikana lauantaina 10.8. galleria on poikkeuksellisesti auki klo 12–19. 

Tapahtuman esteettömyydestä saa tietoa Hunajanjyvän Instagram-tililtä tai infopakettia voi pyytää sähköpostitse hunajanjyva@gmail.com. 

Lisää Hunajanjyvästä ja sen tulevista tapahtumista voi lukea hankkeen nettisivuilta tai Instagram-tililtä.

Kirjallisuus

Jagudajev, Nikita. Movement Research. Edited by Mårten Spångberg, 2018.

Tsing, Anna Lowenhaupt. The Mushroom at the End of the World: On the Possibility of Life in Capitalist Ruins. Princeton: Princeton University Press, 2015.