Jargon – hyvä vai huono? 

Milloin tieteen ja taiteen erityiskielen käyttö on perusteltua? Koneen Säätiön toimitusjohtaja Ulla Tuomarla pohtii, miksi ammattisanaston käyttö ärsyttää monia – etenkin, jos kyseessä on oman alansa terminologiaa käyttävä humanisti. 

Suomen Akatemian pääjohtaja Paula Eerola muistuttaa viimeisimmässä Acatiimi-lehdessä (5/2023, s. 27), että tiedettä ei voi arvioida otsikoiden tai yhteenvetojen perusteella. Se, että somessa on nykyisin muodikasta ruotia yksittäisten tutkimushankkeiden hyödyllisyyttä tai hyödyttömyyttä, on hänen mukaansa tieteen vapauden kannalta arveluttavaa. Olen aivan samaa mieltä. 

Keinona ennaltaehkäistä tutkijoiden työn somepilkkaa Eerola mainitsee, että Suomen Akatemiassa hankkeiden tutkijoita ohjeistetaan entistä paremmin käyttämään hankkeensa julkisessa kuvauksessa sellaista kieltä, joka on ymmärrettävää suurelle yleisölle. 

Tiedejargon siis ärsyttää ja ruokkii tieteen mollaamista. Siitä voi olla hyvä päästä eroon, mutta missä yhteyksissä sitten on lupa käyttää asiantuntijakieltä? Annammeko populismille periksi, jos linjaamme, ettei hankekuvauksissa saa käyttää oman alan termejä? 

Somessa olen törmännyt myös väitteeseen, että Koneen Säätiön apurahahakemus tulisi kirjoittaa ”Koneen Säätiön kielellä”, jotta se menestyisi. Kiistän tietenkin moisen väitteen todenperäisyyden, vaikka arvaankin, mitä sillä tarkoitetaan. 

Kielentutkijana olen kiinnostunut siitä, millainen suhde meillä on erityiskieleen (language for special purposes). Erityiskielen kohderyhmä koostuu alan asiantuntijoista. Käyttämällä tieteenalan termejä ja käsitteitä, tutkijan tarkoitus on viestiä tutkimusaiheestaan mahdollisimman tarkasti. Samalla hän tulee olettaneeksi, että hänen viestinsä kohderyhmä koostuu oman alan asiantuntijoista. 

Tämä pitääkin ainakin väljässä mielessä paikkansa, jos ajatellaan vaikka apurahahakemusten vertaisarviointia. Termien käytön etu on siinä, että ne on määritelty tarkasti. Niillä on tarkempi merkitys kuin yleiskielen sanoilla. Lisäksi ne toimivat usein teoreettisina ankkureina; tietyt käsitteet linkittyvät tiettyihin teorioihin ja teoreetikoihin. Kaikki ihmiset, joiden silmien eteen tulee tietoa uusista rahoituspäätöksistä, eivät luonnollisestikaan kuulu oman alan sisäpiiriin. Tutkijataustaisena ajattelen, että se on normaalia ja tietyllä tapaa hyväksyttävää. 

Emme varmaankaan oleta lääketieteen tutkijan käyttävän yleiskieltä rahoitushakemuksessaan, jota arvioi lääketieteen asiantuntija, vaikka jossain muussa yhteydessä on minusta hyvä edellyttää kaikilta tutkijoilta, että he osaavat kertoa omasta tutkimuksestaan myös yleiskielellä ja suurelle yleisölle. Onko populistinen tiedevastaisuuden trendi nostamassa päätään ja havaittavissa, että tiedejargon ärsyttää yhä enemmän ja yhä laajempia piirejä? 

Oma tuntumani on, että tieteenalojen välillä on eroja tässä asiassa. Hyväksymme kenties helpommin sen, että lääkäri tai ydinfyysikko puhuu vaikeaa kieltä kuin että humanisti käyttää oman alansa erikoisterminologiaa. Miksi? Ajattelemmeko tosiaan niin, että lääketiede on sillä tavalla eksaktimpaa, että siitä ei voi puhua kuin erikoiskielellä, alan vaikeita termejä viljellen? Kun taas ihmistieteellisen tutkimuksen oletetaan olevan aina kaikille avautuvaa, ja että sen merkityksellisyyteen voi ottaa kantaa kuka vain? 

Silmäilin jargon-näkökulmasta läpi Koneen Säätiön tämänvuotista yleisen haun myöntölistausta. Listassa on 350 kpl tutkimusaiheita, hankkeiden otsikoita tai taiteellisen työskentelyn ideoita. Löysinkö Koneen Säätiön kieltä? Enpä juuri, enkä myöskään havainnut suurta määrää erikoissanastoa. Ne, jotka löysin, olivat niin harvalukuisia, että ne voidaan tässä mainita: kaasuvoiden ekosysteemitason synteesi, BIPOC-näyttelijät, transcultural (engl), segregaatio, emansipaatio, inklusiivisuus, monogaaminen, ekofeministinen, queer-yksinäisyys, figuraalisuus ja jälkifossiilinen. Näistäkin useat ovat sellaisia, etten ehkä enää laskisi niitä varsinaisiksi erikoistermeiksi, vaan niihin törmää usein jo vaikka lehtijutuissa. 

Entäpä taidejargon? Kuuntelin Kulttuuriykkönen -radio-ohjelmaa (YLE, julkaisupvm 29.11.), jonka aiheena oli nykytanssin ”sisäänpäinkääntyneisyys”. Ohjelmassa toimittaja sanoi, että nykytanssi koetaan vaikeasti lähestyttävänä. 

Suurta yleisöä ärsyttää toimittajan mukaan muun muassa se, että tanssiesitysten koreografioissa ja käsiohjelmissa käytetään usein vaikeasti hahmottuvaa ammattisanastoa ja luodaan täten vaikutelma asiaan vihkiytyneiden ”omasta kuplasta”. Taideyliopiston koreografian professori Kirsi Monni kysyi, onko asia niin, että esimerkiksi musiikkikritiikissä ammattisanaston käyttäminen on hyväksyttävää, kun taas nykytanssissa ei. Onko tanssillinen yleissivistyksemme niin heikko, ettei teosta voi kontekstualisoida käsiohjelmassa asiaan kuuluvalla sanastolla? 

Toisaalta Monni toi esiin, että kaikki taiteilijat haluavat tavoittaa yleisön ja kommunikoida taiteellaan. Kohti (suurta) yleisöä kurottaminen ei kuitenkaan onnistu käyttämällä vaikeasti avautuvaa ammattisanastoa. Mutta toisaalta jos nykytanssin yleisö on kaventunut koronavuosien jälkeen entisestään, kuten ohjelmassa mainittiin, olettaisin, että yleisössä on aika merkittäväkin osuus tanssin harrastajia ja tanssijoita, joille taas ”rautalangasta vääntäminen” voi näyttäytyä liiankin popularisoivana ja yksinkertaistavana. Yksi koko sopii harvoin kaikille… 

Mikä sitten olisi paras ratkaisu? Peräänkuulutan sitä, että hyväksymme ammattisanaston käytön sellaisissa käyttöyhteyksissä, joihin se kuuluu. Myös ihmistieteissä! Korjaamme asennettamme, emmekä lausu rahoitettujen hankkeiden hyödyttömyydestä sen perusteella, että olemme saaneet lukea otsikon. Tutkijat ja taiteilijat, osatkaamme erottaa erilaiset kontekstit ja harjoitelkaamme puhumaan asiastamme eri rekistereitä käyttäen, vuoroin yleistajuisesti ja vuoroin akateemisesti. Parhaimmillaan nämä molemmat rekisterit esiintyvät samassa tekstissä.