Tarinat ja julkaisut

Pitkät jutut

10.04.2018

Jakautuuko Suomi?, osa 8: Hiljaisuutta tavaratalojen välissä

Itä-Suomen yliopiston Kaksi Suomea – kasvaako eriarvoisuus? -hankkeessa yhdistyi valokuvataiteilijoiden, journalistien ja tutkijoiden osaaminen. Tekijät selvittivät ihmisten kokemuksia köyhyydestä, miltä köyhyys näyttää objektiivisesti tarkastellen ja miltä se tuntuu subjektiivisesti koettuna. Kaksi Suomea tarkasteli myös valokuvan keinoin, miltä erilaiset arjen todellisuudet ja eriarvoisuus Suomessa näyttävät.

Koskaan niukkuutta kokeneen on vaikea samaistua niukkuudessa elävän todellisuuteen. Leipäjono ei näy monen työssäkäyvän arjessa, eivätkä monen elämässä lastensuojelu tai työkyvyttömyyseläke ole koskaan tuttuja tai tavanomaisia hyvinvointivaltion tukitoimia. Vai tuntuuko tutulta?

Sata vuotta sitten yhteiskuntamme todella jakautui. Tänään elämme eräässä maailman parhaimmista maista. Jakautuuko Suomi, kasvaako eriarvoisuus? Harva ajatteli, että satavuotiaassa Suomessa jouduttaisiin vielä näitä kysymyksiä pohtimaan. Jakolinjat ovat muuttuneet paljon sadan vuoden takaisesta, mutta eivät ole täysin hävinneet. Myös tänään Suomi jakautuu ihmisten kokemusmaailmojen ja hyvinvoinnin erojen kautta. Hyvinvointivaltio kohtaa työn ja perhe-elämän muutoksia sekä esimerkiksi kasautuneen huono-osaisuuden ilmentymiä, joihin sen keinot eivät aina parhaalla tavalla toimi.

Jakautuuko Suomi? -ohjelman tarkoituksena oli lisätä ymmärrystä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja eriarvoisuudesta. Oman hankkeemme kokonaisuuden muodostivat valokuvataiteilijoiden vetämä Arjen kuvat -valokuvaprojekti ja Kaksi Suomea -tutkimusprojekti, joissa journalistit, valokuvataiteilijat ja yhteiskuntatieteilijät yhdistivät voimansa kuvatessaan eriarvon erilaisia kasvoja Suomessa 2010-luvulla. Yhteistyötä tehtiin muun muassa Helsingin Sanomien ja Savon Sanomien kanssa. Arjen kuvat -valokuvatyöpajan kuvista on meneillään näyttely Tuntuuko tutulta? Suomen valokuvataiteen museossa 20.5. asti.

Valokuvat on luovutettu osaksi Suomen valokuvataiteen museon kokoelmia. Tutkimushankkeessamme hyödynnettiin vuosina 2012–2014 kerättyjä aineistoja ruoka-avussa ja terveysneuvontapisteissä käyvien ihmisten omista kokemuksista, mutta myös esimerkiksi syksyllä 2015 kerättyä Helsingin Sanomien lukijoiden köyhyysnäkemyksiä käsitellyttä kyselyä.

 

Kasvaako eriarvoisuus?

Kulutusyhteiskunnassa erottautuminen tapahtuu kulutusvalinnoilla. Osalla on niihin mahdollisuus, osan valinnat taas tapahtuvat enemmän pakon sanelemina. Hyvinvointivaltiossa suurella osalla menee hyvin: on koulutusta, terveyttä, työtä ja sosiaalisia suhteita. Osa ihmisistä taas ei pääse kiinni kasautuvaan positiiviseen kehitykseen. Heidän elämässään hyvien asioiden kasautumista vastaa huonojen asioiden ja puutteiden kasautuminen. Jokainen puute voi vahvistaa toista puutetta. Heikko terveys tuottaa lääkekustannuksia ja terveydenhuollon asiakasmaksuja. Rahanpuute taas ajaa ulkopuolelle harrastuksista ja yhteisistä illanvietoista. Yksinäisyys eristää. Yksin asuvien elämääntyytyväisyyden tiedetään olevan yhdessä asuvia heikompaa.

Erilaisten hyvän kehien sijaan syntyy negatiivisia kehiä, joissa heikko työmarkkina-asema, päihdeongelmat, asumisen ongelmat ja heikot yhteisöt heikentävät ihmisten elintasoa, elämänlaatua ja elämäntapaa.

Kun puutteita kasautuu ja elämä pyörii sinnittelyn ympärillä, käy yhä vaikeammaksi edes haaveilla paremmasta. Oma asema suhteessa muihin saattaa olla heikompi, ja kun mahdollisuuksia muutokseen ei nähdä, kasvaa statusahdistus, joka voi aiheuttaa entisestään heikompaa elämänlaatua. Jos oma paikka yhteiskunnassa onkin toisenlainen kuin mihin omat odotukset oli aiemmin asetettu, saattaa hyvinvointi heikentyä, häpeä kasvaa. Hankkeemme alullepanija professori Juho Saari on puhunut suhteisuudesta: osalla ihmisistä on parisuhde, työsuhde, pankkisuhde ja asuntosuhde. Jos näistä jokin tai useampi puuttuu, myös toisten on hankalampi toteutua.

Kasvaako eriarvoisuus? Jakautuuko Suomi? Kysymyksiin voi vastata monin tavoin. Suomi on yksi maailman parhaista maista, mitattiinpa asiaa korruption vähäisyydellä tai väestön lukutaidolla. Hyvinvointivaltio on nostanut monia, kulkutaudeista on päästy ja suurta nälänhätää vältetty. Köyhyys suomalaisessa yhteiskunnassa onkin pääasiassa suhteellista. Suurimmalla osalla on asunto, ja nälkä on poissa monen arjesta. Jos asiaa kuitenkin katsoo absoluuttisen köyhyyden näkökulmasta, joiltain kymmeniltä tuhansilta ihmisiltä tässäkin hyvinvointivaltiossa puuttuu edelleen koti. Virallinen kuntien ilmoittama luku asunnottomuudesta on noin 7 000, mutta monen asunnottomuus ei tartu tilastoihin vaan näkyy toisten luona asumisena, rajoittuneena itsemääräämisoikeutena. Myös nälkää koetaan: noin viidesosa kaikista ruoka-avussa käyvistä ihmisistä ilmoittaa kokevansa nälkää. Yli satatuhatta ihmistä turvautuu vuosittain ruoka-apuun.

Kokonaisuudessaan suomalaisten terveys on viime vuosikymmeninä parantunut. Silti erot pienituloisempien ja vähemmän koulutettujen ja suurempituloisten ja paremmin koulutettujen välillä ovat selvät. Erot näkyvät niin heikommassa koetussa terveydentilassa kuin menetetyissä elinvuosissa. Myös esimerkiksi suomalaisten koulutusaste on noussut tasaisesti. Silti alimman tuloviidenneksen koulutustaso ei ole 2000-luvulla juuri kohonnut. Ruokailutottumuksetkin ovat kehittyneet terveellisempään suuntaan. Koulutus- ja tulotasoilla on kuitenkin merkittävä rooli ravitsemussuositusten mukaisissa ruokavalinnoissa: matala koulutus ja tulotaso selittävät vähäisempää kasvisten päivittäiskäyttöä ja esimerkiksi runsaampi sokeroitujen virvoitusjuomien käyttö selittyvät matalalla koulutuksella.

Köyhyys ei ylipäätään ole vain moninaisten resurssien puutetta, vaan myös heikkoja mahdollisuuksia käyttää niitä vähäisiä resursseja. Tämä monisyisyys helposti unohtuu, jos katsotaan vain tilastoja työttömien määristä, pienituloisista tai matalasti koulutetuista.

 

Leipäjono köyhyyden mittarina

Suomalaisen yhteiskunnan jakolinjat ovat moninaisia. Osa niistä on piilotettuja – esimerkiksi tulonjakoon tai terveyden eriarvoisuuteen liittyviä – osa taas fyysisiä, silmin havaittavia eriarvoisuuden ilmentymiä, kuten ihmiset pyytämässä kolikkoa vilkkaan kauppakeskuksen ovella tai kaikkien katseiden alla jopa kilometrin pituiseksi kasvavat leipäjonot.

”Se oli täysin äänetön jono, pitkäksi venynyttä hiljaisuutta tavaratalojen välissä.” (Riku Korhonen, Leipäjono, 2013.)

Suomalaisen yhteiskunnan jakolinjoista eräs näkyvimmistä on leipäjono. Väitöskirjani Murusia hyvinvointivaltion pohjalla (2017) alkaa poiminnalla Riku Korhosen Leipäjono-nimisestä novellista. Virke kuvaa hyvin sitä, kuinka jokin niinkin näkyvä, kuin satojen metrien pituinen jono on niin äänetön, kuinka jonottajien ääni harvoin kuuluu yksittäisiä haastatteluja pidemmälle. Pitkäksi venynyt hiljaisuus tavaratalojen välissä kuvaa yltäkylläisyyden aikaa, jossa kaupallisen toiminnan tila valtaa yhä enemmän alaa kaupungeissa ja jossa erottaudutaan kulutusvalinnoilla. Kaiken tavaraistumisen ja markkinaistumisen välissä vallitsee köyhyyden hiljaisuus.

Tulonjako on mitä keskeisimpiä tapoja vertailla ihmisten asemoitumista yhteiskunnassa. Se on kuitenkin myös tapa, jolla sivuutetaan huono-osaisuuden monisyiset ulottuvuudet. Kun jäädään jumiin tulonjaon tasaisuutta kuvaavaan Gini-kertoimeen, jätetään puhumatta siitä, miltä elämä niukkuudessa tuntuu.

Leipäjonotutkimus laajemmalla väestönäytteellä, lähes 3500 vastaajan kyselytutkimuksella, vaikeasti tutkittavista ihmisryhmistä ja heidän kokemastaan subjektiivisesta hyvinvoinnista, paikkaa aukkoa niin suomalaisessa köyhyys- kuin sosiaaliturvatutkimuksessa. Väestönäytteiden kautta päästään syvemmälle ihmisten kokemuksiin. Tästä subjektiivisen kokemuksen mittaamisesta on viime vuosina keskusteltu esimerkiksi YK:ta, OECD:tä ja Euroopan komissiota myöten. On ymmärretty, että valtioiden menestyksen kuvaajiksi eivät riitä vain bruttokansantuotteen kaltaiset mittarit. Talouden mittarit kuvaavat vain osaa ihmisten hyvinvoinnin kokemuksesta, ja talouskasvulla on niin sosiaaliset kuin ekologiset rajansa. Oheen tarvitaan ihmisten kokemustietoa omasta hyvinvoinnistaan.

1990-luvulla leipäjono oli suomalaisen yhteiskunnan häpeäpilkku. 2010-luvulla keskustelun sävy on muuttunut: leipäjono on arkipäiväistynyt tilapäisestä hätäavusta vakiintuneeksi toimintamuodoksi. Ruoka-apuun turvautuu viikoittain yli 20 000 ihmistä, ja paikoin kuulee enemmän leipäjonoja puolustelevaa ja kuin niitä kyseenalaistavaa puhetta. Jopa viidennes suomalaisista on joutunut tinkimään ruuasta, lääkärikäynneistä ja lääkkeistä rahanpuutteen vuoksi.

Ruoka-avun kenttä on tilkkutäkkimäinen erilaisten auttamisen tapojen, tottumusten, pienillä resursseilla tekemisen ja jatkuvan niukkuuden kohtaamisten kenttä. Se on kenttä, jolle on jätetty hyvinvointivaltion aukkojen paikkaamisen vaikea ja loputtomalta tuntuva tehtävä. Leipäjono ja ruoka-apu laajemmin paikkaavat ensisijaisen sosiaaliturvan aukkoja ja asuntopolitiikan epäonnistumisia. Ne tarjoavat nopean ja usein anonyymin avun byrokraattisen sosiaaliturvan sijaan sekä lievittävät kauppojen painetta heittää ylijäämäruokaa pois.

Leipäjono on monella tapaa huono-osaisuuden ja hyvinvointivaltion epäonnistumisen symboli. Se ei kuitenkaan ole suoraan köyhyyden mittari. Ruoka-apuilmiön taustalla on ruoanjakelutoiminnan arkipäiväistyminen ja vakiintuminen sosiaalisena käytäntönä, jota myös rahoitetaan yhä enemmän julkisin varoin esimerkiksi kuntien avustuksina järjestöille. On ymmärrettävä, että osalle ruoka-apuun turvautuminen täydentää viikoittaista budjettia, ja on mahdollisesti tehnyt niin jo vuosikausia. Hätäapu on muodostunut pitkäaikaiseksi avuksi. Sama trendi näkyy laajemmin siinä, että ensisijaisiksi tarkoitetut sosiaaliturvaetuudet eivät riitä säälliseen elämään, ja yhä useampi turvautuu viimesijaiseksi tarkoitettuun toimeentulotukeen pitkiäkin aikoja.

 

Yhteisvastuukeräys 2018 nostaa keskiöön nälän, myös Suomessa

Aiemmin sosiaalitoimessa hoidetut avuntarpeet tulevat nyt näkyvämmiksi leipäjonoissa. Katseet pitääkin suunnata pelkästään tulonsiirtojen ja tuloerojen sijaan palvelujärjestelmään laajemmin. Erilaiset julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut ovat paikoin alkaneet korvautua leipäjonon kaltaisilla matalan kynnyksen avun paikoilla. Kyse on siis yhtäältä palveluiden tavoitettavuudesta, mutta toisaalta myös ihmisten kyvystä löytää itselleen parhaimmat avun kanavat ja selviytyä erilaisista poiskäännyttämisistä niin sanotuilta virallisilta luukuilta.

Vuoden 2018 Yhteisvastuukeräys piikittelee suomalaista hyvinvointivaltiota hashtagilla #ruokatrendit2018. Ajassa, jossa ruoka on yksi keskeisimpiä erottautumisen välineitä, eräs valitettava mutta todellinen ruokatrendi on nälkä. Keräysvaroista 60 prosenttia ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon ja 40 prosenttia jää kotimaahan: Kirkon diakoniarahaston ja seurakuntien diakoniatyön kautta pystytään näin antamaan nopeaa hätäapua vaikeuksissa oleville ihmisille. Evankelis-luterilainen kirkko palaa kampanjalla 1990-luvun laman aikaan, jolloin Yhteisvastuu viimeksi keräsi rahaa Suomessa nälästä kärsiville.

 

Tuntuuko tutulta?

Kaksi Suomea – kasvaako eriarvoisuus? -hankkeemme rakentui sosiaalisten etäisyyksien käsitteelle ja sen ilmentymien pohdinnalle. Sosiaaliset etäisyydet eri ihmisryhmien välillä näkyvät monessa. Selvitimme muun muassa kuinka kaukana köyhyyden värittämästä arjesta ovat Helsingin Sanomien lukijat, kuinka kaukana hyvinvoivasta enemmistöstä ovat hyvinvoinnin kokemuksineen suonensisäisiä huumeita käyttävät ihmiset tai leipäjonoista ruokaansa hakevat ihmiset, kuinka eri ammattikuntien edustajat ymmärtävät eriarvoisuutta, kuinka yhdessä hetkessä kaukana ja toisessa lähellä valokuvaajat, journalistit ja me tutkijat olimme pohtiessamme eriarvoisuutta.

Arjen kuvat -valokuvatyöpajan kuvista koottu näyttely Tuntuuko tutulta? Suomen valokuvataiteen museossa on otsikoltaan mitä osuvin. Elämä kuntoutustuen varassa Sastamalassa tuntuu ja näyttää kuvien kautta paikoin hyvin erilaiselta kuin työssäkäyvän arki Helsingissä. Silti kuvien hetket rannalla ja taivaan heijastus järven pinnassa tuntuvat tutuilta. Tuntuuko tutulta -tuntemuksia voi havainnoida jatkuvasti ympäriltään: Suomeen syntyi juuri presidenttiparin lapsi, julkisessa sairaalassa. Joidenkin uutisotsikoiden mukaan tämä aiheutti maailmanlaajuista suitsutusta hyvinvointivaltio-Suomesta. En voinut välttyä ajatukselta, että näinkö kaukana hyvinvointivaltiosta jo olemme, että meille on yllätys, että poliitikotkin käyttävät julkisia terveydenhuoltopalveluita.

Etäisyyksillä on väliä, koska ne rakentavat tapaamme kohdata tai olla kohtaamatta läheisiämme, ja toisaalta tapaamme puhua ympärillämme olevista ihmisistä. Jokainen hanke, joka voi lyhentää näitä etäisyyksiä ja kaataa raja-aitoja on tervetullut. Jokaisella pintaraapaisullakin voi olla merkityksensä eriarvoisuuden kitkemisessä. Uskallan väittää, että vain professioiden rajat ylittävällä yhteistyöllä saadaan tietoa ja toimenpiteitä maailman todelliseksi muuttamiseksi. Tätä yhteistyötä olemme hankkeen jälkeen halunneet jatkaa. Alustana on toiminut Eriarvoisuusvarasto-niminen Facebook-ryhmä, jossa jaetaan ajatuksia eriarvoisuuden mekanismeista, ja pyritään rikkomaan ammattikuntien välisiä rajoja ja paikoin ehkä ennakkoluulojakin eriarvoisuudesta käytävällä moniammatillisella keskusteluotteella.

Hankkeemme tuotoksia löydät verkkosivuilta: www.arjenkuvat.fi

 

Maria Ohisalo

Kirjoittaja työskentelee tutkijana Y-Säätiössä ja toimii Vihreiden varapuheenjohtajana ja Helsingin kaupunginvaltuuston ja -hallituksen jäsenenä