Tarinat ja julkaisut

Pitkät jutut

16.03.2018

Jakautuuko Suomi?, osa 6: Miten tutkimushanke kohtaa yleisön?

Anu-Hanna Anttilan johtamassa Ajolähtö-hankkeessa tutkittiin nuorten aikuisten työelämää ja toimeentuloa erilaisissa pätkätöissä ja yrittäjyydessä. Tutkimusta ja mediaa yhdistävä projekti oli kaikille mukana olleille uutta ja antoisaa. Parhaimmillaan se voisi vastata toistuvaan ongelmaan: liian moni tutkimushanke jää piiloon. Hankkeen tavoitteena olikin tuoda työtä yleisön nähtäväksi ja luettavaksi reportaaseina, blogikirjoituksina ja valokuvanäyttelyinä. Jakautuuko Suomi? -ohjelmaan kuuluneen Ajolähtö-hankkeen blogi aloitti Suomen Kuvalehden nettisivuilla tammikuussa 2016, ja hankkeen aiheista kirjoitettiin lehteen reportaaseja.

 

Tämä on tärkein aihe, joka tässä lehdessä on ollut märehdittävänä.

Anu-Hanna Anttilan ensimmäinen Ajolähtö-blogin kirjoitus tammikuussa 2016 kirvoitti tämän reaktion lukijalta. Juuri tällaisia toivoimme. Sekä tutkijat että toimittajat haaveilevat samasta asiasta: kunpa tämä, mitä kirjoitan tai mistä puhun, saisi aikaan vilkasta ja asiallista keskustelua.

Yleensä tutkimushankkeiden päätyttyä niistä ilmestyy tieteellisiä artikkeleita, joita lukevat vain toiset alan tutkijat. Elävää keskustelua on vaikea herättää informaatiota tulvivassa maailmassa. Suoria yhteydenottoja toimittajille ja tutkijoille tulee lähinnä silloin, kun onnistuu pöyhäisemään kuumaa aihetta. Blogilla ja muilla kohtaamisen keinoilla opettelimme, kuinka tutkimushanke voi näyttäytyä mediassa yleisölle koko ajan projektin edetessä.

Kun tutkimushanke on esillä kaksi ja puoli vuotta, se ei voi toistaa itseään. Ajolähtö-hankkeessa on ollut tavoitteena ideoida Suomen Kuvalehden kanssa vaihtelevia näkökulmia, vaihtaa tasoja yksityisestä yleiseen ja löytää erilaisia tapoja kertoa nuorten aikuisten työn teemoista niin, että aihe ei tyrehdy kuiviin.

Anu-Hanna Anttilan johtamassa Ajolähtö-hankkeessa (2015–2017) ovat työskennelleet tutkijat Päivi Berg, Vuokko Härmä, Hanna Ylöstalo ja Sanna Aaltonen, valokuvaaja Sami Perttilä sekä yksi toimittaja, allekirjoittanut.

 

Paikallisesti suunnattu viesti

Yleisön kohtaamiselle elintärkeää oli, että hyödynsimme hankkeessa paikallisuutta. Tutkimme Kymenlaaksossa asuvien ja sieltä pääkaupunkiseudulle muuttaneiden nuorten aikuisten työtä. Pätkätyöt ja itsensätyöllistäminen koskettavat ihmisiä ympäri Suomen, mutta Kotkan ja Kouvolan kaltaisilla taantuvilla teollisuuspaikkakunnilla nuorten aikuisten työllisyys, mahdollisuudet tai halu lähteä tai jäädä, ovat vielä tavallista polttavampia kysymyksiä. Kymenlaakson media kiinnostuikin hankkeesta juuri tästä syystä.

Starttasimme syyskuussa 2015 sekä hankkeen että vuokra-auton, jolla huristelimme Kouvolaan ja Kotkaan ensimmäiselle kenttämatkalle. Olimme ottaneet yhteyttä Ylen aluetoimitukseen ja Kymen Sanomiin, jotka molemmat haastattelivat meitä paikan päällä ja tekivät hankkeesta jutut.

Alkuperäinen ajatuksemme oli, että tavoittaisimme mahdollisia tutkimukseen osallistuvia ihmisiä median kautta. Näkyvyydestä huolimatta jutut eivät juurikaan tuoneet osallistujia, vaan heidän löytämisekseen saimme tehdä jalkatyötä. Julkisuus kuitenkin herätti kiinnostusta hanketta kohtaan, ja saimme yhteydenottoja etenkin nuorten aikuisten parissa työskenteleviltä.

Paikallisuuden merkitys näkyi siinäkin, että Ajolähtö-blogin alkuaikoina luetuimpiin ja jaetuimpiin kirjoituksiin kuuluivat “Kotka-viikkomme” kirjoitusten sarja, jossa Anu-Hanna Anttila kertoi nuoruudestaan Kotkassa 80-luvulla, valokuvaaja Sami Perttilä omasta nuoruudestaan 90-luvulla ja tutkija Vuokko Härmä elämästä uutena kotkalaisena.

Kontaktia yleisöön ovat tuoneet mediassa julkaistujen juttujen ohella tapahtumat ja tilaisuudet, kuten Tiedettä kaupungissa -tapahtuma Kampin keskuksessa, jossa Anu-Hanna Anttila oli puhumassa. Hyvä tapa näkyä olivat myös valokuvanäyttelyt, jotka veimme Helsingistä sekä Kotkaan että Kouvolaan. Kotkassa näyttelyssä kävi muun muassa koululaisia, jotka tekivät aiheesta oppimistehtäviä.

 

Juttuaiheissa täytyi tarttua hetkeen

Yhteistyöstä Suomen Kuvalehden kanssa oli sovittu ennen hankkeen alkua. Lehti oli kiinnostunut suunnitelluista juttuaiheista, ja hankkeesta kerrottaisiin pääkirjoituksessa ja pienessä lehtijutussa hankkeen alkaessa. Yhteistyöstä huolimatta meille ei tarjottu ohituskaistaa saada juttuja läpi. Toteutimme kuvaajan kanssa ideoita yksitellen tuottajan kanssa sopien, tavanomaisilla journalistisilla kiinnostavuuden, merkittävyyden ja ajankohtaisuuden kriteereillä.

Tutkimushankkeen aikajänne, kaksi ja puoli vuotta, on hyvin erilainen kuin lehtijulkaisemisessa. Nuorten aikuisten keikka-, pätkä- ja freelancetyön kaltainen laaja aihe täytyisi kytkeä ajankohtaisiin tapahtumiin. Yksi suunnitelluista aiheista oli suorastaan järkälemäinen: Kymenlaakson rakennemuutos. Lähestymistapaan oli alustavia ideoita, mutta yllättäen joulun alla 2015 löytyi päivänpolttava tapaus, kun kotkalainen Sulzerin valimo uhattiin lakkauttaa seuraavan vuoden syksyyn mennessä. Syntyi idea seurata neljän vuodenajan verran, miten tehdas pannaan pakettiin ja työntekijät pistävät oman elämänsä uusiksi paikkakunnalla, jossa työttömäksi joutuville ei varsinaisesti satele työtarjouksia. Viime hetkellä tehdas löysi uudet omistajat. Valimon kohtalonvuodesta syntyi pitkä reportaasi syksylle 2016.

Itse tutkimushankkeenkin täytyy elää, kehittyä ja muuttua ajan mukana. Tutkimuksessa ei ollut haastateltavana yhtään niin sanotussa alustataloudessa toimivaa keikkailijaa, mutta siitä tuli hankkeen aikana ajankohtainen teema. Lehtijutussa tartuimme kuumana käyvään Uber-keskusteluun. Reportaasi kyyti- ja ruokalähettikeikkailijoiden arjesta elokuussa 2016 ylsi julkaisuaikaan lehden luetuimpien juttujen listalle.

Syksyllä 2016 kävi myös selväksi, että ammatillisen koulutuksen uudistus ja isot rahoitusleikkaukset vaikuttaisivat paljon juuri siihen nuorten aikuisten ryhmään, jota Ajolähdössä tutkimme. Vaikka emme olleet suunnitelleet käsittelevämme koulutusta – hankkeessa keskityttiin työssä oleviin nuoriin – se alkoi tuntua olennaiselta. Tutkimushaastatteluissa tuli esiin, miten eri tavoilla työpätkät ja opiskelu limittyvät nuorten keikkatyöläisten elämässä.

Toteutimme koulutusreportaasin keväällä 2017, sopivasti hetkellä, jolloin ammatillisesta koulutuksesta puhuttiin paljon. Juttua jaettiin reilut puolitoistatuhatta kertaa ja kommentoitiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa – erään palautetta lähettäneen opettajan mukaan myös oppilaitoksessa tunteiden kuumenemiseen asti.’

Välillä nostimme esiin laajempia ja pitkäkestoisempia ilmiöitä. Pudotuspeli-juttu kertoi Kouvolan pyrkimyksestä tehdä kaupungista uusi pelialan keskittymä ja siitä, kuinka vaikeaa hypetetyllä alalla lopulta on pärjätä. Peliala on täynnä riskillä puurtavia nyrkkipajoja, joiden menestys odottaa kaukana tulevaisuudessa jos odottaa lainkaan.

 

Nimetön tutkimuksessa, naamalla julkisuudessa?

Kun tutkimus kohtaa yleisön, yksi kynnyskysymys ovat “keissit” – yksittäisten ihmisten kokemuspohjaiset kertomukset, jotka tuovat aihetta lähelle yleisöä. Media janoaa näitä keissejä. Lukijoiden tai kuulijoiden ei oleteta kiinnostuvan pelkästään tiedosta, että omillaan elävien aikuisten on vaikea tulla toimeen tuloillaan. Sen sijaan he haluavat lukea perheellisestä Marista, jonka iäkkäät vanhemmat ojentavat rahaa kirjekuoressa joka kerta tavatessa.

Kun tutkimushanke pyrkii kohtaamaan yleisön, se joutuu jatkuvasti saman kysymyksen eteen: Miten tämä aihe tehdään konkreettiseksi? Miten “työelämän prekarisaatiosta” laskeudutaan sille tasolle, jossa näpytellään ajovuoroja ruokalähettisovelluksesta tai veivataan viiden euron korotuksesta keikkapalkkioon? Reportaaseja varten liikuimme kuvaajan kanssa työn arjessa: istuimme Uber-kuskin kyydissä tai kolmea työtä tekevän lipunmyyjän tiskin takana Kouvolan Amarillon ysäribileissä.

Mutta tieteen ja tiedonvälityksen kohtaamisessa oli opeteltava yhteisiä käytäntöjä sille, miten ihmisistä kerrotaan. Kahden maailman tavat kun poikkeavat toisistaan. Toimittajana huomasin, kuinka paljon tutkijoita kiinnosti tutkimuksen anonyymiuden ja median julkisuuden yhdistämisen problematiikka, kun esittelimme hanketta eri tilaisuuksissa. Tutkijoille haastateltavan anonyymiys on itsestäänselvyys, toimittajille erikseen harkittava poikkeus – kuten “Mari” vanhempien taloudellisesta avusta kertovassa jutussa.

Pääsääntöisesti lehtijuttujen haastateltavat olivat eri henkilöitä kuin tutkimukseen osallistujat. Jos sama ihminen on sekä tutkimukseen osallistuja että esiintyy nimellään ja kasvoillaan mediassa tai valokuvanäyttelyssä, tutkimuksen anonyymius täytyy miettiä äärimmäisen huolellisesti. Esimerkiksi tieteellisessä artikkelissa käytetty sitaatti ei saa mitenkään paljastaa tutkittavan henkilöllisyyttä sen perusteella, mitä tämä on aiemmin sanonut julkisesti.

Ongelma on ennen kaikkea tutkimuseettinen, ei niinkään haastateltavien lausuma huoli. Nuoret aikuiset suhtautuivat rennosti kuvaamiseen näyttelyä varten ja siihen, että he voivat näyttäytyä Ajolähdön “kasvoina” tutkimuksen anonyymiydestä huolimatta. Tutkijoiden, toimittajien ja kuvaajien velvollisuus on tehdä osallistujille tarkkaan selväksi, missä mitäkin kuvaa käytetään ja onko kyseessä tutkimushaastattelu vai median haastattelu. Jokaisen tutkimukseen osallistuneen kanssa tehtiin sopimus siitä, miten tutkimusaineistoa saa hyödyntää hankkeen aikana ja sen jälkeen.

Tämä poikkeuksellinen asetelma herätti joukon tärkeitä kysymyksiä. Kuka haluaa puhua, ja puhuuko nimellään ja kasvoillaan? Puhuvatko tästä aiheesta ääneen he, joilla menee hyvin, vai myös he, joilla on kritisoitavaa?

 

Lopuksi

Työryhmälle kokemukset yhteishankkeesta ovat olleet hyödyksi. Jokainen on saanut ajateltavaa ja ideoita tulevaisuuden töihinsä. Toimittajalle ja valokuvaajalle parivuotiseen hankkeeseen osallistuminen opetti kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja suunnitelmallisuutta. Tutkijat saivat oppia siitä, miten journalismissa viilataan näkökulmia, millä keinoin jutuissa ja blogeissa herätetään lukijoiden kiinnostus ja miten visuaalisuutta voidaan hyödyntää tutkimushankkeessa. Yhdessä jaoimme tietoa esimerkiksi käyttämistämme haastattelutavoista – onhan töissämme kuitenkin paljon yhteistä.

Entä Ajolähtö-blogi? Tutkimushankkeen aikana julkaistuja reportaaseja luettiin ja levitettiin ahkerasti, mutta edellä siteeratusta lupaavasta kommentista huolimatta blogien perään tahtoo ilmestyä vain satunnaisia kommentteja.

Ihmiset puhuvat itseään kiinnostavista aiheista omiensa parissa. Esimerkiksi kääntäjien Facebook-ryhmä aktivoitui, kun kuvasimme blogissa alan nihkeitä palkkioneuvotteluja. Mutta keskustelut eivät juuri levinneet blogin puolelle. Kirjavan yleisön kohtaamisen paikkoja on vaikeampi löytää.

Yleisön kohtaamiseksi voi tietysti laskea senkin, että saa ihmiset lukemaan, jakamaan ja kommentoimaan lähipiirin kesken ja Facebook-seinällään. Tämän päivän kohtaamisia ovat peukutukset ja uudelleentwiittaukset, halusimme enemmän tai emme.

 

Terhi Hautamäki

 

Sami Perttilän kuvia Suomen Kuvalehdessä julkaistuihin Ajolähtö-juttuihin