Vuoden 2015 ”pakolaiskriisin” aikana Suomesta haki turvapaikkaa yli 32 000 ihmistä. Määrä oli moninkertainen edeltäviin vuosiin verrattuna, ja viranomaiset joutuivat tämän poikkeuksellisen ajankohdan kiihkeimpinä päivinä löytämään majoitustilat sadoille ihmisille joka päivä. Uusia vastaanottokeskuksia perustettiin ympäri Suomen, myös monille pohjoisen pienille paikkakunnille, joissa ei ollut aikaisempaa kokemusta pakolaisten vastaanotosta. Nopeasti laajentuneen muuttoliikkeen aika oli tapahtumat kokeneille eri tavoin poikkeuksellista.

Mistä turvapaikanhakijoiden ja toisaalta vastaanottokeskusten ympäristöissä asuneiden poikkeuksellisuuden kokemukset kumpusivat? Millaisia lähtökohtia tulevaisuuden Suomen rakentamiselle muuttoliikkeessä saatiin aikaan? Loiko pakolaiskriisiksi kutsuttu aika pysyviä jakolinjoja Suomen sisälle? Vuosina 2016–2018 toiminut hankkeemme ”Matkalla ajassa ja paikassa” etsi vastauksia näihin kysymyksiin. Tutkimusta tehtiin Pohjois-Suomessa, jossa vastaanottokeskuksista vastasi Suomen Punainen Risti (SPR).

Ensisijaisena aineistona ovat irakilaisten turvapaikanhakijoiden (14 henkilöä, joista 13 miestä ja yksi nainen) ja vastaanottokeskusten naapurustossa asuneiden henkilöiden (13 henkilöä, joista seitsemän miestä ja kuusi naista) nauhoitetut ja tekstinnetyt teemahaastattelut. Toissijaisena aineistonamme ovat kahdella muulla pohjoissuomalaisella paikkakunnalla suoritetut vastaanottokeskusten työntekijöiden ja turvapaikanhakijoiden haastattelut (yhteensä 21 henkilöä, joista turvapaikanhakijoita 11) sekä artikkelin kirjoittajien osallistuva havainnointi Lapin itärajalla, Tornion järjestelykeskuksessa, eri vastaanottokeskuksissa sekä Rovaniemellä turvapaikanhakijoiden kanssa toteutetussa kahdessa taiteellisessa yhteisprojektissa. Tutkimuksen menetelmistä, teorioista ja tuloksista on raportoitu tarkemmin Siirtolaisinstituutin kustantamassa vuonna 2018 ilmestyvässä teoksessa, jossa kuvataan myös vastaanottokeskusten työntekijöiden kokemuksia.

Globaalisti valtaosa pakolaisista asuu kaupungeissa ja elää verrattain omatoimista elämää. Pakolaisleirit ja vastaanottokeskukset ovat kuitenkin nousseet keskiöön tutkittaessa pakolaisuuteen liittyviä poikkeuksellisuuden kokemuksia, sillä niissä elämän irrallisuus piirtyy selkeimpänä esiin. Myös ”Matkalla ajassa ja paikassa” -hankkeessa tehty tutkimus alleviivaa tätä ilmiötä, jota lähestyttiin poikkeusajallisuuden käsitteellä. Aineistosta hahmottuu selväpiirteisenä ainakin kolmeen eri kategoriaan sijoittuvaa poikkeuksellisuuden kokemusta: suhteessa 1) elin- ja asumisoloihin, 2) ihmissuhteisiin ja 3) arjen rutiineihin.

Uusi elämä Pohjolassa

Sillä, minkä tyyppiseen vastaanottokeskukseen turvapaikanhakija on sijoitettu, on konkreettista merkitystä arjen toiminnalle. Elin- ja asumisolot vaikuttavat vahvasti poikkeusajallisuuden kokemuksiin. Joissakin vastaanottokeskuksissa asukkaat elävät yhteisissä huoneissa ja heille tarjotaan ruoka. Toisissa keskuksissa majoitus on yhteisissä tiloissa, mutta asukkailla on silti mahdollisuus järjestää arkensa oman aikataulun ja toiveiden mukaan. Joskus taas varsinainen keskus koostuu pääasiassa toimisto- ja opetustiloista, ja kaikki asiakkaat asuvat hajautetusti tavanomaisissa kunnan vuokra-asunnoissa. Karkeasti voidaan sanoa, että mitä itsenäisemmin hakijat pystyvät elämään, sen paremmin he kokevat hallitsevansa elämäänsä. Vastaavasti passiivisuus ja omien toimintamahdollisuuksien puute luovat vaikutelman ”ilmassa” olemisesta, jolloin kiinnekohtia tavanomaiseen arkeen on vähemmän. Niinkin yksinkertainen asia kuin mahdollisuus itsenäiseen ruoan valmistamiseen voi olla erittäin tärkeää arjen hallinnan kokemukselle.

Erilaiset asumismuodot vaikuttavat kouriintuntuvasti asukkaiden valinnanvapauteen, sillä majoitusratkaisu vaikuttaa (iän ja perhetilanteen lisäksi) hakijan saaman taloudellisen tuen määrään. Vuonna 2017 itsenäisesti asuvan yli 18-vuotiaan turvapaikanhakijan saama vastaanottoraha oli 263,78 euroa kuukaudessa, kun ateriat tarjoavaan keskukseen majoitetun henkilön tuki oli vain 75,36 euroa.

Haastattelemiemme vastaanottokeskusten työntekijöiden mukaan pieneen pohjoisen vastaanottokeskukseen sijoittuminen oli monelle turvapaikanhakijalle pettymys. Jotkut heistä pitivät Lappiin sijoittamista eräänlaisena rangaistuksena – se ei ollut sellainen ”paratiisi”, johon he uskoivat tulevansa. Ihmisiä oli vähän, ja luonnonympäristö, lämpötilat ja talvinen pimeys olivat outoja ja joidenkin mielestä pelottavia. Kuitenkin ne turvapaikanhakijat ja erityisesti perheet, jotka pitivät Lapista, kehuivat sijoituspaikkakuntiaan sopivan kokoisiksi, koska kaikki palvelut ja harrastusmahdollisuudet (esimerkiksi urheiluhalli, kirjasto ja kaupat) olivat lähellä. Työntekijöiden mukaan on tyypillistä, että alkuvaiheessa turvapaikanhakijat puhuvat jatkuvasti suunnitelmistaan muuttaa Etelä-Suomeen, mutta tämä vähenee huomattavasti ajan myötä, kun käy ilmi, että siirtoja myönnetään vain harvoin ja erittäin perustelluista syistä.

Likellä vieraita

Elintilan koettu poikkeuksellisuus vaikuttaa myös ihmissuhteisiin. Erityisesti pienet asunnot ovat aiheuttaneet pettymyksen ja turhautumisen tunteita, kun pääasiassa odottamisesta koostuvaa arkea joudutaan elämään tiiviisti yhdessä tuntemattomien ja jopa erikielisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi kaksioon majoitettiin vuosien 2015 ja 2016 aikana yleensä kahdeksan ja kolmioon jopa kymmenen turvapaikanhakijaa. Yhteinen arki voi sujua päällisin puolin hyvin, ja esimerkiksi ruoan valmistaminen yhdessä voi keventää ilmapiiriä. Silti monet kokevat ahtauden ahdistavaksi. Poikkeuksellisuuden kokemusta lisää se, että asukkaiden asumisjärjestelyihin joudutaan tekemään usein muutoksia uusien turvapaikanhakijoiden saapuessa.

Ahtauden lisäksi jännitteitä seuraa siitä, että turvapaikanhakijoiden taustat ja taidot ovat erilaisia. Jotkut miehistä tulevat perheistä, joissa naiset ovat perinteisesti vastanneet kaikesta kotiin liittyvästä miesten huolehtiessa perheen elannosta. Toisilla heistä on ollut vaikeuksia päivittäisistä askareista selviämisessä. Ongelmia voi syntyä myös silloin, kun kaksi perhettä joutuu jakamaan yhteisen asunnon, ja sukupuolirooleihin liittyvä normisto asettaa rajoituksia arkeen.

Haastattelemiemme työntekijöiden mukaan samasta maasta kotoisin olevat turvapaikanhakijat eivät välttämättä halua asua yhdessä tai olla tekemisissä keskenään, sillä erilaiset hierarkiat ryhmien välillä eivät ole matkan varrella kadonneet minnekään. Esimerkiksi Suomeen vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa paennut Hadi, yksi haastatelluista irakilaisista, ei antanut omien lastensa leikkiä saman pihapiirin irakilaislasten kanssa, jotta heidän ”alkeellisemmaksi” koettu murteensa ei tarttuisi lasten puhekieleen. Jotkut pelkäävät turvallisuutensa puolesta eivätkä halua heitä koskevien tietojen joutuvan vääriin käsiin tai kantautuvan lähtömaan sukulaisten korviin. Sosiaalisen median välityksellä mikä tahansa tieto välittyy Suomesta nopeasti lähtömaahan, mistä voi seurata vahinkoa tai vaaraa turvapaikanhakijoille tai heidän läheisilleen.

Ihmissuhteet vastaanottokeskuksissa jäsentyvät muutoinkin poikkeuksellisesti. Ensinnäkin perhe ja muut läheiset ovat usein läsnä vain etäyhteyden kautta, kuten Skype- tai FaceTime -puheluissa. Koska yhteydenpito kotimaahan tapahtuu pääasiassa kännykällä, kuluu myös turvapaikanhakijan saamasta vastaanottorahasta suhteellisen iso osa puhelimen datapaketin hankintaan. Toiseksi paikalliset ihmissuhteet rajoittuvat monella vastaanottokeskuksen työntekijöihin, jotka edustavat SPR:n liiveineen ”virallista” tahoa. Erityisesti yksin Suomeen saapuneille työntekijät voivat näyttäytyä myönteisessä valossa: he ovat auttajia, vertaisia tai ystäviä.

Joillekin työntekijät ovat kuitenkin lähes vastustajan asemassa. He ovat ”portinvartijoita” esimerkiksi sille, että turvapaikanhakija pääsisi siirtymään johonkin eteläisen Suomen kaupungissa sijaitsevaan keskukseen, tai ”päällepäsmäreitä”, jotka yrittävät puuttua lastenkasvatukseen tai pakottaa osallistumaan suomen kielen tunnille. Haastattelujemme perusteella turvapaikanhakijoiden näkemykset työntekijöistä ja esimerkiksi heidän monikulttuurisuuteen liittyvästä osaamisestaan olivat positiivisimpia suuremmilla paikkakunnilla, joissa vastaanottokeskusten toiminnasta Lapissa vastannut SPR pystyi koko vuosien 2015 ja 2016 kiireiden ajan palkkaamaan henkilöstöä, jolla oli työhön soveltuvaa koulututusta.

Paikallisiin suomalaisiin haastattelemillamme irakilaisilla oli kontakteja lähinnä SPR:n ystäväperhetoiminnan kautta. Muutamat turvapaikanhakijoista ovat tutustuneet SPR:n vapaaehtoisten kautta laajemminkin paikallisiin, muihin järjestötoiminnassa mukana oleviin ihmisiin sekä esimerkiksi opiskelijoihin ja taiteilijoihin. Kuten aiemmissa Suomea koskevissa tutkimuksissa on todettu, turvapaikanhakijat kokevat usein suoran, ilman välikäsiä tapahtuvan tutustumisen paikallisiin ihmisiin haastavaksi kieliongelmista, kulttuurieroista ja erilaisista ennakkoluuloista johtuen.

Samaan tapaan kuin muuallakin maassa, myös Pohjois-Suomessa osa turvapaikanhakijoista on kohdannut uhkaavaa ja rasistista käyttäytymistä. Heille on huudettu ja kirottu, heitä kohti on syljetty ja heitä on vaadittu perustelemaan, miksi he ovat Suomessa. Jotkut miespuoliset turvapaikanhakijat kertoivat havainneensa, että heitä ilmiselvästi pelätään. Vaikka he yrittäisivät olla kuinka ystävällisiä tahansa, ihmiset eivät yleensä halua keskustella vaan kävelevät nopeasti pois ja saattavat siirtyä jopa kadun vastakkaiselle puolelle. Monille Lähi-Idästä tulleille suomalaisten arka tai välttelevä käytös eroaa suuresti heidän omasta kulttuuristaan, jossa sosiaalinen kanssakäyminen on monella tapaa avoimempaa ja välittömämpää, ainakin saman sukupuolen edustajien kesken.

Sen sijaan miesten ja naisten välisessä kanssakäymisessä asia saattaa usein olla päinvastoin. Monet turvapaikanhakijamiehistä ovat olleet Suomessa asuessaan kotimaataan enemmän tekemisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa perheen ja kodin ulkopuolisessa kanssakäymisessä, sillä suurin osa SPR:n työntekijöistä ja vapaaehtoisista on naisia. Samaan aikaan kulttuurisesta ja/tai uskonnollisesta normistosta johtuen niille turvapaikanhakijanaisille, jotka ovat tulleet Suomeen joko yksin tai miehensä kanssa, on usein vaikeaa ja joskus jopa mahdotonta osallistua sosiaalisiin tilanteisiin, joissa on mukana tuntemattomia miehiä. Osa taiteellisiin yhteisprojekteihin osallistuneista naisista kertoi pelkäävänsä olla tekemisissä vieraiden ihmisten, erityisesti miesten kanssa, koska he eivät voi olla varmoja, voiko heihin luottaa. Nämä naiset pitäytyvät mieluiten kotona ja yksityisissä tiloissa, mikä vähentää kohtaamisten mahdollisuuksia paikallisväestön kanssa. Toisaalta he kertoivat myös luottamuksen syntymisestä esimerkiksi paikallisiin vapaaehtoisiin erilaisissa SPR:n järjestämissä tapahtumissa, mikä lisäsi rohkeutta myös kohtaamisissa muiden paikallisten kanssa.

Mullistunut irtonainen arki

Irakilaisten haastateltavien kertomukset arjen rutiineista kuvaavat vastaanottokeskuksia ei-kenenkään-maana ja sen asukkaita ihmisinä, jotka ovat lähteneet jostakin mutta eivät ole vielä saapuneet perille. Tässä välitilassa aika kuluu lähinnä turvapaikkahaastattelua, -päätöstä ja mahdollista oleskelulupaa odotellessa. Epävarman odotuksen tila voi olla tuskallinen erityisesti nuorelle ja tarmokkaalle henkilölle.

Monissa haastatteluissa korostui vahvasti työnteon sukupuolittuneisuus. Lähi-Idästä Suomeen saapuneet turvapaikanhakijat kuvailevat usein sitä, miten heidän kotimaassaan miehen tehtävänä on tehdä työtä – ja miestä, joka ei tee työtä, ei pidetä ”oikeana” miehenä. Useat miehet ovat pettyneitä siihen, että heillä ei ole turvapaikanhakijoina Suomessa käytännössä juuri minkäänlaista mahdollisuutta työskennellä, vaikka se lain mukaan olisi mahdollista 3–6 kuukauden kuluttua Suomeen saapumisesta. Osa kokee riippuvuuden yhteiskunnan tuesta ikävänä, jopa häpeällisenä asiana. Poikkeusaikana olosuhteet rajoittavat kulttuurin mukaisia maskuliinisia odotuksia.

Toisaalta taideprojekti-aineiston naiset toivat esiin koulutuksen ja työn merkityksen omalle hyvinvoinnille ja arjen sujuvuudelle. Tämä purkaa usein vallalla olevaa yksipuolista näkemystä pakolais- ja turvapaikanhakijanaisista passiivisina uhreina, joilla ei ole omaa toimijuutta. Naiset kokivat Suomessa asumisen lisäävän mahdollisuuksia koulutukseen mutta kertoivat työn saannin olevan hankalaa ja jopa pelottavaa, koska työssä joutuisi kohtaamaan paljon vieraita ihmisiä. Toisaalta taidetyöpajoihin osallistuminen osoittaa valmiutta ja mahdollisuutta kodin ulkopuoliseen toimintaan, joten tutkimukseen osallistuneet naiset ovat mahdollisesti keskimääräistä aktiivisempia. Vastaanottokeskuksissa haastatelluista turvapaikanhakijoista ainoa nainen, Irakista paennut leski Fatima, opetti arabiankieltä ja oli silminnähden ylpeä statuksestaan suomalaisten opettajana.

Asuin- ja elinolosuhteisiin, ihmissuhteisiin ja arjen rutiineihin liittyvät poikkeustilan kokemukset vastaanottokeskuksissa kytkeytyvät kaikkinensa melko arkisiin ja yksinkertaisiin asioihin. Jos turvapaikanhakijat pystyvät tekemään mielekkääksi kokemiaan asioita – erityisesti työtä – ja luomaan sosiaalisia kontakteja, he voivat kokea itsensä tarpeellisiksi eivätkä pelkästään erilaisten toimenpiteiden tai hallinnan kohteiksi. Toimettomuus ja mielekkyyttä tarjoavan vuorovaikutuksen puute puolestaan vaivuttavat keskusten asukkaita syvemmälle välitilaan, jossa yhteys ”tavanomaiseen” ihmisyyteen ohenee. Asiaa pahentaa se, jos samassa tilassa asuu suuri määrä toisilleen alun perin tuntemattomia ihmisiä. Tämä voi olla asukkaille poikkeuksellista ja ahdistavaa, etenkin tilanteen pitkittyessä, jolloin välitilasta uhkaa tulla pysyvä, eikä ihminen pysty kiinnittymään mihinkään.

Selvimmin poikkeusajallisuus näkyy vastaanottokeskusten asukkaiden kokemuksissa siinä, että heidän henkilökohtainen vakiintunut elämänkulkunsa on muuttunut. Entinen koti on jäänyt taakse, eikä paluuta sinne useinkaan uskota olevan. Toiveena on rakentaa uusi elämä turvalliseksi ajateltuun maahan. Laajempaa kansallista tai uskonnollista kertomusta haastatteluistamme ei sen sijaan näytä löytyvän. Monet keskusten asukkaista ovat tavallaan yhdessä yksin: he eivät kerro yhtä ja samaa tarinaa tai koe olevansa osa historiallista liikehdintää. Kollektiivinen kokemus toki yhdistää erityisesti samoihin uskonnollisiin ryhmiin tai jossain määrin samoihin kansallisuuksiin kuuluvia ihmisiä. Kollektiivisuus on kuitenkin ehdollista, sillä luottamusta tuntemattomiin ei välttämättä synny, eikä pelkkä oleskelumaan vaihdos riitä häivyttämään lähtömaan hierarkioita ja eri ryhmien välisiä ristiriitoja.

Vastaanottokeskuksen naapurissa

Haastattelimme vastaanottokeskusten ympäristössä asuneita ihmisiä kahdella erilaisella alueella, jotka nimettiin tutkimuksessa ”kerrostaloalueeksi” ja ”omakotitaloalueeksi” sen mukaan, millaista rakennuskantaa alueella pääosin on. ”Kerrostaloalueella” ei ollut aiemmin ollut lainkaan vastaanottokeskuksen toimintaa. ”Omakotitaloalueella” oli toiminut alaikäisten turvapaikanhakijoiden yksikkö, johon nyt majoitettiin vain aikuisia miehiä. Molemmilla alueilla tilanne siis muuttui aikaisempaan verrattuna.

Haastatellut henkilöt puhuivat tapahtuneesta ensinnäkin varsin monisyisesti. Haastateltavien joukossa oli turvapaikanhakijoihin myönteisesti suhtautuvia henkilöitä, jotka kuitenkin pohtivat uuden tilanteen synnyttämiä ongelmia eri näkökulmista. Toisaalta ne haastateltavat, jotka puhuivat turvapaikanhakijoista yleisellä tasolla kriittisemmin, suhtautuivat uusiin naapureihinsa varsin ymmärtäväisesti. Toiseksi haastateltavat pohtivat tilannetta korostetun käytännönläheisesti. Pääosa puheesta liittyi konkreettiseen arkeen, kuten kommunikoinnin mahdollisuuksiin ja vaikeuksiin, roskaamiseen, lasten leikkeihin ja yhteisten sääntöjen kuten kerrostalojen öisen hiljaisuuden noudattamiseen. Haastateltujen ihmisten esittämät näkemykset eivät toisin sanoen sopineet siihen julkiseen puhetapaan, jossa on olemassa kaksi jyrkkää ”ääripäätä” sekä ”tolkun ihmisiä”, joita luonnehtii eräänlainen terve epäluuloisuus. Sen sijaan kokemukset, huolenaiheet ja odotukset olivat monikerroksisia ja erityisesti käytännöllisiä.

Haastateltavien kokeman poikkeuksellisuuden pääsyynä oli useimmiten se, että vastaanottokeskukset oli perustettu tai niiden toiminta oli muuttunut ennakoimattomasti. He kokivat, että nopeasti muuttuneesta tilanteesta ei ollut informoitu paikallisia ihmisiä sen paremmin virallisella tiedotteella kuin mediankaan kautta. Tämä aiheutti voimakasta hallitsemattomuuden tunnetta.

Poikkeuksellisuuden kokemusta vahvisti se, että muutoksen taustalla soi mediassa toistuva kertomus hallitsemattomista ihmisvirroista ja terrorismin uhasta. Liki kaikki haastateltavat sanoivat suhtautuvansa skandaaliuutisiin ja sosiaalisen median välittämään tietoon kriittisesti. Silti kuvat rajoja ylittävistä ihmisjoukoista saivat aikaan tunteen siitä, että uusi kansainvaelluksen tai vähintään joukkomuuton aika oli alkamassa. Toisin sanoen haastateltavat pyrkivät hallitsemaan ennakkoluulojaan ja arvioimaan saamiaan tietoja kriittisesti. Tästä huolimatta heidän asennoitumistaan pyrki jatkuvasti ohjaamaan median tuottama huolen, epäluulon ja katastrofin kertomus.

Vastaanottokeskusten ympäristössä asuvilta kysyttiin myös suoraan, kuinka poikkeuksellisena he pitävät kulunutta aikaa. Kaikki vastaajat pitivät aikaa globaalisti poikkeuksellisena. Silti useammat totesivat, että aika ei omassa naapurustossa ollut dramaattisen erityinen, ainakaan vielä. Vain yksi haastateltu henkilö kuvasi aikaa ”erittäin poikkeukselliseksi”. Hän kertoi saaneensa vahvan henkilökohtaisen elämyksen huomattuaan, miten tapahtumat yhdellä mantereella saavat aikaan arvaamattomia ketjureaktioita, jotka vaikuttavat toiselle puolelle maailmaa. Haastateltava yritti luoda käsittämättömiltä tuntuviin tapahtumiin mieltä pohtimalla sitä, kuinka kaikki sai alkunsa Yhdysvaltain terrori-iskuista vuonna 2001. Muut haastateltavat sen sijaan suhtautuivat henkilökohtaiseen tilanteeseensa melko tyynesti ja käytännönläheisesti. Vaikka naapuruston kuva oli muuttunut ja alkutilanne oli säikäyttänyt, useat haastateltavat korostivat, että tilanne oli nyt rauhallinen.

Poikkeusajallisuuden kokemusta tuntui lieventävän se, että yhteiselo uusien naapurien kanssa oli kaikilla haastateltavilla sujunut mutkattomasti. Useammat sanoivat aluksi pelänneensä sitä, että alueella kulkee outoja nuoria miehiä suurissakin joukoissa. Haastatellut kertoivat pelänneensä erityisesti tyttölastensa puolesta, mutta pelko tuntui lientyneen, kun kohtaamiset olivat olleet sävyltään pääosin ystävällisiä. Kerrostaloalueen haastateltavien mukaan naisten perään oli esimerkiksi aluksi vihelletty, ja joidenkin miesten käytös oli koettu muuten pelottavana. Tämän kaltaisia ongelmia ei sanottu kuitenkaan alun jälkeen olleen esimerkiksi siitä syystä, että vastaanottokeskusten työntekijät olivat haastateltavien käsityksen mukaan ohjeistaneet turvapaikanhakijoita suomalaisista tavoista.

Kerrostaloalueella haastateltavat moittivat kuitenkin sitä, että turvapaikanhakijat rikkovat alueen vallitsevia käytösnormeja: valvovat öisin ja pitävät toisinaan kovaa ääntä. Omakotitaloalueen haastateltavat puolestaan moittivat turvapaikanhakijoita roskaamisesta, mikä oli heidän kertomansa mukaan kuitenkin loppunut, kun vastaanottokeskus oli puuttunut asiaan.

Kerrostaloalueen haastateltavista useampi toi esiin sen, miten yhteys turvapaikanhakijoiden kanssa syntyi usein lasten välityksellä. Paikallisten ja tulokkaiden lapset olivat leikkineet yhdessä pihalla ja vierailleet toistensa asunnoissa. Jopa turvapaikanhakijoihin kaikkein kriittisimmin suhtautunut pariskunta, jonka toinen osapuoli kutsui hakijoita ”Isiksen joukoiksi”, oli lahjoittanut vanhoja leluja uusien naapureiden lapsille.

Kuten turvapaikanhakijoiden, myös vastaanottokeskusten naapureiden kokema poikkeusajallisuus oli käytännönläheistä. Tunne liittyi erityisesti tilanteen yllättävään ja nopeaan eskaloitumiseen sekä oman asuinalueen muutokseen. Alkujärkytyksen jälkeen poikkeuksellisuuden tunnetta oli ylläpitänyt median luoma kuva kaoottisesta ja uhkaavasta maailmasta, mutta omalla asuinalueella tilanne tuntui vakiintuneen, ja uuteen asetelmaan oli sopeuduttu. Tulevaisuuteen liitettiin uhkakuvia, joiden uskottiin heijastuvan myös Suomeen. Näitä uhkia ei kuitenkaan kuvattu kohtalonomaisina eikä niille annettu uskonnollisia tai myyttisiä merkityksiä. Toisin sanoen tilanne ei ollut muuttunut keskusten naapurustossa asuvien mielikuvissa äärimmäiseksi kriisi- tai poikkeustilaksi vaan pikemminkin vahvaksi ja hätkähdyttäväksi mutta kuitenkin ohimeneväksi poikkeamaksi vakiintuneessa arjessa.

Johtopäätökset

Tutkimuksemme osoitti, että vastaanottokeskuksen seinien eri puolilla elettiin vuosina 2015 ja 2016 erilaisia poikkeusaikoja. Konkreettisimmin poikkeustilassa elivät turvapaikanhakijat, jotka olivat irtautuneet tavanomaisesta elämästään, tehneet vaarallisen matkan halki kokonaisen maanosan ja saapuneet uuteen ja vieraaseen ympäristöön. Monelle haastateltavalle pako Euroopan halki oli ylipäätään ensimmäinen kokemus ulkomailla oleskelusta. Myös elämä suomalaisessa vastaanottokeskuksessa hahmottui poikkeuksellisena tilanteena, vaikka useimpien haastateltavien kotimaissa oli jo pitkään eletty epävakauden aikaa, jota on tutkimuksissa verrattu pysyvään poikkeustilaan.

Vastaanottokeskusten ympäristössä asuneiden ihmisten käsitys poikkeusajasta näytti puolestaan liittyvän erityisesti tilanteen nopeaan ja yllättävään muutokseen sekä toisaalta medianarratiiviin kaoottisesta ja hallitsemattomasta maailmasta. Vaikka tämä narratiivi ruokki epäluulon ja pelon tunteita, suhtautuivat useimmat haastateltavat tilanteeseen rauhallisesti. Asennoitumiseen vaikutti se, että konkreettinen yhteiselo uusien naapurien kanssa oli sujunut haastateltavilla pääosin hyvin.

Useimmilla haastatelluista pakolaiskriisiksi kutsuttu ajanjakso merkitsi huomattavaa katkosta elämäntarinassa, mutta katkokset skaalautuvat eri tavoin erilaisten etnisten, maantieteellisten, sukupuolisten ja uskonnollisten ryhmien ja yksilöiden kesken. Turvapaikanhakijoilla katkos oli eksistentiaalinen ja koski konkreettisesti elämää ja kuolemaa sekä yksilön tulevaisuutta. Heidän naapurissaan asuvilla suomalaisilla kokemus taas koski ennen muuta katkosta koetussa perusturvallisuudessa ja elinympäristön arjessa.

Mitä poikkeuksellisuuden kokemukset merkitsevät tulevaisuuden näkökulmasta? Ohikiitävässä hetkessä hyvinkin erilaiset kokemusmaailmat voivat elää rinnakkain, mikä onkin tavallaan vastaanottokeskuksessa elettävän arjen ydin. Tila on väliaikainen asukkaille, joiden jatkuvaan vaihtumiseen työntekijöiden ja naapureiden on sopeuduttava.

Jos yhteiskunta mielii palata poikkeustilasta tavanomaiseen, on sen kuitenkin jossakin vaiheessa purettava eri osapuolten surut, traumat, toivot ja turvallisuuden vaateet niin, että muodostuu mahdollisuus uuteen, jaettuun ja riittävän myönteiseen narratiiviin. Toisin sanoen, kysymys on siitä, kuinka erilaiset kansalaiset oppivat luottamaan riittävän lineaariseen, pysyvään ja yhteiseen nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Jos eri ryhmät tai yksittäiset ihmiset jäävät eristäytyneeseen poikkeusaikaan, jossa luottamusta tulevaan ei ole, tai jos heidän lineaariset aikansa kulkevat eri suuntiin, ei uudenlaista, edes jossain määrin integroitunutta yhteisöä välttämättä synny.

Kirjallisuutta

Fargues, Philippe (2015). 2015: The year we mistook refugees for invaders. Migration Policy Centre Policy Brief 2015/12. Florence: Migration Policy Centre, Robert Schuman Centre for Advanced Studies, European University Institute.

Jauhiainen, Jussi S. (toim.) (2017a). Turvapaikka Suomesta? Vuoden 2015 turvapaikanhakijat ja turvapaikkaprosessit Suomessa. Turun yliopiston maantieteen ja geologian laitoksen julkaisuja. Turku: Turun yliopisto.

Juntunen, Marko (2016). Poikkeusajan sukupolvet – Irakilaispakolaisuus Suomessa. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Alueiden kehittäminen 31/2016. Helsinki: Työ- ja elinkeinoministeriö.

IOM (2016). Mixed Migration: Flows in the Mediterranean and Beyond: Compilation of Available Data and Information 2015. Geneva: IOM (GMDAC). Saatavilla: http://www.iom.int/sites/default/files/situation_reports/file/Mixed-Flows-Mediterranean-and-Beyond-Compilation-Overview-2015.pdf Luettu 18.2.2017.

Kivimäki, Ville (2013). Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Helsinki: WSOY.

Lyytinen, Eveliina (2017) Refugees’ ‘Journeys of Trust’: Creating an Analytical Framework to Examine Refugees’ Exilic Journeys with a Focus on Trust. Journal of Refugee Studies (doi: https://doi.org/10.1093/jrs/few035)

Rainio, Minna (2015). Globalisaation varjoisat huoneet. Kuulumisen ja ulossulkemisen tilat rajanylityksiä käsittelevissä liikkuvan kuvan installaatioissa. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Suoranta, Juha (2011). Vastaanottokeskus. Helsinki: Into Kustannus Oy.

Säävälä, Minna (2016). Muukalainen tuli kylään: Ihmisen matkassa halki aikojen, paikkojen ja tunteiden. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 61/2016. Helsinki: Väestöliitto.

UNHCR (2016) Global Trends. Forced Displacement in 2015. Geneva: United Nations High Commissioner for Refugees (UNHCR).