Jakautuuko Suomi?, osa 3: Sovittelujournalismi toi vegaanin ja viljelijän yhteen

Mikä osuus journalismilla on yhteiskunnallisen keskustelun kärjistymisessä ja voiko sovittelevalla vuorovaikutuksella saada aikaan muutoksia? Tätä kysyttiin Jakautuuko Suomi? -ohjelmaan kuuluneessa Sovittelujournalismi-hankkeessa.

Mikä osuus journalismilla on yhteiskunnallisen keskustelun kärjistymisessä ja voiko sovittelevalla vuorovaikutuksella saada aikaan muutoksia? Tätä kysyttiin Jakautuuko Suomi -ohjelmaan kuuluneessa sovittelujournalismin hankkeessa, jonka tuloksista kertovat kansalaisjournalismin ja yleisöosallistumisen asiantuntija Laura Ahva ja tutkija Mikko Hautakangas. Kirjoitus on osa Jakautuuko Suomi -artikkelisarjaa.

“Vierailu maitotilalla ei muuttanut vegaani Aleksi Kalliojan käsityksiä, mutta tietoa tuli lisää.”

“Vegaanin mielestä eläintuotanto tuhlaa luonnonvaroja ja kohtelee eläimiä huonosti. Maidontuottaja kokee tuottavansa puhdasta ruokaa lähiraaka-aineista. Löytyykö mistään yhteistä näkemystä?”

Toinen lainauksista avaa Vihreän Langan jutun “Vegaani maitotilalla”, toinen taas on ingressi Maaseudun Tulevaisuuden jutusta, jossa otsikko on “Kiinnostus turvalliseen ruokaan yhdistää vegaania ja viljelijää”. Mutta kumpi on kummasta lehdestä? Ja onko sen tunnistaminen oleellista?

Jutut perustuvat samaan aineistoon, ja ne julkaistiin samana päivänä, ensin lehtien printtiversioissa ja sitten verkossa rinnakkain, jotta lukijat pääsivät vertaamaan niitä. Juttujen tavoitteena oli käsitellä vegaanisuutta ja suomalaista ruoantuotantoa tavalla, joka osoittaisi, että kiihkeitä mielipiteitä herättävistä asioista on mahdollista käydä yhteistä ja rakentavaa keskustelua. Juttuprojektin taustalla on Koneen Säätiön rahoittama Sovittelujournalismi-tutkimushanke.

Sovittelusta aineksia journalismille

Yhteiskunnallisen keskustelun kärjistyminen puhuttaa nyt monissa yhteyksissä. Selkein ja tulehtunein esimerkki polarisoitumisesta on maahanmuuttoa koskeva keskustelu, mutta myös esimerkiksi terveyteen ja ruokavalioihin liittyvät aiheet, tasa-arvon ja vähemmistöjen kysymykset sekä ympäristöaiheet johtavat helposti jankuttavaan ja jopa vihamieliseen keskusteluun. Niinpä myös niiden käsittely journalismissa koetaan hankalaksi. Todellista vuoropuhelua on vaikea saada aikaan, ja eri kantoja edustavat vetäytyvät mieluummin keskustelemaan samanmielisten kesken erilaisissa verkkoyhteisöissä.

Sovittelujournalismi-hanke kysyi, mikä osuus journalismilla on polarisaatiossa ja millaisia muutoksia olisi mahdollista saada aikaan. Monet journalistisen työn rutiinit tuntuvat lisäävän vastakkainasetteluja: uutismedioiden keskinäinen nopeuskilpailu voi johtaa kohujen lietsomiseen ja virheellisen tiedon leviämiseen; otsikointitavat ja muu lukijoiden huomion tavoittelu päätyvät helposti korostamaan konfliktia ja korostamaan tarinaa vastakkaisista “ääripäistä”; ja tavanomaiset keinot lähteiden ja haastateltavien etsinnässä nostavat esiin kärjekkäimmät äänet. Lisäksi huolellisesti punnittu juttukin voi ajautua ongelmiin viimeistään verkkokommentoinnin jälkeen.

Uusia lähestymistapoja lähdettiin etsimään sovittelevan vuorovaikutuksen opeista. Sovittelua hyödynnetään hyvin monenlaisten konfliktien selvittelyssä, esimerkiksi oikeusprosesseissa, perhesovittelussa, työyhteisöissä, kouluissa, monikulttuurisuustyössä ja ympäristökiistoissa. Sovittelussa huomio kiinnitetään erimielisten osapuolten väliseen suhteeseen ja kommunikaatioon: pyritään rakentamaan tila ja tilanne, jossa osapuolet voivat kohdata toisensa ja myös ilmaista erimielisyyttään turvallisesti ja luottamuksella. Sovitteluprosessin kautta osapuolilla säilyy kokemus kuulluksi tulemisesta ja omista vaikuttamisen mahdollisuuksista, mikä lisää myös vastuun ottamista ja sitoutumista konfliktin jälkeiseen toimintaan.

Tämä sovittelun perusasetelma voi auttaa konfliktiherkkien aiheiden journalistisessa käsittelyssä, sillä myös journalismin ohjenuorana voidaan pitää osapuolten oikeutta tulla oikein ymmärretyksi ja vakavasti otetuksi. Kiistojen ratkaiseminen ei ole journalismin tehtävä, mutta moniäänisen keskustelun mahdollistaminen on. Pohjimmiltaan sovittelujournalismissa ei siis ole kyse mistään taikatempuista vaan vastuullisesta ja hyvästä journalismista, joka auttaa ymmärtämään niitä konflikteja, joiden kanssa elämme.

“Sovittelujournalismi” ei siis pyri olemaan tiukasti rajattu metodi tai uusi journalistinen lajityyppi. Hankkeen tavoitteena oli toimintatutkimuksen keinoin auttaa toimittajia tarkastelemaan journalistisia rutiineja kriittisesti ja kokeilemaan sovittelevuuden periaatteita käytännössä. Järjestimme neljässä kaupungissa työpajoja, joihin osallistui yhteensä 49 toimittajaa erilaisista medioista. Hankkeessa toteutettiin 37 juttuprojektia tai kehityshanketta, joissa käsiteltiin monenlaisia aiheita ja jotka kohdistuivat journalistisen työprosessin eri vaiheisiin. Työpajoissa kertyneet kokemukset ja keskustelut osoittivat, että monet toimittajat ovat heränneet kärjistämisen riskeihin ja haluavat kehittää omia työtapojaan.

Yhteinen juttuhanke: “Vegaani maitotilalla”

Helsingin työpajaan osallistunut Vihreän Langan päätoimittaja Riikka Suominen ja Tampereen työpajaan osallistunut Kaijaleena Runsten Maaseudun Tulevaisuudesta olivat kiinnostuneet samasta teemasta eli ruoantuotannosta Suomessa ja sen yhteydestä sekä ympäristöpolitiikkaan että yksilöiden kulutusvalintoihin. Heitimme ilmaan idean siitä, mitä tapahtuisi, jos nämä kaksi lehteä tekisivät yhteisen jutun, vaikka Vihreä Lanka ja Maaseudun Tulevaisuus tuntuvat perinteisesti edustavan eri näkemyksiä eläintuotannosta.

Vihreä Lanka on Vihreää liittoa lähellä oleva aikakauslehti, ja puolue on sen suurin yksittäinen omistaja. Maaseudun Tulevaisuus on puolestaan poliittisesti sitoutumaton, mutta sitä julkaisee Viestilehdet Oy, jonka omistaa Maa- ja Metsätaloustuottajain Keskusliitto ry. Näiden taustojen vuoksi lehdet puhuttelevat pääosin eri yleisöjä, ja usein nämä yleisöt myös kuvitellaan toistensa vastustajiksi: ”cityvihreät” vastaan ”maalaiset”. Onnistuisiko näiden yleisöjen rinnakkainen tai jopa ristikkäinen puhutteleminen yhteisen juttuhankkeen kautta?

Juttu konkretisoitui projektiksi, jossa kaksi saman ikäistä, eri taustoista tulevaa nuorta miestä kohtasivat ja vertailivat kokemuksiaan ja näkemyksiään. Helsinkiläinen vegaani, valokuvaaja Aleksi Kallioja vieraili keväisen viikonlopun ajan maatalousyrittäjä Harri Tuomaisen kotitilalla Siilinjärvellä. Miesten kohtaamista seurasi valokuvaaja Lari Lievonen. Toimittajat haastattelivat heitä ennen ja jälkeen tapaamisen selvittääkseen, millaisia keskusteluja miehet olivat käyneet ja miten he olivat kohtaamisen kokeneet. Runsten ja Suominen tekivät tahoillaan omat haastattelunsa ja kokosivat juttunsa kumpikin itsenäisesti, mutta valmiit jutut tuotiin molempien lehtien lukijoiden saataville.

Sovittelujournalismi-hankkeessa olemme muotoilleet kolme sovittelusta ja sen tutkimuksesta kumpuavaa periaatetta, joista journalistinen työ voi nähdäksemme ammentaa: jännitteen selkiyttäminen, kuunteluttaminen ja luottamuksen kannatteleminen. Tarkastelemalla Maaseudun Tulevaisuuden ja Vihreän Langan yhteisprojektia näiden periaatteiden kautta saamme yhden esimerkin siitä, mitä sovittelujournalismi voi tarkoittaa.

Jännitteen selkiyttäminen

Ensimmäinen sovittelujournalismin periaate on jännitteen selkiyttäminen. Kunnianhimoiselle ja vastuulliselle journalismille ei mielestämme pitäisi riittää uutisaiheeksi pelkästä kiistasta kertominen, vaan kuohujen takaa olisi kyettävä selvittämään ne ristiriidat ja ongelmien ryppäät, jotka ovat kiistaan johtaneet. Tällöin keskustelu voidaan ohjata erojen korostamisesta ja viholliskuvien rakentamisesta siihen, minkä kumpikin osapuoli kokee tärkeäksi. Samalla voi paljastua yhteisiäkin intressejä ja uusia toiminnan tiloja. Pelkästään jännitteen nimeäminen voi joskus rauhoittaa tilannetta niin, että rakentavalle keskustelulle jää tilaa.

“Tavoitteena minulla oli se, että juttujen avulla voisi saada useammat ihmiset lukemaan tästä aiheesta. Saisi erilaiset ihmiset tämän yhteisen asian äärelle.” (Kaijaleena Runsten, Maaseudun Tulevaisuus)

Vegaani maitotilalla -projektissa yhteinen maaperä löytyi ruoasta. Jutussa ei keskitytty kiistelemään siitä, kumpi osapuoli on oikeassa tai mitä he ajattelevat toisistaan, vaan asetettiin yhteinen ongelma ja kysymys keskustelun kohteeksi: millä ehdoilla ja millaisin valinnoin ruokaa tulisi Suomessa tuottaa?

Arkiset tilanteet ja kotoisa ympäristö konkretisoivat keskustelua ja siirsivät puheen ideologiselta tasolta käytäntöihin. Esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuuden juttupaketin yksi osa käsitteli ajatustenvaihtoa, joka käytiin Harri Tuomaisen ja Aleksi Kalliojan tehdessä paikallisessa marketissa ruokaostoksia yhteistä viikonloppuaan varten. Kaupassa kiteytyi muun muassa se, että kotimaisilla viljelijöillä ja jatkojalostuksella voisi olla petrattavaa siinä, että vegaaneille löytyisi nykyistä enemmän kotimaisia aineksia kaupan hyllyltä.

Yhteisestä maaperästä käsin jutuissa edettiin kohti eroja. Vihreän Langan jutussa Harri Tuomainen tiivistää: “Kun minä puhun puhtaasta ruuasta, puhun suomalaisesta. Kasvissyöjä näkee ruuan koko maapallon asiana.” Teksteissä myös etsittiin kohtia, joissa ruokatuotannon ehdoista oltiin hyvin erimielisiä. Tämä alleviivaa sitä, että sovittelussa ei tarvitse pyrkiä yksimielisyyteen. Jännitteen selkiyttäminen voi auttaa asianosaisia esittämään kriittiset havaintonsa niin, että ne ymmärretään myös oman viiteryhmän ulkopuolella.

Jännitteen selkiyttämisessä on siis kyse etenkin näkökulman ja käsittelytavan valinnasta. Joskus perusjännitteen selkiyttäminen auttaa huomaamaan, että aihe on niin iso tai abstrakti, että sen käsittely yhdessä sovittelevassa jutussa voi olla liian suuri tavoite.

Kuunteluttaminen

Kuunteluttamisella viittaamme osallisuuden kokemuksen tuottamiseen. Sovittelevan vuorovaikutuksen tavoitteena on, että osalliset kokevat tulleensa kuulluksi, ymmärretyiksi ja vakavasti otetuiksi. Lisäksi tavoitellaan sitä, että osalliset myös kuuntelevat itseään, toisin sanoen havahtuvat huomaamaan oman sanomansa erilaiset tulkinnat ja seuraukset. Tällöin osalliset ymmärtävät paremmin niin toisiaan kuin itseäänkin ja hahmottavat sitä kautta tarkemmin koko käsillä olevaa konfliktia, kiistaa tai vastakkainasettelua.

Journalismin kannalta kuunteluttaminen tarkoittaa sellaisten tilanteiden luomista, joissa erilaiset näkemykset pääsevät kohtaamaan ja joissa journalisti voi ottaa puheenjohtajan paikan: kuunnella, havainnoida vuorovaikutusta ja ohjata keskustelua.

Vegaani maitotilalla -projektissa lehdet rakensivat kohtaamisen ja kuuntelemisen paikan yhdessä. Runsten etsi tuottajaverkostojen kautta sopivan viljelijän ja Suominen vierailulle valmiin vegaanin. Toimittajat arvelevat, että jutussa kohtasivat kaksi tahoa, jotka molemmat kokevat jäävänsä suomalaisen julkisen keskustelun marginaaliin. Viljelijät kokevat, että heidän arkeaan ei tunneta, vaan heidät asetetaan julkisuudessa yksilöinä edustamaan maatalouspolitiikkaa ajavia instituutioita ja koko globaalin ruoantuotannon ongelmia. Vegaanit puolestaan kokevat, että heidän poliittisia argumenttejaan ei oteta vakavaan keskusteluun ja heidän elämäntapansa marginalisoidaan “ääriajatteluna” ja jopa demonisoidaan nykymuotoisen maatalouden vihollisena.

Juttuhankkeessa tuli selväksi se, että toimiva kohtaaminen ja mahdollisuus dialogiin edellyttää sellaista tilannetta, jossa keskustelevat osapuolet ovat itse kukin valmiita avaamaan omaa maailmaansa. Tässä tapauksessa viljelijä oli valmis kutsumaan sekä vieraan että tiedotusvälineet kotiinsa ja avaamaan niin työpaikkansa kuin koko elämäntapansa julkisen arvioinnin kohteeksi. Vegaani puolestaan oli valmis viettämään viikonlopun itselle vieraassa ympäristössä ja tutustumaan ihmisiin ja elämäntapaan, jotka ovat ristiriidassa oman arvomaailman kanssa.

”Se on tärkeää, että asetelma on reilu. Molempien osapuolten tulee olla valmiita liikahtamaan ainakin vähän, vaikka aina täysin puolimatkassa ei voitaisikaan tavata.” (Riikka Suominen, Vihreä Lanka)

Vegaani maitotilalla -projektissa kuunteluttamisen tavoite ei kuitenkaan rajoittunut vain jutun kohteiden dialogiin, vaan olennainen osa koko projektia oli molempien lehtien erilaisten kohdeyleisöjen kohtaaminen. Dialogisuuden kannalta kiinnostavaa on jo se, että molemmat lehdet olivat valmiita tekemään jossakin määrin omasta profiilistaan poikkeavat juttuprojektit ja halusivat näin haastaa omia kohdeyleisöjään ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta.

Hankkeessa siis pyrittiin muistuttamaan lukijoita siitä, että saman aiheen äärellä on aina myös muita yleisöjä, joiden näkökulmasta sama keskustelu kuulostaa hyvin erilaiselta –mutta toisaalta myös hyvin samanlaiselta. Luettuaan toistensa valmiit jutut Runsten ja Suominen nimittäin yllättyivät siitä, kuinka samankaltaiset jutut he olivat lopulta päätyneet tekemään.

Erityisen kiinnostavaksi kokeilun teki yhteistyön läpinäkyvyys: oman viiteryhmän äänen vahvistamisen sijaan osoitettiin, että yhteistyö “sen toisen leirin” kanssa on mahdollista myös instituutiotasolla.

Luottamuksen kannatteleminen

Varsinaisissa sovittelutilanteissa on keskeistä, että osallistujat voivat luottaa keskustelua johtavaan sovittelijaan, mutta ennen muuta koko sovitteluprosessiin kohtaamisia suojaavana rakenteena. Sovittelua ohjataan yhteisesti sovittujen sääntöjen mukaan ja varmistetaan, että osapuolet saavat puhua turvallisesti. Sovittelijan tehtävä ei yleensä ole ehdottaa osapuolille ratkaisuja, vaikka joskus sekin on mahdollista, vaan pikemminkin luoda tila, jossa osalliset osaavat etsiä ratkaisuja yhdessä. Sovittelija toki pitää huolta siitä, ettei keskustelu johda epäoikeudenmukaiseen lopputulemaan esimerkiksi toisen osapuolen manipulointitaitojen vuoksi.

Journalismin perustehtävä on mahdollistaa julkinen keskustelu ja myös kiistely yhteiskunnallisista kysymyksistä. Tämä edellyttää luottamusta journalismiin prosessina: sekä juttujen kohteiden että yleisön tulisi voida luottaa siihen, että journalistinen julkisuus tarjoaa areenan tasapuoliselle ja rehelliselle keskustelulle ja että siihen keskusteluun osallistuminen tarjoaa mahdollisuuden puolustaa omia näkemyksiään. Tämän luottamuksen horjuminen ja polarisaatio ovat kytköksissä toisiinsa. Kun luottamus yhteiseen keskusteluun horjuu tai sitä horjutetaan, on helpompaa vetäytyä omassa hallinnassa oleviin puolijulkisiin tiloihin, mikä puolestaan vahvistaa vastakkainasettelua ja jumiuttaa varsinaisten ristiriitojen käsittelyä.

Sovittelujournalismi-hankkeessa olemme siksi kehittäneet menetelmiä myös luottamuksen kannattelemiseksi. Yhtäältä kyse on journalistin ja jutun kohteiden välisestä riittävästä luottamuksesta, jotta ihmiset uskaltaisivat kertoa näkökulmansa hankalissakin aiheissa, toisaalta yleisön luottamuksesta journalistisiin toimijoihin ja niiden toimintaa ohjaaviin periaatteisiin ja motiiveihin.

“Suomalaiset toimittajat eivät ehkä ajattele olevansa kovin kärjekkäitä. He eivät miellä, kuinka iso merkitys heidän työllään voi olla varsinkin silloin, jos yksittäistä ihmistä, elinkeinonharjoittajaa tai jonkin pienen ryhmän edustajaa mennään haastattelemaan. Toimittajien olisi tärkeä herätä enemmän ajattelemaan, mitä vaikutusta heidän työllään on haastateltavalle. Välttämättä sitä ei pidä pohtia aina ja kaikissa aiheissa, koska poliitikkoa tai isoa bisnesmiestä täytyykin vähän kovistaa, mutta sitä voi pohtia, miten lähestyy erilaisia haastateltavia.” (Kaijaleena Runsten, Maaseudun Tulevaisuus)

Vegaani maitotilalla -projektissa haastateltavien luottamuksen syntyminen liittyi selkeästi myös siihen, että toimittajat luottivat toisiinsa ja toivat hankkeen yhteisluonteen selvästi esille. Aluksi viljelijän oli taustansa vuoksi helpompi luottaa Runsteniin ja vegaanin Suomiseen, mutta hankkeen aikana luottamuksen piiri laajeni.

”Ajattelen, että kun me puhuimme prosessista aika samalla tavalla ja toistemme työtä arvostaen, se antoi molemmille haastatelluille olotilan, että siihen vieraaseen mediaankin voi luottaa.” (Kaijaleena Runsten, Maaseudun Tulevaisuus)

Tärkeitä elementtejä luottamuksen kannattelussa ovat myös läpinäkyvyyden lisääminen sekä yleisön osallistaminen. Tässä projektissa tekeillä olevasta jutusta kerrottiin kummankin lehden verkkosivuilla ja somekanavissa etukäteen ja pyydettiin lukijoita esittämään kysymyksiä vegaanille ja viljelijälle. Somekeskusteluissa ja myös Maaseudun Tulevaisuuden erillisessä Uutistausta-jutussa kerrottiin juttuprojektin taustoista ja tavoitteista (myös kytköksestä Sovittelujournalismi-hankkeeseen). Juttujen julkaisun jälkeen käytiin vuoropuhelua lukijoiden kanssa verkossa.

Avoimuuteen liittyy toki myös riskejä, joiden hallinta on osa luottamuksen kannattelemista. Vegaani maitotilalla -projektissa toimittajat olivat varovaisia tiettyjen yksityiskohtien paljastamisessa etukäteen, etteivät jutussa esiintyvät henkilöt joutuisi negatiivisen somehuomion kohteiksi. Useissa muissa sovittelujournalismikokeiluissa on puolestaan panostettu journalistiseen puheenjohtajuuteen verkkokeskustelussa, jotta keskustelu pysyy asiassa ja asiallisena. Tämä vahvistaa keskustelijoiden luottamusta journalististen toimijoiden kykyyn kannatella keskustelua yhteisistä asioista.

Sovittelun periaatteet journalismin peilinä

Kuluneen vuoden aikana toimintatutkimushankkeemme työpajoihin osallistuneet journalistit ovat tehneet Vegaani maitotilalla -projektin lisäksi kymmeniä muita kokeiluja konfliktiherkkien aiheiden keskusteluttamisen parissa. On paikallaan kysyä, muuttuiko mikään.

Pelkästään työpajojen avaama tila uudenlaiselle ajattelulle ja rutiinien kyseenalaistamiselle on ollut toimittajien mielestä arvokasta. Palautekeskusteluissa monet toimittajat korostivat ammatillista kehittymistä ja kertoivat jopa löytäneensä lisää mielekkyyttä journalistina toimimiseen. Kun toimittaja tulee tietoiseksi omasta toiminnastaan, hän voi ainakin välttää olemasta itse osa ongelmaa ja tarjota konkreettisia malleja toisenlaisiin lähestymistapoihin.

”Kymmenen vuotta sitten olisin voinut kysyä Harrilta, että mikä sinua veganismissa kaikkein eniten harmittaa, ja Aleksille olisin esittänyt, että mikä sinusta on maatalouden suurin ongelma. Ja kyllähän silläkin tavalla heidän kantansa kiteytyvät. Mutta jos sen jättää siihen, niin riittääkö se? Ehkä minäkin olisin voinut tehdä parempia juttuja kysymällä jotain muuta kuin, mikä ottaa eniten päähän. Minusta myös tuntuu, että aika on muuttunut, ja se on varmaan se netti ja monet muutkin syyt, että monet ihmiset on hirveän uupuneita tähän riitelyyn, niin että ehkä aika alkaisi olemaan kypsä sovittelujournalismin käytännöille.” (Riikka Suominen, Vihreä Lanka)

Pienet keinot journalistisen työprosessin eri vaiheissa osoittautuivat arvokkaiksi. Esimerkiksi tietoisempi ote näkökulmien ja haastateltavien valinnoissa, erilaisten kysymisen tapojen pohtiminen, huomion kiinnittäminen sanavalintoihin, kuvitukseen ja otsikointiin tai lisäpanostus juttujen jälkihoitoon avasivat hankkeen aikana uudenlaisia työskentelyn tapoja ja tuottivat kiinnostavia juttuja.

Työpajojen keskusteluissa esitettiin toki myös kysymys siitä, nakertaako sovittelevuus journalismin kriittisyyttä. Oleellista on tällöin tarkastella, millaista vuoropuhelua sovittelujournalismin nimissä toivotaan ja mitä sillä tavoitellaan. Polarisaation vastustaminen ei tarkoita mielistelyä, ikävien reaktioiden välttelyä tai eri näkemysten tasapuolista hyväksymistä, vaan näiden näkemysten kuuntelemista ja niistä vastuuttamista. Sovittelevassa roolissa toimittaja kyseenalaistaa kaikkien osallisten lausumia, kontekstoi tehtyjä ratkaisuehdotuksia ja tekee näkyväksi erilaiset valta-asemat, joista keskusteluun osallistutaan. Sovittelevan otteen hyödyt ja haitat pitää pohtia aihe ja tilanne kerrallaan, kuten Vegaani maitotilalla -projektissa tehtiin:

“Tämä oli minusta sopivan kokoinen aihe sovittelujournalismille. Esimerkiksi maahanmuutto, joka toki aiheena kaipaisi sovittelua, on tosi hankala. Ehkä perustuslailliset aiheet eivät enää ole kovin optimaalisia sovittelujournalismille.” (Riikka Suominen, Vihreä Lanka)

Yhteiskunnallisen ilmapiirin koventuminen ja mediaympäristön moninaistuminen ovat johtaneet tilanteeseen, jossa toimittajan ammattitaitoon kuuluu aiheiden ja käsittelytapojen arvioiminen myös polarisaation näkökulmasta. Konfliktit ovat väistämättä osa yhteiskuntia ja yhteisöjä, ja journalismin tehtävä on mahdollistaa niiden käsitteleminen, mutta mukana tulee vastuu: julkinen keskustelu muodostuu lopulta aina myös osaksi konfliktia. Vastakkainasettelun korostaminen voi yksinkertaistaa todellisuutta niputtamalla erilaisia motiiveja ja painotuksia kilpailevien ”leirien” sisään. Samalla joillekin osallisille voi syntyä kokemus sivuutetuksi tulemisesta tai väärin ymmärtämisestä. Kun näkökulmien vastakkaisuuden korostamisen sijaan lähestytään erimielisyyttä moniäänisyytenä, päästään paremmin kiinni ristiriitojen todelliseen luonteeseen. “Leirien” sisäisen moninaisuuden avaaminen voi auttaa ymmärtämään tilannetta paremmin ja johtaa entistä täsmällisempään – ja kriittisempään – keskusteluun.

Sovittelevan otteen valitseminen vaikkapa paikallisissa aiheissa voi joskus avata konkreettisia reittejä ulos jumiutuneista kiistoista. Laajoissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä yksittäiset jutut pystyvät harvoin varsinaisesti ratkaisemaan konflikteja tai purkamaan polarisaatiota, mutta ne ovat silti osa sitä pitkää ketjua, jossa kuva jännitteestä rakentuu. Toivomme, että edellä esittelemämme sovittelevat periaatteet toimivat peilinä, jonka avulla on mahdollista sekä arvioida journalismin periaatteita että kehittää konkreettisia työkäytäntöjä.

Laura Ahva ja Mikko Hautakangas

Kirjallisuutta

Gyldensted, Cathrine (2015). From Mirrors to Movers: Five Elements of Positive Psychology in Constructive Journalism. GGroup Publisghing.

Korhonen, Johanna (2016): Mikä niitä riivaa? Suomalaisen julkisen keskustelun tuska – ja eräitä etenemismahdollisuuksia. Helsinki: Kirjapaja.

Oikeusministeriö (2017): Miten meillä menee? Kartoitus väestösuhteiden tilasta Suomessa painopisteenä vastaanottokeskuspaikkakunnat.

Poikela, Esa (toim.) (2010): Sovittelu. Ristiriitojen kohtaamisesta konfliktien hallintaan. Jyväskylä: PS Kustannus.

Suomen Pakolaisavun Naapuruussovittelun keskus (2017): Naapuruussovittelun käsikirja. Oikeusministeriö.