Julkinen keskustelu ja poliittinen huoli työurien pidentämisestä on vahvassa ristiriidassa sen kanssa, että työelämän käytännöt syrjivät edelleen ikääntyviä työntekijöitä. Pirjo Nikanderin johtamassa hankkeessa ”Kohti kaksitahti-Suomea” tutkitaan Postin yt-neuvotteluissa erotettujen tai omaehtoisesti lähteneiden työntekijöiden elämäntilannetta työttöminä. Postin tilanteessa yhdistyy piirteitä, jotka kuvastavat monien muiden yritysten tilannetta. Vaikka yhteiskunnallinen näkemys ikääntymisestä on muuttumassa, instituutioiden asenteet ja toiminta laahaavat perässä. Tutkijat ja Ylen toimittajat seuraavat entisten postin työntekijöiden elämää ja arjen mullistumista uudessa tilanteessa. Tutkimuksesta nousee tärkeä kysymys: onko Suomeen nousemassa ikäsyrjinnän myötä uudenlainen eläkeköyhien luokka, joka ei noudata koulutuksen tai sosioekonomisen aseman tuttuja rajoja?

Nopea ikärakenteen muutos ja pidentyvä elinajanodote ovat vallitsevia kehityssuuntia kaikissa kehittyneissä maissa. Suomessa, samoin kuin muissa EU-maissa, on jo pitkään haettu ratkaisuja ja tehty poliittisia linjauksia työurien pidentämiseksi ja eläkeiän siirtämiseksi vuosilla eteenpäin. Tammikuussa 2015 startannut ”Kohti kaksitahti-Suomea” -hankkeemme lähti liikkeelle työurien pidentämiskeskustelua leimaavasta paradoksista: yhtäältä ihmisiä kannustetaan ja velvoitetaan jatkamaan työelämässä, toisaalta samanaikaisesti yt-neuvotteluissa potkitaan erityisesti yli 50-vuotiaita työelämän ulkopuolelle.

Poliittinen sunnuntaipuhe ja käytännön teot eivät siis aina kohtaa, ja tällä saattaa olla kauaskantoiset taloudelliset seuraukset tulevaisuudessa. Kuinka monella meistä on lopulta mahdollisuus pidentää työuraansa? Mitä työelämän ulkopuolelle päätyminen tarkoittaa oman eläkeläisyyden ja toimeentulon näkökulmasta?

Hankkeemme valitsi Suomen Postin tarkasteltavaksi organisaatioksi sen lukuisten yt-kierrosten sekä globalisaation ja digitalisaation mukanaan tuomien muutospaineiden takia. Postin tilanteessa yhdistyivät monet rakennemuutoksen piirteet, jotka koskevat lukuisia muita yrityksiä ja niin suorittavaa työtä tekeviä kuin valkokaulustyöntekijöitä. Tarkastelimme työelämän ikäsyrjiviä käytäntöjä keskittyen erityisesti työurien loppupäähän. Nuoriin työntekijöihin yhtä lailla kohdistuvat ikäsyrjinnän käytännöt rajasimme tutkimuskohteemme ulkopuolelle.

”Kaksitahtisuudella” viittaamme eläköitymisen ja eläkeläisyyden uudenlaiseen luokkaistumiseen. Se synnyttää eroja yhtäältä pitkään opiskelleiden ja tyypillisesti akateemisissa ammateissa toimivien ja toisaalta niin sanottujen työntekijäammattien välille. Eroja ja eriarvoisuutta syntyy kuitenkin yhä enemmän myös näiden ryhmien ja yksittäisten ammattikuntien sisälle. Kaksitahtisuus ei siis välttämättä noudata sosio-ekonomista asemaa, koulutustaustaa tai niin kutsuttujen valko- ja sinikaulusammattien jakoa, vaan hyvin erilaisista ammattiryhmistä saatetaan yhtä lailla joutua työttömäksi ja lopulta kortiston tai pirstaleisen ja katkonaisen työuran kautta eläkkeelle. Työelämän logiikka, työttömyysjaksot, lomautukset ja muut tekijät luovat siis yhä moninaisempia työuria sekä erilaistuvia ja eriarvoistuvia polkuja eläkkeelle.

Hankkeessa lähdimme ajatuksesta, että ikäsyrjivät käytännöt saattavat haavoittaa niin telakkatyöläistä kuin yliopistotutkijaa, media-ammattilaista kuin keittäjääkin. Samalla Suomeen uhkaa syntyä uusi, osin koulutustaustasta riippumaton eläkeläisköyhien luokka.

Kun vanhempien ikäluokkien työttömyyttä käsitellään valtapäiväjulkisuudessa, siitä maalataan mielellään joko kiilto- tai kauhukuva. Synkeässä ääripäässä viisikymppisen on täysin mahdotonta työllistyä uudelleen, kun taas ääripositiivisissa uudelleen työllistymisen kertomuksissa juhlitaan yksittäisen neuvokkaan ihmisen sinnikkyyttä ja yksilösuoritusta. Tilastokeskuksen Työllisyysasteet-tilaston mukaan 55–64-vuotiaiden työllisyysaste onkin hankkeemme alkuhetkeen verrattuna hienoisessa nousussa. Samanaikaisesti usealla on lähipiirissään ihmisiä, jotka loputtomista yrityksistä ja paikkakunnan vaihdoksista huolimatta ovat toistaiseksi työelämän ulkopuolella.

Hankkeemme tutkijoiden Elisa Virkolan, Jari Luomasen, Kirsi Lumme-Sandtin, professori Clas-Håkan Nygårdin ja Anna Siukolan kanssa kokosimme laajan sekä laadullisesta että kyselyaineistoista koostuvan tutkimusmateriaalin, jonka analyysi jatkuu yhä. Tutkijakuntaan on tulossa vielä täydennystä Miira Niskan aloittaessa työt aineistomme parissa. Tiimissämme yhdistyy yhteiskunta- ja terveystieteiden asiantuntemus, ja matkan varrella saimme lisärahoitusta myös Työsuojelurahastolta. Hanke on mukana myös EU-Cost-verkostossa ja Marie Skłodowska-Curie European Training Network Euro-Ageism -konsortiossa.

Tutkijat ja toimittajat työttömiä seuraamassa

Teimme alusta asti yhteistyötä Ylen toimittaja Tiina Merikannon kanssa. Meitä yhdisti ajatus Postin entisten työtekijöiden pidempiaikaisesta seurannasta, jota Tiina lähti tekemään journalistisista lähtökohdista ja tutkijat omastaan. Autoimme Tiinaa tavoittamaan omat seurattavansa, mutta tutkimuseettisistä syistä seurasimme erikseen yhteensä 40 entisen postilaisen elämää työttömäksi jäämisen jälkeen.

Matkan varrella Ylen sivuille syntyi kahdeksan eri puolella Suomea asuvan postilaisen elämänmuutosta seuraava juttusarja Elämää Postin jälkeen, joka sai myös laajaa TV-julkisuutta. Lisäksi Ylen sivuille syntyi tutkijoiden blogikirjoituksia median ja tutkijoiden yhteistyöstä, työttömyyden vaikutuksista ja ikääntyvistä työntekijöistä. Hanke on osallistunut median ja tutkimuksen välisestä yhteistyöstä käytyyn keskusteluun ja ollut esillä sekä television että radion ajankohtaislähetyksissä. Mediayhteistyöstä keskusteltiin myös muiden Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi -rahoitusta saaneiden hankkeiden kanssa yhteisseminaareissa ja konferenssisessioissa.

Mediayhteistyössä ainakin itse olin jyrkällä oppimiskäyrällä: yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen ja popularisointiin on omaksuttava aktiivinen rooli ja varattava aikaa kalenterista, jossa sitä ei aina ole. Hymyillen joskus totesimmekin, että mukana yhteistyössä oli tavallaan kolme muutoksen kourissa eri tavoin olevaa organisaatiota – Posti, yliopisto ja Yle. Toiveissa on, että Yle-yhteistyöstä syntyy vielä pidempi Postin työntekijöiden elämänvaiheita seuraava televisiodokumentti.

Työelämän ja arjen ikänormit

Tutkimuksemme kuluessa kokosimme entisten postilaisten kokemuksia ja kertomuksia irtisanomisesta, työn loppumisesta sekä siitä, mitä heille tämän jälkeen tapahtui. Ikääntyviä työntekijöitä ja eläkeiän siirtämistä koskevan lehtiaineiston ohella pääasiallinen tutkimusaineistomme koostuu Postista irtisanottujen tai yt-neuvottelukierroksen yhteydessä vapaaehtoisesti poislähteneiden yli 55-vuotiaiden ihmisten laadullisesta seurannasta. Seuranta tapahtui kahdessa eri aineistokeruuaallossa (2015–2016 ja 2017–2018) ja koostui kasvokkain ja puhelimitse tehdyistä haastatteluista, sähköpostiyhteydenpidosta ja osallistujien meille tekemistä videoiduista tai kirjallisista päiväkirjoista. Tutkijat olivat yhteydessä osallistujiin säännöllisin väliajoin, mutta nämä myös ilmoittivat, jos elämäntilanteessa tapahtui olennaisia muutoksia – kun osallistujat esimerkiksi pääsivät koulutukseen tai saivat uuden työpaikan. Neljänkymmenen ihmisen seurannan tuloksena meillä on käsissämme mittava aineisto, jota postilaisten keskuudessa tehdyt seurantakyselyt täydentävät.

Seuranta-asetelma vaatii tutkijalta ja analyysiltä paljon. Se mahdollistaa sekä poikkiaineistollisia että eri ajankohtien välisiä analyysejä, ja pelkästään aineiston määrä ja hallinta asettavat omat haasteensa. Seuranta tarkoittaa sitä, että aineiston koostaminen ja sen analyysi tapahtuvat koko ajan rinnakkain, eikä tutkijalle koskaan pääse syntymään selkeää ja tyydyttävää tunnetta ”analyysivaiheen” saavuttamisesta. Kokoamamme videopäiväkirjat täydentävät haastatteluaineistoista koostuvaa kuvaa ja tarjoavat osallistujille omaehtoisen tavan puhua tutkijalle elämästään kuvan ja äänen välityksellä. Visuaalisen videoaineiston analyysi on ikään kuin metodinen koe ja tuottaa myös menetelmään liittyviä julkaisuja. Monet joskaan ei suinkaan kaikki osallistujamme halusivat videoida arkeaan sitä kommentoiden.

Aineiston rikkautta on vaikea kiteyttää. Selväksi tuli esimerkiksi se, miten ”postilaisuus” ja ajatus Postista pitkän mutta kapean ja varman leivän työnantajana oli rapautumassa. Posti tarkastelukohteena avasi myös kiinnostavan näkymän työntekijäsukupolvien eroihin ja jännitteisiin keskinäissuhteisiin, oman osaamisen arviointiin ja pohdintoihin siitä, saako ihminen ”vielä tässä iässä” uudelleenkouluttautua tai pitää kiinni työpaikastaan. Monet peräkkäiset yt-neuvottelut läpikäynyt vanhempi sukupolvi saattoi joskus päätyä itsenäiseen päätökseen lähteä, ”koska seuraavalla kerralla se varmasti osuu minuun”, tai perustella lähtöään ”tilan tekemisellä nuoremmille”. Uudelleen työllistyminen saattoi monen kohdalla olla haasteellista, sillä Postissa on yhä monia nuorena taloon tulleita ja lähinnä talon oman koulutuksen kautta urallaan edenneitä ihmisiä.

Esimerkit epäsuorasta ja räikeästäkin ikäsyrjinnästä toistuvat aineistossa. Irtisanomiset kohdistuivat usein juuri keski-ikäisiin työntekijöihin. Ikä on erottamaton osa työelämän logiikkaa ja organisaation toimintaa koskevaa keskustelua, ja se jäsentää myös ikääntyvän työntekijän itseymmärrystä. Yhtäältä käsitykset ikääntyneiden taidoista, fyysisestä jaksamisesta, osaamisesta ja panoksesta työelämässä ovat monipuolistumassa. Toisaalta analyysimme osoitti, että institutionaalinen toimintakulttuuri usein laahaa pitkäikäistymisen mukanaan tuomien mittavien muutosten perässä. Tämä kulttuurinen viive kenties selittää, miksi huonoina aikoina yhä helposti tukeudutaan vanhentuneisiin syrjiviin käsityksiin ikääntyvästä työntekijästä ja aloitetaan karsiminen juuri heistä. Työelämässä ja organisaatioiden johdossa selvästi tarvitaan täysin uudenlaista, koko ihmisen elämänkulun kattavaa ikäajattelua ja piiloisen ikäsyrjinnän tiedostamista ja karsintaa.

Iän maantiede

Emme luonnollisestikaan yllättyneet siitä, että työttömäksi joutuminen ja erityisesti potkujen saaminen kesken pitkään jatkunutta, usein 30–40 vuoden työuraa Postissa oli shokki ja nöyryyttävä kokemus. Kiinnostavaa sen sijaan oli tarkastella, miten yli 50-vuotiaat itse puhuivat työttömyydestään, uudesta elämäntilanteestaan ja tulevaisuudestaan. Erityisen jännittävää oli, miten työttömyys jäsensi paitsi kokemusta omasta arvosta myös arjen logiikkaa, erilaisten tilojen ja paikkojen tulkintaa sekä ajankäyttöä. Aineistosta piirtyy esiin ajallis-paikallisuuden muutos, ”iän maantiede”, joka sai uusia muotoja työttömyydessä.

”Huomenna kiirehdin mahdollisimman varhain oppimispaikkaan, yritän saada parkkipaikan, pyrin omaksumaan kaiken irrotettavissa olevan opin, ja samalla selaan avoimia työpaikkoja ja pohdin, mitä keinoja maailmassa olisi tehdä rahaa, jotta voisi elättää itsensä ja perheensä. Kuljen ruuhkassa muiden mukana, teeskentelen, että olen menossa töihin ja että olen osa tätä yhteiskuntaa. Päällepäin kukaan ei huomaa, että olenkin ihan jotain muuta – olen työtön.”

Yllä oleva katkelma osallistujamme kirjoitetusta päiväkirjasta tuo esille, miten työttömän toiseuden kokemus rakentuu myös ajallis-paikallisesti. Oikea-aikainen ja odotuksenmukainen toiminta tyypillisessä arkiympäristössä rikkoutuu työttömyyden myötä ja synnyttää ulkopuolisuuden kokemuksen: minun tulisi olla kuten nuo kaikki muut, jotka tähän aikaan päivästä toimivat kuten kaikki ikäisensä. On pysyttävä liikkeessä, näytettävä touhukkaalta ja lähdettävä varhain liikkeelle muiden mukana. Toiseuden tunne ja busy ethics, protestanttisen työetiikan pikkuserkku, väritti usein työttömyyspuhetta. Kokemus siitä, ettei toimi ikänsä mukaisesti tai on väärässä paikassa väärään aikaan, toistui haastatteluissa.

”Jotenkin tuntuu kun ite ei oo töissä, niin sit on ihan kateellinen semmosille jotka on töissä, suunnilleen samanikäset sit kattoo että, ai jaa toi on töissä, nyt sen auto on pois, nyt siel on pimeetä niin se on töissä ja mä vaan tässä kävelen, lenkillä et tuntee ittensä ihan semmoseks, turhanaikaseks.”

Arkikellosta, yhdeksästä viiteen tai seitsemästä neljään -rytmistä poikkeaminen ja odotustenvastaisten tai väärien toimien tekeminen, väärät paikat tai lenkillä oleminen väärään aikaan näyttivät selvästi rikkovan kronologista, totuttua ja normatiivista päivä- ja ikäjärjestystä. Myös suhde tuttuihin paikkoihin kuten omaan kotiin työn vastakohtana muuttui, ja kotia, erityisesti sen sohvalle jäämistä, kuvattiin jopa vaarallisena.

”Minun mielestä on erittäin vaarallista jäädä sinne (kotiin). Ja kuinka helposti sitä jää. Monesti aamulla ku on tehny ne rutiinihommansa, tai aamupäivällä nii sitte miettii että paska mitä nyt. Kaikki ihmiset on töissä. Mitä minä teen?”

Työttömyyden arki siis rakentui työllisiin vertaamisen kautta keskimääräistä oikea-aikaisuutta ja – paikkaisuutta rikkovana ja arjen logiikan ja iän maantieteen poikkeamana. Se, miten tutkimukseemme osallistuneet puhuivat työstä, työttömyydestä ja omasta iästään, kertoo laajemminkin työn murroksesta. Kronologinen, numeerinen ikämme mittaa aikaa syntymämme hetkestä. Ikä kuitenkin myös jäsentää kulttuurisia käsikirjoituksia tyypillisistä ja totutuista sisääntulo- ja poistumishetkistä, keskimääräisistä elämänkulun siirtymäkohdista koulutukseen, työhön, eläkkeelle, seurusteluun, vanhemmuuteen tai isovanhemmuuteen. Ikä myös määrittää sosiaalista tilankäyttöä ja esimerkiksi eri-ikäisten ”oikeaa ja väärää paikkaa”, tiloissa liikkumista ja tilojen haltuunottoa 24-tuntisen päiväsyklin sisällä.

Kenen kuuluu tai on oikeus olla töissä? Minkä ikäisenä, millä ehdoin ja mihin ikään asti? Kulttuuriset ja moraalisesti värittyvät käsitykset työssäolosta muuttuvat, ja ikäryhmien väliset erot saattavat olla huomattavia. Aiempaa huokoisemman elämänkulun aikataulutuksen myötä ikä ei enää suoraan ennusta ihmisen toiminta- ja työkykyä, elämän- tai työtilannetta tai eläkeläisyysstatusta. Samalla väliinputoamisen ja syrjäytymisen elämänkulullinen dynamiikka on monimutkaistunut.

Selvää on, että suhtautuminen työelämään ja luottamuksemme siihen, että koulutus kannattelee aina eläkkeelle asti, murenee. Samalla työttömyyden, toimeentulon ja köyhyyden kasvot ja rytmit moninaistuvat. Työelämän haurastumisen ja silpputyön myötä eläkeläisköyhä ei enää olekaan samalla tavoin ”toinen” vaan yksi ”meistä” koulutukseen, uraan ja asenteeseen katsomatta. Myös työn perässä muuttaminen jakaa ihmisiä ja Suomea iän mukaan. Keski-ikäisen, omakotitalonsa ja perheensä hankkineen on kaksikymppistä vaikeampaa liikkua, vaikka työhaluja olisikin. Työpaikkoja tarjoavat suuremmat kasvukeskukset houkuttelevat osaavaa, nuorempaa väkeä. Samalla iän ja työn maantiede saa vielä aivan toisenlaisia merkityksiä.

Hankkeeseen voi tutustua osoitteessa: http://www.uta.fi/yky/2ts/index.html

Kirjallisuutta:

Krekula, Clary, Pirjo Nikander & Monika Wilinska, Gendered Ageism. Conceptualizing Multiple Marginalizations Based on Age. Teoksessa Liat Ayalon & Clemens Tesch-Roemer (toim.) European Perspectives on Ageism. Springer 2018, 33–50. https://link.springer.com/book/10.1007%2F978-3-319-73820-8

Luomanen, Jari, Kirsi Lumme-Sandt, Elisa Virkola & Pirjo Nikander, Kadonnut yhteisö? Postilaisuus ikääntyvien Postin työntekijöiden haastattelupuheessa. Työelämäntutkimus, 2018 (tulossa).

Nikander, Pirjo, Laadullinen pitkittäistutkimus ja terveys. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 51, 2014, 243–252.

Stypinska Justyna & Pirjo Nikander, Ageism and Age Discrimination in the Labour Market. A Macrostructural Perspective. Teoksessa Ayalon & Clemens Tesch-Roemer (toim) European Perspectives on Ageism. Springer 2018, 91–107. https://link.springer.com/book/10.1007%2F978-3-319-73820-8